Intialainen Shiv Sharma perusti hoivayrityksen Tampereelle

Kun Shiv Sharma saapui Suomeen, hän olisi halunnut heti töihin – mutta joutuikin vähäksi aikaa koulun penkille. Sen jälkeen kun Shiv alkoi kotona puhua hoivayrityksen perustamisesta, vaimo ei tykännyt ajatuksesta yhtään.

– Aloittaessani oman yrityksen kaikki varoittelivat, miten vaikeita ja tappiollisia ensimmäiset vuodet tulevat olemaan. Mutta minä selvisin, Shiv Sharma iloitsee.

Kotiapu- ja hoivapalveluita tarjoava Kehrälintu on Shivin, 33, ensimmäinen oma yritys. Sen toiminta käynnistyi vuoden 2015 alussa.

Oma yritys oli ollut kuitenkin mielessä jo paljon pidempään: Shivin suku on kotoisin Intiasta, jossa hän oli nähnyt yrittäjäelämää lapsuudestaan lähtien. Hänen vanhempansa ja veljensä toimivat niin ikään yrittäjinä. Oma yritys oli myös luonnollinen vaihtoehto, Shiv kuvailee.

– Viimeisenä oppisopimusvuotenani suunnittelin hoivayrityksen avaamista ja päätin tehdä sen heti valmistuttuani. Vaimoni Heidi ei tykännyt ajatuksesta. Hän olisi toivonut että olisin ottanut vastaan turvallisemman työn ja toimeentulon. Mutta koska oma yritys on minun pitkäaikainen ja suurin unelmani, hän päätti olla tukena. Enkä olisi ilman Heidiä pärjännytkään.

– Nyt ensimmäinen vuosi on takana ja yritykseni on vielä elossa.

”Suomi – eksoottisen tuntematon”

18-vuotiaana Shiv lähetettiin Eurooppaan kotoaan Jaipurista, Pohjois-Intiasta. Päätarkoituksena oli ansaita rahaa muulle perheelle, ja hän päätyi Espanjaan siirtotyöläiseksi. Shiv teki Aurinkorannikolla useita vuosia muun muassa ravintola-, maatalous- sekä varastotöitä, kunnes kauniin ja vaalean suomalaisnaisen tapaaminen muutti hänen elämänsä suunnan.

– Olin tarjoilijana eräässä Fuengirolan pizzeriassa, jonne Heidikin tuli tekemään viikonloppuvuoroja koulunsa ohella. Yhtenä iltana Heidi tuli kavereidensa kanssa pyytämään minua ulos työvuoroni jälkeen, Shiv sanoo.

Suomessa Shiv vieraili muutaman kerran, näki lunta ja koki kylmyyden. Kaikki tuntui hänestä niin eksoottiselta.

– En ollut edes kuullut Suomesta aiemmin. Aluksi rakastin lunta! Myöhemmin opettelin luistelemaan ja laskettelemaankin.

"Saisin paremman eläkkeen istumalla kotona valtion tuella."

Kun nuoripari avioitui, Shiv sai oleskelulupansa ja pääsi muuttamaan Suomeen vuoden 2010 tammikuussa.

– Olin Espanjassa yksinäinen, sillä Heidi oli asunut jo puoli vuotta Jyväskylässä. Oli kiva päästä vihdoin Suomeen. Olisin halunnut heti töihin, mutta jouduin vähäksi aikaa suomen kurssille. En ole koskaan ollut kouluihmisiä, joten hommasin itselleni pian työpaikan ilmaislehden jakajana. Siinäkin työssä opin suomea paljon nopeammin kuin kurssilla.

”Mummot vaikuttivat tykkäävän minusta"

Yrittäjyys ja hoiva-ala tykyttivät Shivin mielessä koko ajan. Ahkeran etsinnän jälkeen Shiv sai ensin harjoittelupaikan ja sitten oppisopimuspaikan jyväskyläläisestä vanhusten palvelukeskuksesta. Päivät menivät Kyllikinkadun keskuksessa, illat suomen kielen opinnoissa.

– Oppisopimus oli minulle hyvä tapa suorittaa lähihoitajan tutkinto. Rakastin työtä vanhusten parissa ja myös mummot vaikuttivat tykkäävän minusta. Tulin heidän kanssaan hyvin toimeen.

Jouluna 2014 Shiv valmistui vanhustyöhön erikoistuneeksi lähihoitajaksi ja oli operaatio Kehrälinnun käynnistämisen aika. Samaan aikaan he muuttivat Heidin kotikaupunkiin Tampereelle – lähemmäs tyttärensä isovanhempia eli hoitoapua. 

Yrityksensä luvat ja vakuutukset Shiv oli selvittänyt etukäteen. Tampereella hän haki starttirahaa. Sen turvin Shiv kertoo uskaltaneensa aloittaa täysin nollasta. Oman toiminnan käynnistäminen tuntui silti aluksi ”hirveän kalliilta, vaikealta ja byrokraattiselta”.

– En voi käsittää, miten paljon rahaa menee esimerkiksi vakuutuksiin ja kirjanpitoon. Saisin varmaan paremman eläkkeen istumalla kotona jollakin valtion tuella. Intiassa se raha, minkä asiakas sinulle maksaa, jää omaan käyttöösi. Täällä se ei todellakaan mene niin, vaan asiakkaan maksamasta rahasta vain pienen pieni osa jää kulujen jälkeen tuloksi. Shiv kertoo.

Epätoivon hetkiä oli uudella yrittäjällä muitakin.

