Herkästi pahastuva aktiiviloukkaantuja on tottunut taiteilemaan tunteittensa kanssa. Mutta miten pitää ne kurissa Facebookissa ja tekstiviesteissä?

”Miulla on oikeus tunteisiini”, hoki tv-sarjan imatralainen Antsku ja mutristi loukkaantuneena huuliaan. Hän oli suosittu sketsihahmo viime talven Putous-ohjelmassa.

80-vuotias mieshenkilö jostakin Päijät-Hämeen perukoilta on puolestaan jo vuosia laatinut pahastumisistaan lehtikolumneja, joista on painettu menestyskirjoja. Hän on  kirjailija Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Johonkin näiden kahden tyypin väliin sijoitun minä, aktiiviloukkaantuja. Jotta aktiiviloukkaantujan maailmankuvani jotenkin hahmottuisi, on ihan aluksi harpattava ajassa hieman taaksepäin, oman loukkaantumishistoriani alkujuurille.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olin itkupilli ”kärpästen tuijotuksestakin pahastuja”, jota nykyään kauniimmin kutsuttaisiin herkäksi lapseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Älä nyt, iso tyttö" on lause, joka on tatuoitunut muistiini paremmin kuin sketsihahmojen hokemat. Ja ennen kaikkea se tunne, joka lausetta seurasi. Kummallinen hallinnan puutteen ja häpeän sekasotku, joka tulvahti kuin kiehuva maito, kun huomasin muiden pitävän pahastumista naurettavana.

Tämä tunne ei jäänyt vain lapsuuteen. Viimeksi loukkaannuin eilen. Eroa lapsuuteen on nykyään tosin se, että yleensä saan kyyneleet ja tunneryöpyt kuriin. Eikä kukaan kehtaa enää tytötellä, näin isoa tyttöä.

Liipasinherkkyyttä ilmassa

No, vähän pitää itseä silti heti perään puolustella, ei tässä aina ihan mimosankukkia olla. On loukkaantumisten väliin mahtunut muutakin, ihan oikeaa surua ja iloa, siis elämää itseään, kipulääkkeillä ja ilman.

Silti olen edelleenkin liipasinherkkä pahastumaan, ei siihen kansanmurhia tarvita. Töykeä palvelu, huono käytös, näsäviisastelu, epämääräisellä terällä tökkivä vitsailu tai jopa vain pahasti pituutta mittailemaan lipsuva katse saattaa otollisena hetkenä riittää.

Näistä tilanteista syttyvät tunteilut ovat tietysti pieniä, hetken humahduksia, joista korkeintaan lehahtaa pieni puna poskille tai tiukasti muotoillun reklamaation hahmotelma.

Useimmiten pahastumista muut eivät edes huomaa, mutta parhaimmillaan niistä poikii jopa hyviä keskusteluja. Usein tunteiden näyttö, jopa lapsellisen oloisen pahastumisenkin, yllättää, saattaa raikastaa mielipiteenvaihtoa. Tosin silloin täytyy olla tarkkana, ettei omaa tunneherkkyyttään käytä huomion tai hetkellisen erävoiton tavoitteluun. Huutoitkijälle kun ei kukaan pärjää kiivaimmassakaan väittelyssä.

Sähköistävä loukkaus

Miksi sitten tartuin tähän aiheeseen ja väpätän alahuultani näin julkisesti?

Siksi, että viime aikoina maailma meidän pahastujienkin ympärillä on alkanut huolestuttavasti laajentua. Keskustelut, mielipiteenvaihdot ja jopa arkipäiväinen rupattelu ovat siirtymässä yhä useammin virtuaaliseksi.

Silti, bittiavaruudessakin, karahdan edelleen samanlaisiin loukkaantujan salakareihin kuin arkielämässä. Olen törmännyt sähköpostiviesteihin, joista olen tulkitsevinani moittivia sävyjä, jumiutunut turhan pitkiksi ajoiksi tekstiviesteihin, joissa huumorihengessä vähän ojennellaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin tai viivähtänyt tulkitsemaan kipakan pinkeää Facebook-kommenttia.

Myönnän, näihin mihinkään ei kuole, mutta ne nipistelevät kohdalle osuessa ikävästi ja vellovat mielessä. Ja mitä niihin vastaamaan, miten nielaistaan virtuaalisesti kuuluvasti ja silti vähän itseä häveten?

Otetaas nyt rauhallisesti

Tiedän ihmisiä, jotka ovat siirtäneet suuren osan ihmissuhteistaan Facebookiin tai hoitavat avioliittoaan tekstiviestein, eikä sellaisessa tilanteessa kaikki viestit todellakaan tulvi hymiöitä tai rakkaudentunnustuksia. Vaikka kirjoitankin työkseni, ilmiö on mielestäni hirveä. Nykyään viestejä lähetellään muutenkin usein kovassa kiireessä, vähän sinne päin ja sitten soitellaan perään, että ymmärsitkö ollenkaan mitä tarkoitin.

Vai olenko ainoa, joka on miettinyt päänsä puhki tekstiviestin äärellä, että mitä tuo ”joskus” tai  ”ehkäpä myöhemmin” tuossa yhteydessä tarkoitti? Rivien välistä on vaikea lukea äänensävyä tai kirjoittajan mielialaa.

Erityisen allergisoitunut olen lievään ojentavaan sävyyn sortuville viesteille, joissa kehotetaan ”ottamaan rauhallisesti” tai ehdotettaan, että ”katsotaan huomenna” tai ”jutellaan myöhemmin”. Siellä sitä näppäillään viestejä niskan päältä ja sanellaan ehtoja kommunikointiin.

Oikeassa elämässä ja oikeassa tilanteessa altavastaaja (siis minä) olisi jo poistunut huoneesta palatakseen hetken kuluttua rauhoittuneena takaisin jatkamaan keskustelua. Nyt tämä näytös jää tekemättä, ja tympeän tekstiviestittelyn tulos voi olla paljon kohtalokkaampi; pitkä, mykkä ja loukkaantunut hiljaisuus, johon aktiiviiloukkaantujalla ei oikein ole varaa.  

Ihminen ihmiselle, puhe-etäisyydeltä

Toisaalta, eikö tällaisen virtuaalipahastumisen pitäisi olla oikeastaan helpottavaa?

Ei enää noloja sosiaalisia tilanteita, vain pientä hämmennystä ja närkästystä, joka laantuu vähän rivakammalla lenkillä päivän päätteeksi. Ehkäpä tämä kommunikaatioyhteiskunta hiljalleen karaisisi myös meidät kaikkein herkkähipiäisimmät sävyjen tulkitsijat, kun elämä ei näytä sitä tekevän.

Niin ei tunnu ainakaan omalla kohdallani kuitenkaan käyvän, enkä sitä enää toivo. En halua näpytellä monimerkityksellisiä tekstiviestejä tai riidellä sosiaalisen median seinillä, joissa ei voi koskaan tietää, jatkuuko keskustelu tänään, huomenna tai kenties koskaan.

Haluan, että loukkaantumisella on aikansa ja paikkansa sekä kasvot, vaikka omani, jotka välillä vähän koen menettävänikin. Sillä ihmisiä, kaikkea elävää ja merkityksellistä, tarttuu teflonia ja virtuaaliavaruutta paremmin vähän huokoisempaan ihmisihoon, puhe-etäisyydeltä,  siitä olen ihan varma. Ei muuten ihme, että Antsku oli niin suosittu. Hänelle on annettu oikeus tunteisiinsa, jopa niihin lapsellisiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla