ET:n toimittaja Kristiina Dragon on evakon lapsi, jonka mielestä nykypäivän pakolaisuutta voi oppia ymmärtämään. Myötätuntoa voi harjoitella vaikka kirjoista ja elokuvista. 

Mikä tässä kansainvaelluksessa on yllättänyt eniten? Sekö, että EU-maat nokittelevat toisilleen? Vai se, että rasismista on tullut salonkikelpoinen näkökulma?

Törkeinkään vihanlietsonta ei ole yllätys, koska näiden "huppupäiden" esi-isät olivat äänessä jo silloin, kun Karjalan evakkoja asutettiin. Sodan jaloista paenneita kiusattiin ja solvattiin, vaikka he edustivat samaa kansaa, kieltä ja kulttuuria. Tiedän, koska olen evakon lapsi.

Ennakkoluulot kumpuavat aivojen alkukantaisista osista, mutta aivojaan voi myös jumpata ja myötätuntoa harjoitella.

Paras lääke vieraan pelkoon on tottumus.

Täältä pääkaupunkiseudulta on tietysti helpompi huudella. Muunkielisten osuus Helsingin väestönkasvusta on jo pitkään ollut yli 60 prosenttia.

Ihmeteltävääkin riittää. Kun Agricolan kirkko Helsingissä taannoin avattiin hätämajoitustilaksi, nuori pappi sanoi aika hauskasti, että "päästään oikeisiin töihin". Mutta joillekin tämän kaltainen lähimmäisenrakkaus on ollut riittävä syy erota kirkosta.

Oma lukunsa ovat hyvät ihmiset, jotka omastakin mielestään ovat erityisen hyviä. Ne, jotka paasaavat enemmän kuin tekevät.

Arvostan vapaaehtoisten uurastusta. Lasten puuhakassien täyttäjiä ja juristi Saku Timosen kaltaisia ihmisiä, jotka oikovat verkkokeskustelujen villeimpiä väitteitä faktatiedolla.

Kokonaisuuden kannalta monet kauniit eleet ovat kuitenkin vain puuhastelua, koska nykyiset ihmismassat ovat jonkun suuremman alkusoittoa.

Kaikkia emme voi auttaa.

Nuorten miesten äitinä en tosin pelkää tippaakaan näitä tikun nokkaan nostettuja "nuoria miehiä".

Mutta sitä pelkään, että avainasemassa olevat järjestely- ja vastaanottokeskukset tyrivät. Jos niille ei taata riittävästi työkaluja, ongelmat leviävät ja kertautuvat.

Yt-neuvottelujen rampauttamassa Suomessa on totuttu kuulemaan vaatimus aiempaa  ketterämmästä työkulttuurista. Toivottavasti tuo ketteryys ulottuu myös pakolaistilanteen juridiseen hoitoon, etteivät hylättyjen valitukset tuki tuomioistuimia.

Keskity plussiin

Todellisen hädän seulominen – ja turvapaikan saaneiden auttaminen – vaatii erikoisosaamista, mutta Suomen kaltainen koulutuksen mallimaa pystyy siihen vähän rapakuntoisenakin. Työllistävä vaikutuskin on huomattava. Ainakin poliisien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien tarve on huutava.

Uskon, että kotouttamista voi nopeuttaa. Ja kaikenlaista pitää myös vaatia. Kun muuttaa uuteen maahan, pitää ymmärtää historiasta, kielestä ja kulttuurista, vaikka arvostaa omaansa.

Katson Tilastokeskuksen ulkoseinässä juoksevia numeroita: pian meitä on 5,5 miljoonaa. Jos homma hoidetaan hyvin, uudet tulokkaat vauhdittavat kotimarkkinoita ja tasapainottavat vääristynyttä ikäpyramidia. Kunhan turha byrokratia kitketään (itsenäisen) työllistymisen tieltä.

Uskon, että valtaosaa maahanmuuttajista yhdistää rohkeus, neuvokkuus ja aloitteellisuus.

Pakko sanoa vielä tämä – erityisesti niille, joiden mielestä monet turvapaikan hakijat eivät ole tarpeeksi kärsineen näköisiä, hiuksetkin niin mallillaan. Kyllä ripaus eteläisiä geenejä tekee hyvää tälle ohuttukkaiselle ja haljulle kansalle jo esteettisessä mielessä.

Toisen silmin

Suomalaisia tunnetusti kiinnostaa, mitä muut ajattelevat meistä. Nyt tiedämme, että Suomi vetää puoleensa erityisesti irakilaisia, koska heitä on täällä jo ennestään paljon. Mutta onko arveluttavaa, että maahanmuuttajat rakentavat pieniä yhteisöjään yhteiskunnan sisälle?

