ET:n toimittaja Kristiina Dragon on evakon lapsi, jonka mielestä nykypäivän pakolaisuutta voi oppia ymmärtämään. Myötätuntoa voi harjoitella vaikka kirjoista ja elokuvista. 

Mikä tässä kansainvaelluksessa on yllättänyt eniten? Sekö, että EU-maat nokittelevat toisilleen? Vai se, että rasismista on tullut salonkikelpoinen näkökulma?

Törkeinkään vihanlietsonta ei ole yllätys, koska näiden "huppupäiden" esi-isät olivat äänessä jo silloin, kun Karjalan evakkoja asutettiin. Sodan jaloista paenneita kiusattiin ja solvattiin, vaikka he edustivat samaa kansaa, kieltä ja kulttuuria. Tiedän, koska olen evakon lapsi.

Ennakkoluulot kumpuavat aivojen alkukantaisista osista, mutta aivojaan voi myös jumpata ja myötätuntoa harjoitella.

Paras lääke vieraan pelkoon on tottumus.

Täältä pääkaupunkiseudulta on tietysti helpompi huudella. Muunkielisten osuus Helsingin väestönkasvusta on jo pitkään ollut yli 60 prosenttia.

Ihmeteltävääkin riittää. Kun Agricolan kirkko Helsingissä taannoin avattiin hätämajoitustilaksi, nuori pappi sanoi aika hauskasti, että "päästään oikeisiin töihin". Mutta joillekin tämän kaltainen lähimmäisenrakkaus on ollut riittävä syy erota kirkosta.

Oma lukunsa ovat hyvät ihmiset, jotka omastakin mielestään ovat erityisen hyviä. Ne, jotka paasaavat enemmän kuin tekevät.

Arvostan vapaaehtoisten uurastusta. Lasten puuhakassien täyttäjiä ja juristi Saku Timosen kaltaisia ihmisiä, jotka oikovat verkkokeskustelujen villeimpiä väitteitä faktatiedolla.

Kokonaisuuden kannalta monet kauniit eleet ovat kuitenkin vain puuhastelua, koska nykyiset ihmismassat ovat jonkun suuremman alkusoittoa.

Kaikkia emme voi auttaa.

Nuorten miesten äitinä en tosin pelkää tippaakaan näitä tikun nokkaan nostettuja "nuoria miehiä".

Mutta sitä pelkään, että avainasemassa olevat järjestely- ja vastaanottokeskukset tyrivät. Jos niille ei taata riittävästi työkaluja, ongelmat leviävät ja kertautuvat.

Yt-neuvottelujen rampauttamassa Suomessa on totuttu kuulemaan vaatimus aiempaa  ketterämmästä työkulttuurista. Toivottavasti tuo ketteryys ulottuu myös pakolaistilanteen juridiseen hoitoon, etteivät hylättyjen valitukset tuki tuomioistuimia.

Keskity plussiin

Todellisen hädän seulominen – ja turvapaikan saaneiden auttaminen – vaatii erikoisosaamista, mutta Suomen kaltainen koulutuksen mallimaa pystyy siihen vähän rapakuntoisenakin. Työllistävä vaikutuskin on huomattava. Ainakin poliisien, opettajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien tarve on huutava.

Uskon, että kotouttamista voi nopeuttaa. Ja kaikenlaista pitää myös vaatia. Kun muuttaa uuteen maahan, pitää ymmärtää historiasta, kielestä ja kulttuurista, vaikka arvostaa omaansa.

Katson Tilastokeskuksen ulkoseinässä juoksevia numeroita: pian meitä on 5,5 miljoonaa. Jos homma hoidetaan hyvin, uudet tulokkaat vauhdittavat kotimarkkinoita ja tasapainottavat vääristynyttä ikäpyramidia. Kunhan turha byrokratia kitketään (itsenäisen) työllistymisen tieltä.

Uskon, että valtaosaa maahanmuuttajista yhdistää rohkeus, neuvokkuus ja aloitteellisuus.

Pakko sanoa vielä tämä – erityisesti niille, joiden mielestä monet turvapaikan hakijat eivät ole tarpeeksi kärsineen näköisiä, hiuksetkin niin mallillaan. Kyllä ripaus eteläisiä geenejä tekee hyvää tälle ohuttukkaiselle ja haljulle kansalle jo esteettisessä mielessä.

Toisen silmin

Suomalaisia tunnetusti kiinnostaa, mitä muut ajattelevat meistä. Nyt tiedämme, että Suomi vetää puoleensa erityisesti irakilaisia, koska heitä on täällä jo ennestään paljon. Mutta onko arveluttavaa, että maahanmuuttajat rakentavat pieniä yhteisöjään yhteiskunnan sisälle?

Toisaalta, niinhän on tehty aina.

