Marikka Bergman, 46, Vihdin vastaanottokeskuksesta: "Täällä näen tanssin merkityksen"

”Olin tehnyt toimittajan töitä 20 vuotta, kun lehtialalle tuli yhtäkkiä valtava työttömyys. Kaipasin jotain uutta. Menin työvoimatoimiston laajoihin kartoituksiin, joissa tutkitaan sopivaa alaa. Kaikki käyrät osoittivat minulla sosiaalialaa, vaikka en ollut koskaan edes ajatellut sitä. Se kuulosti tylsältä, mutta selvitin, että oli mahdollista opiskella englannin kielellä sosionomiksi. Se kuulosti mielekkäämmältä, koska englanti on toinen kotikieleni.

Minun kurssillani suurin osa on ulkomaalaisia, sillä opiskelen nimenomaan monikulttuurisuustyöhön.Opinnot ovat jonkin aikaa jäissä, koska olen kokopäivätöissä apulaisjohtajana Vihdin seurakunnan Riuttarannan vastaanottokeskuksessa. Tämä on kirkon pyörittämä, ja asenne asukkaisiin on lämpimämpi kuin ns. perinteisissä paikoissa. Tunnemme kaikki nimeltä, ja puuhamme paljon yhdessä. Meillä on tarpeeksi henkilökuntaa ja paljon vapaaehtoisia kirkon myötä.

Yleensä vastaanottokeskuksissa neuvotaan pitämään valtava etäisyys asiakkaisiin, täällä meininki on vähän toinen, sillä työtämme ohjaavat kirkon diakoniatyön arvot. Vastaanottokeskuksen johtaja Päivi Tapaninen on nimenomaan diakoniatyön johtaja.

Työntekijöille tulee olemaan raskasta, kun tämä yksikkö lopetetaan huhtikuun lopussa. Kukaan ei tiedä, mihin asukkaat päätyvät. pitkäänkin voi pyöriä mielessä mitä kävi sille tai tuolle asiakkaalle. Etenkin lasten kohtalot koskettavat.

Jatkan kesällä opiskelua ja teen opinnäytetyötä. Tämä työ on sydämen kutsumus.

Sekaisin arabiaa, farsia ja suomea

Täällä asuu perheitä ja lapset mekastavat, leikkivät ja riitelevät. Tämä on kuin iso melukylä jossa kommunikoidaan jo sujuvasti kaikkien mahdollisten kielten sekamelskalla. Lapsi voi puhua sekaisin arabiaa, farsia, englantia ja suomea, ja kaikki ymmärtävät. Lasten suosituin leikki on bussi, sillä bussilla meiltä lähdetään aina kivoihin paikkoihin.

Temperamenttiero suomalaislapsiin on valtava. Hoidan usein 2-vuotiasta Rialia, jotta hänen äitinsä pääsee suomen tunneille. Ihana riiviö! Joulun alla syntyi irakilaisperheelle Saif-vauva.

Olen oppinut asukkailta sen, että etenkin epävarman, ahdistavan, traumaattisenkin elämäntilanteen keskellä on tärkeää tanssia. Aina kun mahdollista."

He itse aloittivat discoperinteen meillä yksinkertaisesti pistämällä kännykkämusiikit jo toisena iltana täysille ja hyppäämällä pöydille.
Jo ihan pienet taaperot ovat uskomattomia tanssimestareita, ja oma viehätyksensä on "naistentansseissa" jotka pidämme miesten silmien ulottumattomissa suljetussa tilassa. Siellä huivit lentävät pois ja joka rouvasta kuoriutuu napatanssimestari. Huomattuamme, miten paljon näissä kulttuureisa rakastetetaan tanssimista, olemme säännöllisesti järjestäneet discoja aina kun siihen on pienikin syy, ja ainahan sellainen löytyy....

Kuulostaa kliseeltä, mutta olen täällä oppinut ihmisen kohtaamisen ihmisenä. En ole yhtään parempi kuin muut, ja on vain kohtalon oikku etten ole itse asiakkaideni asemassa. Hymyileminen ja ystävällisyys ei maksa mitään.”