Toisaalta, niinhän on tehty aina.

Silloinkin, kun suomalaiset muuttivat parempien olojen perässä Ruotsiin. Ja vielä aiemmin, Ameriikan raitille.

Entä mitä tuumailee Suomessa vellovasta vihapuheesta muuan haluttu siirtolainen, aito jenkki, Technopoliksen toimitusjohtaja Keith Silverang? Hänen mielestään Suomessa ei ole perusteita rasistiseen yhteiskuntaan, koska täältä kansakunnalta puuttuu perusasenne: olemme muita parempia. Suomalaiset ovat nöyrää porukkaa. Suomelta puuttuu myös pitkä ja loistava historia, jossa on valloitettu paljon muita maita.

Suomalaiset ovat olleet köyhiä eikä kauan ole siitäkään, kun suomalaiset itsekin olivat pakolaisia. 

Tuostakin joku kiihkoisänmaallinen ottaa varmaan nokkiinsa.

 

Lähteet: Talouselämä 31/2015

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Teoksia pakolaisuudesta

ROMAANIT

Vastaanottokeskuksen arkea

Anna Mari Marttisen romaanin Vapaa (Tammi, 2015) tapahtumat sijoittuvat Lappeenrannan vastaanottokeskukseen, Konnunsuon entiseen vankilaan, jossa Marttinen itse on toiminut suomen kielen opettajana. Juuri sen vuoksi hänen kerrontansa ja koko turvapaikkaprosessin kuvaus on niin yksityiskohtaista ja uskottavaa. 

Romaani kertoo kidutetusta, Irakista paenneesta kolmekymppisestä miehestä. Siitä, miten outona ja pelottavana hän kokee Suomen. Miten ahdistava on talvisen maiseman autius, ja miten valtavan hieno on yksikin edistysaskel, yksikin suomen sana, joka aukeaa. Yksikin kannustava ihminen.

Rakkauskirjeen matkassa

Abbas Khider on Saksaan juurtunut ja saksaksi kirjoittava irakilainen, joka aikanaan virui Saddam Husseinin vankiloissa. Hänen romaaninsa Kirje Munakoisotasavaltaan (Lurra, 2015) kuvaa – mustalla huumorilla maustaen – mitä kaikkea bisnestä pakolaisuus synnyttää, esimerkiksi epävirallisen postireitin. Muuan rakkauskirje kulkee Libyasta Bagdadiin monen maan, kulkuneuvon ja käden kautta. Ja jokainen salaisen viestin surkuhupaisa, sorrettu ja laskelmoiva kuljettaja kertoo oman tarinansa. Viimeisellä pysäkillä odottaa melko karmaiseva yllätys.

DOKUMENTAARINEN TEOS

Salakuljettajien armoilla

Henkensä edestä ihminen on valmis mihin tahansa, esimerkiksi kaivautumaan auton istuimen toppauksiin. Pirullisen notkeita ovat myös ihmissalakuljettajat. Italialaisen kriminologin Andrea Di Nicolan ja toimittaja Giampaolo Musumecin kirja Kuoleman matkatoimisto (Arthouse, 2015) on hyytävän viihdyttävä raportti siitä, mitä Euroopan reunoilla tapahtuu.

Kirja listaa myös tapoja, joilla pakolaisvirrat saataisiin tukittua. Parhaat tehot saadaan aikaan, jos EU-maat toimivat yhdessä. Nyt tapahtuu juuri päinvastoin ja kaikkein eniten tästä hajanaisuudesta hyötyvät rikolliset.

ELOKUVAT

Uusi karu alku

Jacques Audiardin pakolaiskuvaus Dheepan voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon muistakin ansioistaan kuin kipeästä ajankohtaisuudestaan. Se kertoo Sri Lankan tamilipakolaisista, jotka muodostavat "valeperheen" päästäkseen taisteluja turvaan Eurooppaan. He päätyvät Ranskaan, omalla tavallaan ojasta allikkoon: uppo-oudolle kielialueelle ja rikollisten hallitsemaan lähiöön. Mutta silti tarina on kaikessa karuudessaan kohottava.

Lähdetty on ennenkin

Wilhelm Mobergin klassikko Maastamuuttajat vakuuttaa sekä kirjana ja elokuvana. Ruotsin kivisiltä pelloilta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan henkensä kaupalla seilaavan perheen kokemuksissa on jotakin yleispätevää. Siinä, miten uuden maailman stressi ravistelee myös läheisiä ihmissuhteita. Vaikka kaikki pikku hiljaa asettuu uomiinsa, ikävä synnyinmaahan kalvaa perheen äitiä kuolemaan saakka. Mobergin kirjaan perustuu myös Abba-miesten säveltämä hittimusikaali Kristina från Duvemåla.