Silloinkin, kun suomalaiset muuttivat parempien olojen perässä Ruotsiin. Ja vielä aiemmin, Ameriikan raitille.

Entä mitä tuumailee Suomessa vellovasta vihapuheesta muuan haluttu siirtolainen, aito jenkki, Technopoliksen toimitusjohtaja Keith Silverang? Hänen mielestään Suomessa ei ole perusteita rasistiseen yhteiskuntaan, koska täältä kansakunnalta puuttuu perusasenne: olemme muita parempia. Suomalaiset ovat nöyrää porukkaa. Suomelta puuttuu myös pitkä ja loistava historia, jossa on valloitettu paljon muita maita.

Suomalaiset ovat olleet köyhiä eikä kauan ole siitäkään, kun suomalaiset itsekin olivat pakolaisia. 

Tuostakin joku kiihkoisänmaallinen ottaa varmaan nokkiinsa.

 

Lähteet: Talouselämä 31/2015

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 17/2015.

Teoksia pakolaisuudesta

ROMAANIT

Vastaanottokeskuksen arkea

Anna Mari Marttisen romaanin Vapaa (Tammi, 2015) tapahtumat sijoittuvat Lappeenrannan vastaanottokeskukseen, Konnunsuon entiseen vankilaan, jossa Marttinen itse on toiminut suomen kielen opettajana. Juuri sen vuoksi hänen kerrontansa ja koko turvapaikkaprosessin kuvaus on niin yksityiskohtaista ja uskottavaa. 

Romaani kertoo kidutetusta, Irakista paenneesta kolmekymppisestä miehestä. Siitä, miten outona ja pelottavana hän kokee Suomen. Miten ahdistava on talvisen maiseman autius, ja miten valtavan hieno on yksikin edistysaskel, yksikin suomen sana, joka aukeaa. Yksikin kannustava ihminen.

Rakkauskirjeen matkassa

Abbas Khider on Saksaan juurtunut ja saksaksi kirjoittava irakilainen, joka aikanaan virui Saddam Husseinin vankiloissa. Hänen romaaninsa Kirje Munakoisotasavaltaan (Lurra, 2015) kuvaa – mustalla huumorilla maustaen – mitä kaikkea bisnestä pakolaisuus synnyttää, esimerkiksi epävirallisen postireitin. Muuan rakkauskirje kulkee Libyasta Bagdadiin monen maan, kulkuneuvon ja käden kautta. Ja jokainen salaisen viestin surkuhupaisa, sorrettu ja laskelmoiva kuljettaja kertoo oman tarinansa. Viimeisellä pysäkillä odottaa melko karmaiseva yllätys.

DOKUMENTAARINEN TEOS

Salakuljettajien armoilla

Henkensä edestä ihminen on valmis mihin tahansa, esimerkiksi kaivautumaan auton istuimen toppauksiin. Pirullisen notkeita ovat myös ihmissalakuljettajat. Italialaisen kriminologin Andrea Di Nicolan ja toimittaja Giampaolo Musumecin kirja Kuoleman matkatoimisto (Arthouse, 2015) on hyytävän viihdyttävä raportti siitä, mitä Euroopan reunoilla tapahtuu.

Kirja listaa myös tapoja, joilla pakolaisvirrat saataisiin tukittua. Parhaat tehot saadaan aikaan, jos EU-maat toimivat yhdessä. Nyt tapahtuu juuri päinvastoin ja kaikkein eniten tästä hajanaisuudesta hyötyvät rikolliset.

ELOKUVAT

Uusi karu alku

Jacques Audiardin pakolaiskuvaus Dheepan voitti Cannesin filmifestivaalien pääpalkinnon muistakin ansioistaan kuin kipeästä ajankohtaisuudestaan. Se kertoo Sri Lankan tamilipakolaisista, jotka muodostavat "valeperheen" päästäkseen taisteluja turvaan Eurooppaan. He päätyvät Ranskaan, omalla tavallaan ojasta allikkoon: uppo-oudolle kielialueelle ja rikollisten hallitsemaan lähiöön. Mutta silti tarina on kaikessa karuudessaan kohottava.

Lähdetty on ennenkin

Wilhelm Mobergin klassikko Maastamuuttajat vakuuttaa sekä kirjana ja elokuvana. Ruotsin kivisiltä pelloilta 1800-luvun lopulla Pohjois-Amerikkaan henkensä kaupalla seilaavan perheen kokemuksissa on jotakin yleispätevää. Siinä, miten uuden maailman stressi ravistelee myös läheisiä ihmissuhteita. Vaikka kaikki pikku hiljaa asettuu uomiinsa, ikävä synnyinmaahan kalvaa perheen äitiä kuolemaan saakka. Mobergin kirjaan perustuu myös Abba-miesten säveltämä hittimusikaali Kristina från Duvemåla.

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.