– Alussa asiakkaita oli nolla ja piti keksiä, että mitä minä nyt päivät teen ja mistä minä niitä asiakkaita löydän. Oma yritys on opettanut ennen kaikkea stressin ja epävarmuuden sietoa. Jos kalenterissa näyttää joku viikko tyhjältä, täytyy uskaltaa luottaa siihen, että kyllä se puhelin vielä soi.

Olen kuullut vanhuksilta ja omaisilta, kuinka lasku tulee tunnista ja oikeasti hoitaja on ollut paikalla kymmenen minuuttia. Monet isot yksityiset firmat tekevät kotikäynnit tosi kiireellä, kuvailee pienyrittäjä Shiv Sharma kotipalvelun tilannetta Suomessa.
Olen kuullut vanhuksilta ja omaisilta, kuinka lasku tulee tunnista ja oikeasti hoitaja on ollut paikalla kymmenen minuuttia. Monet isot yksityiset firmat tekevät kotikäynnit tosi kiireellä, kuvailee pienyrittäjä Shiv Sharma kotipalvelun tilannetta Suomessa.

”Lähetän osan rahoistani Intiaan"

Vapaa-ajan ongelmia Shivillä ei enää ole. Päivät menevät Kehrälinnun pyörityksessä, illat yrityksen paperitöissä ja perheen parissa.

– Kalenterin varaustilanne näyttää nyt hyvältä ja asiakkaat ovat tyytyväisiä palveluuni. Olen onnellinen ja teen työtäni vanhusten kanssa aina iloisin mielin. Yritys tuottaa sen verran, että pystyn maksamaan asuntolainaani ja ostamaan ruokaa perheelle.

Edelleenkin Shiv lähettää osan tienaamistaan rahoistaan perheelleen Intiaan. Hänen mukaansa kovin paljoa ei silti lähetettäväksi jää, koska eläminen Suomessa on sen verran kallista.

– Pyrin lähettämään edes pieniä summia. Siellä elintaso on matalampi, joten niilläkin on merkitystä.

Kotoaan ja omasta kulttuuristaan Shiv sanoo imaisseensa vahvan kunnioituksen vanhempia ihmisiä kohtaan. Se taito puuttuu hänen mielestään suomalaisilta. Hän ei käsitä sitä, miten lapset ja nuoret puhuvat täällä vanhemmilleen ja opettajilleen.

– Kaikkea itseään vanhempia pitää kunnioittaa ja napsauttaa suu kiinni, vaikka jokin ärsyttäisi.

Synnyinmaastaan Shiv kertoo kaipaavansa eniten perhettään ja intialaista ruokaa.  Intiassa perhe on iso ja kotona on aina paljon väkeä sekä vieraita, hän mainitsee.

– Täällä on tosi rankkaa, kun ollaan vaan ydinperheellä ja molemmat vanhemmat käyvät töissä ja silti pitää töiden jälkeen hoitaa lapset ja kotityötkin vielä. Intiassa apuna olisivat jopa tädit, serkut ja mummot.

”Asiakkaat opettavat perinneruokien salat”

Kehrälinnun ydinalaan kuuluvat ikäihmisten erilaiset kotipalvelut, kuten lähihoitajan henkilökohtainen hoiva, lääkehuollossa avustaminen, asiointiapu ja kotiaskareiden tekeminen. Myös palveluseteleitä käyttävät omaishoitajat ovat löytäneet Shivin sijaismahdollisuuden, kun he haluavat itse päästä hetkeksi vapaalle.

Kotipalveluyrittäjänä  Shiv sanoo oppineensa paljon suomalaisesta kulttuurista. Asiakkaat ovat opettaneet hänelle jopa suomalaisten ruokien tekemistä – ja tietenkin suomen kieltä, joka tosin on hänestä yhä haastavaa.

– Suomeni tulee joka päivä sujuvammaksi, kun juttelen asiakkaitteni kanssa ja kuuntelen heitä. Haluan piristää jokaisella käynnilläni asiakkaan päivää. Haluan myös, että kaikki asiakkaat ovat sataprosenttisen tyytyväisiä työni jälkeen ja että heille jää minusta hyvä fiilis.

"Yksi asiakas on perunut palvelun sen vuoksi, ettei hän halunnut tummaihoista siivoajaa. Kuulemma naapurit voivat alkaa juoruta."

Vaikka Shivin ihon väri ei ole ollut ongelma asiakkaille, hän huomaa asenteiden koventuneen.

– Aikaisemmin en kohdannut Suomessa rasismia, mutta nyt kadulla tullaan joskus sanomaan törkeyksiä. Yksi asiakas on perunut palvelun sen vuoksi, ettei hän halunnut tummaihoista siivoajaa. Kuulemma naapurit voivat alkaa juoruta.

Toistaiseksi Kehrälintu on yhden miehen yritys, jossa vaimo auttaa jonkin verran. Shivin tavoitteena on kasvattaa toimintaa sen verran, että viiden vuoden päästä hänellä olisi yrityksessään vähintään viisi työntekijää. 

– Haaveilen siitä, voisin palkata lisää väkeä enkä joutuisi enää tekemään itse raskaimpia töitä, kuten siivouksia ja ikkunanpesuja. Eläkkeellä haluaisin muuttaa Intiaan ja palkata kotiapulaisen.

Se, mikä on Shivin tämänhetkisessä elämässä tärkeintä, tiivistyvät kahteen sanaan: Perhe ja työ.

– Haluan, että yritykseni menestyy, mutta se ei saa tapahtua perheen kustannuksella. Jos minulla on joskus paljon rahaa käytettävissäni, en tiedä mitä minä sillä yksin teen, jos ei ole perhettä.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: