Herkästi pahastuva aktiiviloukkaantuja on tottunut taiteilemaan tunteittensa kanssa. Mutta miten pitää ne kurissa Facebookissa ja tekstiviesteissä?

”Miulla on oikeus tunteisiini”, hoki tv-sarjan imatralainen Antsku ja mutristi loukkaantuneena huuliaan. Hän oli suosittu sketsihahmo viime talven Putous-ohjelmassa.

80-vuotias mieshenkilö jostakin Päijät-Hämeen perukoilta on puolestaan jo vuosia laatinut pahastumisistaan lehtikolumneja, joista on painettu menestyskirjoja. Hän on  kirjailija Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Johonkin näiden kahden tyypin väliin sijoitun minä, aktiiviloukkaantuja. Jotta aktiiviloukkaantujan maailmankuvani jotenkin hahmottuisi, on ihan aluksi harpattava ajassa hieman taaksepäin, oman loukkaantumishistoriani alkujuurille.

Olin itkupilli ”kärpästen tuijotuksestakin pahastuja”, jota nykyään kauniimmin kutsuttaisiin herkäksi lapseksi.

"Älä nyt, iso tyttö" on lause, joka on tatuoitunut muistiini paremmin kuin sketsihahmojen hokemat. Ja ennen kaikkea se tunne, joka lausetta seurasi. Kummallinen hallinnan puutteen ja häpeän sekasotku, joka tulvahti kuin kiehuva maito, kun huomasin muiden pitävän pahastumista naurettavana.

Tämä tunne ei jäänyt vain lapsuuteen. Viimeksi loukkaannuin eilen. Eroa lapsuuteen on nykyään tosin se, että yleensä saan kyyneleet ja tunneryöpyt kuriin. Eikä kukaan kehtaa enää tytötellä, näin isoa tyttöä.

Liipasinherkkyyttä ilmassa

No, vähän pitää itseä silti heti perään puolustella, ei tässä aina ihan mimosankukkia olla. On loukkaantumisten väliin mahtunut muutakin, ihan oikeaa surua ja iloa, siis elämää itseään, kipulääkkeillä ja ilman.

Silti olen edelleenkin liipasinherkkä pahastumaan, ei siihen kansanmurhia tarvita. Töykeä palvelu, huono käytös, näsäviisastelu, epämääräisellä terällä tökkivä vitsailu tai jopa vain pahasti pituutta mittailemaan lipsuva katse saattaa otollisena hetkenä riittää.

Näistä tilanteista syttyvät tunteilut ovat tietysti pieniä, hetken humahduksia, joista korkeintaan lehahtaa pieni puna poskille tai tiukasti muotoillun reklamaation hahmotelma.

Useimmiten pahastumista muut eivät edes huomaa, mutta parhaimmillaan niistä poikii jopa hyviä keskusteluja. Usein tunteiden näyttö, jopa lapsellisen oloisen pahastumisenkin, yllättää, saattaa raikastaa mielipiteenvaihtoa. Tosin silloin täytyy olla tarkkana, ettei omaa tunneherkkyyttään käytä huomion tai hetkellisen erävoiton tavoitteluun. Huutoitkijälle kun ei kukaan pärjää kiivaimmassakaan väittelyssä.

Sähköistävä loukkaus

Miksi sitten tartuin tähän aiheeseen ja väpätän alahuultani näin julkisesti?

Siksi, että viime aikoina maailma meidän pahastujienkin ympärillä on alkanut huolestuttavasti laajentua. Keskustelut, mielipiteenvaihdot ja jopa arkipäiväinen rupattelu ovat siirtymässä yhä useammin virtuaaliseksi.

Silti, bittiavaruudessakin, karahdan edelleen samanlaisiin loukkaantujan salakareihin kuin arkielämässä. Olen törmännyt sähköpostiviesteihin, joista olen tulkitsevinani moittivia sävyjä, jumiutunut turhan pitkiksi ajoiksi tekstiviesteihin, joissa huumorihengessä vähän ojennellaan asioita oikeisiin mittasuhteisiin tai viivähtänyt tulkitsemaan kipakan pinkeää Facebook-kommenttia.

Myönnän, näihin mihinkään ei kuole, mutta ne nipistelevät kohdalle osuessa ikävästi ja vellovat mielessä. Ja mitä niihin vastaamaan, miten nielaistaan virtuaalisesti kuuluvasti ja silti vähän itseä häveten?

Otetaas nyt rauhallisesti

Tiedän ihmisiä, jotka ovat siirtäneet suuren osan ihmissuhteistaan Facebookiin tai hoitavat avioliittoaan tekstiviestein, eikä sellaisessa tilanteessa kaikki viestit todellakaan tulvi hymiöitä tai rakkaudentunnustuksia. Vaikka kirjoitankin työkseni, ilmiö on mielestäni hirveä. Nykyään viestejä lähetellään muutenkin usein kovassa kiireessä, vähän sinne päin ja sitten soitellaan perään, että ymmärsitkö ollenkaan mitä tarkoitin.

Vai olenko ainoa, joka on miettinyt päänsä puhki tekstiviestin äärellä, että mitä tuo ”joskus” tai  ”ehkäpä myöhemmin” tuossa yhteydessä tarkoitti? Rivien välistä on vaikea lukea äänensävyä tai kirjoittajan mielialaa.

Erityisen allergisoitunut olen lievään ojentavaan sävyyn sortuville viesteille, joissa kehotetaan ”ottamaan rauhallisesti” tai ehdotettaan, että ”katsotaan huomenna” tai ”jutellaan myöhemmin”. Siellä sitä näppäillään viestejä niskan päältä ja sanellaan ehtoja kommunikointiin.

Oikeassa elämässä ja oikeassa tilanteessa altavastaaja (siis minä) olisi jo poistunut huoneesta palatakseen hetken kuluttua rauhoittuneena takaisin jatkamaan keskustelua. Nyt tämä näytös jää tekemättä, ja tympeän tekstiviestittelyn tulos voi olla paljon kohtalokkaampi; pitkä, mykkä ja loukkaantunut hiljaisuus, johon aktiiviiloukkaantujalla ei oikein ole varaa.  

Ihminen ihmiselle, puhe-etäisyydeltä

Toisaalta, eikö tällaisen virtuaalipahastumisen pitäisi olla oikeastaan helpottavaa?

Ei enää noloja sosiaalisia tilanteita, vain pientä hämmennystä ja närkästystä, joka laantuu vähän rivakammalla lenkillä päivän päätteeksi. Ehkäpä tämä kommunikaatioyhteiskunta hiljalleen karaisisi myös meidät kaikkein herkkähipiäisimmät sävyjen tulkitsijat, kun elämä ei näytä sitä tekevän.

Niin ei tunnu ainakaan omalla kohdallani kuitenkaan käyvän, enkä sitä enää toivo. En halua näpytellä monimerkityksellisiä tekstiviestejä tai riidellä sosiaalisen median seinillä, joissa ei voi koskaan tietää, jatkuuko keskustelu tänään, huomenna tai kenties koskaan.

Haluan, että loukkaantumisella on aikansa ja paikkansa sekä kasvot, vaikka omani, jotka välillä vähän koen menettävänikin. Sillä ihmisiä, kaikkea elävää ja merkityksellistä, tarttuu teflonia ja virtuaaliavaruutta paremmin vähän huokoisempaan ihmisihoon, puhe-etäisyydeltä,  siitä olen ihan varma. Ei muuten ihme, että Antsku oli niin suosittu. Hänelle on annettu oikeus tunteisiinsa, jopa niihin lapsellisiin.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: