Helsinkiläinen bussikuljettaja Hurija Mujic-Muminovic muistaa vielä elävästi Bosnian sodan kauhut. Ja sen, kun kollega hakattiin työkyvyttömäksi Suomessa.
Bussi 550 keinahtaa liikenteen sekaan koti Itäkeskusta. Kaasupoljinta painaa tyylikäs korkokenkä.
– Lättänöillä en osaa ajaa – elämässä pitää olla vähän nostetta, Hurija Mujic-Muminovic vitsailee.
Kotiseudun muistelu nostaa vieläkin palan kurkkuun.
– Srebrenica oli se paikka, missä kaikki kauheimmat asiat tapahtuivat, Hurija sanoo.
Bosnian sodan syttyessä hän oli 14-vuotias. Hänen muslimisukunsa miehet, isä, veljet ja poikaystävä, joutuivat vankileirille. Ihmeen kaupalla he eivät päätyneet tuhansien muiden tapaan joukkohautaan, mutta vammoitta ei selvinnyt kukaan. Hurija ja hänen äitinsä häädettiin kotoaan ja sullottiin kuorma-auton lavalle. Tuntien rytyytyksen jälkeen saavuttiin Zenicaan.
– Emme saaneet mukaan mitään, edes yhtä lusikkaa tai valokuvaa.
Täsmällinen päivämäärä tulee epäröimättä. 11. joulukuuta 1996. Hurija oli juuri täyttänyt 18 saapuessaan Helsinkiin turvapaikan saaneen bosnialaisen poikaystävänsä perässä.
– Alku oli vaikea, mutta kun on selvinnyt helvetistä, ymmärtää olla kiitollinen elämästä. Kaikki voima minusta kuitenkin katosi. Ensimmäisellä kielikurssilla olin raskaana ja niin väsynyt, että opettaja kävi herättelemässä minua. Motivaationi oli nolla ja mietin paluuta, vaikkei ollut mihin palata. Käänne tapahtui, kun mieheni hankki elintarvikekioskin ja jouduin sinne myymään. Aloin oppia kieltä kärsivällisiltä asiakkailta ja suomalaisilta ystäviltä – kukaan heistä ei nauranut yrityksilleni. Mieluisa kielikouluni oli tv-sarja
Salatut elämät, jota seuraan vieläkin.
Kun nuorin lapsi täytti kolme, Hurija pyrki bussikuskiksi, vaikka se ihmetytti suvun miehiä. Nyt he ovat hänestä ylpeitä.
– Itkin katkerasti, kun en läpäissyt toistakaan ajokoetta, ja niin sain kolmannen mahdollisuuden.
Hurija on työskennellyt vakituisena kuljettajana kymmenisen vuotta, opetellut kaikki linjat ja viihtynyt, vaikka aamukahdelta loppuva iltavuoro ei suosikkeja olekaan.
– Kenenkään kanssa en rupea lipusta riitelemään, toisin kuin muuan maanmieheni, joka hakattiin niin pahoin, että hän joutui eläkkeelle. Minä olen selvinnyt muutamalla rengasrikolla. Aikatauluissa pysyminenkään ei enää stressaa. Keskityn siihen, mitä teen enkä odota työvuoron loppumista. Viihdykettä tarjoaa bosnialainen radiokanava. Puhelimestani johtaa piuha toiseen korvaan, toinen korva on vapaana.
Edellistä 12 tunnin keikkaa piristi musikaalinen asiakas, joka lauloi kuskin kunniaksi pätkän ooppera-aariaa. Tavallinen tervehdyskin tuntuu mukavalta. Kaiken kaikkiaan Hurija kaipaan enemmän puhetta, ja sitä, että ihmisten luo voisi piipahtaa spontaanisti niin kuin Bosniassa tehdään.
– Paras ystäväni on suomalainen. Hänen kanssa teen pitkiä kävelyjä ja puhun kaikesta. Hän tietää kaikki salaisuuteni.
Kerran vuodessa Hurija pyrkii käymään kotiseudullaan, jonne seitsemänkymppiset vanhemmat palasivat, kun alue rakennettiin uudelleen osin suomalaisten YK-joukkojen voimin.
– Yksi veljistäni asuu heidän kanssaan, kuten meillä on tapana. Ehkä mekin vielä palaamme sinne eläkevuosina.
Hurija Mujic-Muminovic
Ikä 39
Helsingin Bussiliikenteen kuljettaja.
Syntynyt ja varttunut Bosniassa. Muutti Suomeen 1996.
Naimisissa, 3 lasta.
