Tandempyöräilystä on tullut Tero Ala-Ajoksen ja hänen tyttärensä Moonan yhteinen harrastus.
Tandempyöräilystä on tullut Tero Ala-Ajoksen ja hänen tyttärensä Moonan yhteinen harrastus.

Onnettomuus työpaikalla pirstoi Tero Ala-Ajoksen, 63, entisen elämän. Sen jälkeen sekä keho että mieli oli koottava uusista palasista.

Muistan tarkasti hetken, jolloin seisoin sairaanhoitajan kanssa Helsingissä Pikku-Huopalahden rannassa. Tunsin tuulen, haistoin meren ja tajusin, etten voi enää milloinkaan laskeutua paineilmapullojen kanssa aaltojen alle. Että ovi entiseen on sulkeutunut.

Siitä on nyt 24 vuotta.

Heinäkuinen aamu oli lämmin ja kirkas. Heräsin vartin yli viisi, jotta saisin kaiken valmiiksi kello kuudeksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Työpaikallani Ilmavoimien teknillisessä koulussa Jämsän Hallissa oli menossa sotaharjoitus, jossa opetimme varusmiehille lentokoneiden ja tukikohdan suojaamista maastossa. Minun tehtäväni oli luoda räjäytyksillä tuntu vihollisen hyökkäyksestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aluksi kaikki tuntui pimeältä ja sekavalta.

Luulin, että käytössäni on sähkösytyttimiä, joiden avulla panokset voi räjäyttää etäältä. Sytyttimiä ei kuitenkaan ollut. Koska en enää ehtinyt hakea niitä, päätin käyttää heittopanoksia. Niihin laitetaan tulilanka, joka sytytetään kädessä. Sitten panos heitetään maalialueelle. Aikaa räjähdykseen on 15 sekuntia.

Seuraava muistikuvani on Tampereen yliopistollisesta sairaalasta, missä heräsin kuukauden kuluttua.

Aluksi kaikki tuntui pimeältä ja sekavalta. Silloinen vaimoni istui sänkyni vieressäni ja kertoi, että heittopanos oli räjähtänyt ennen aikojaan.

Mitä panoksen kanssa oikein tapahtui? Sataprosenttista varmuutta ei ole, koska en muista räjähdyksestä mitään. Herätessäni en tiennyt mitään siitäkään, että minut oli viety Helsinkiin ja leikattu Töölön sairaalassa. Operaatio kesti 14 tuntia, ja siinä tarvittiin 120 pussia verta.

Kaikki pienet tekijät yhdessä ilmeisesti johtivat siihen, etten huomannut tulilangan syttymistä.

Sen tiedän, että turma-aamuna olin väsynyt. Yöuni oli jäänyt sotaharjoituksen ja edeltävien päivien sukellustehtävien vuoksi vähiin. Olin sotilas- sukeltajana etsimässä yhdestä järvestä asetta ja toisesta vainajaa. Näillä reissuilla tulitikkunikin olivat kostuneet, sillä onnettomuusaamuna olin kysellyt varusmiehiltä parempia tikkuja.

Kaikki pienet tekijät yhdessä ilmeisesti johtivat siihen, etten huomannut tulilangan syttymistä. Sen seurauksena oikeassa kädessäni pamahti parisataa grammaa räjähdettä.

Luultavasti olin juuri ollut aikeissa heittää panoksen, koska räjähdys tapahtui noin 30 sentin päässä kasvoistani. Jos räjähde olisi ollut sytytysetäisyydellä eli 15 senttiä lähempänä, en olisi enää elossa.

Menetin oikean käteni ranteesta alaspäin, osia kasvoistani ja päästäni, näön molemmista silmistä sekä kuulon kokonaan toisesta korvasta.

Uskoin pitkään, että näkökykyä on tallella. Näin ikään kuin liikkeiden varjoja, mutta ne olivat vain näkökeskuksen tuottamia muistoja.

Menetin oikean käteni ranteesta alaspäin, osia kasvoistani ja päästäni.

Pitkä makuu sairaalassa vei lihasvoimat. Kuntoutuksen alussa pystyin käymään kerran kyykyssä. Sen jälkeen nukuin kaksi tuntia. Tarvittiin puoli vuotta kovaa työtä ennen kuin pääsin kotiin.

Olin siinä mielessä onnekas, että sotaharjoituksessa ambulanssi oli paikalla minuutissa ja työkaverini olivat ensiaputaitoisia. Tuuria oli siinäkin, että yliopistosairaalasta pääsin taitavan kuntoutustiimin käsiin sotilassairaala Tilkkaan. Se ei ollut itsestäänselvää, sillä eräs lääkäri ehdotti minulle terveyskeskuksen vuodeosastoa. Jos olisin joutunut sinne, olisin siellä varmaan vieläkin.

Henkisesti tunsin aluksi menettäneeni kaiken. Ajattelin, ettei jäljellä ole mitään.

Tilkassa lääkäri sanoi, että tarjolla on lääkkeiden koko skaala. Saan mitä vain haluan. Hän sanoi myös, että voin vaikka heittää huonekalun ikkunasta, jos siltä tuntuu. En kuitenkaan halunnut enempää lääkkeitä enkä ollut vihainen. Olin vain hirvittävän surullinen ja itkin paljon.

Ajattelin, ettei jäljellä ole mitään.

Psykologi kävi juttelemassa kanssani joka arkipäivä. Kun en saanut nukuttua, yöhoitaja piti minua kädestä ja kuunteli mieltäni painavia asioita. Vähitellen ymmärsin, että tervehtymiseen kuuluu suru entisen menettämisestä. Tajusin myös, että jäljellä on yhä paljon hyvää: perhe, liikuntakyky ja monta toimivaa aistia.

Huumorintajunikin palasi, samoin ystävät, jotka eivät paaponeet tai surkutelleet. Kysyivät vain ihan normaalisti, miten menee, ja lähtivät vaikkapa pyöräilemään kanssani tandemilla. Isäni rakensi sen kahdesta vanhasta armeijapyörästä.

Kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen tuli avioero. Se oli vaikea paikka, mutta olemme entisen vaimoni kanssa hyvissä väleissä, ja hän auttaa minua monissa asioissa.

Olen usein ajatellut keskustelua, jonka kävin erään naisen kanssa. Häneltä oli amputoitu molemmat jalat. Hän käski minun muistaa, että aina kun jotain menettää, saa tilalle jotain muuta.

Kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen tuli avioero.

Minä olen saanut paljon – esimerkiksi naisystävän. Hänkin on näkövammainen, ja meillä on mukavia yhteisiä harrastuksia ja menoja. Minulla on myös kaksi aikuista lasta ja viisi ihanaa lastenlasta, joiden kanssa voin käydä uimahallissa. Vietämme yhdessä paljon aikaa mökillä.

Vammaisjärjestöissä pystyn edelleen tekemään jotain muiden hyväksi. Autan ihmisiä muun muassa tukibyrokratiassa.

Tulin juuri kuntosalilta. Treenaan vähintään pari kertaa viikossa avustajani kanssa, koska harjoittelu vahvistaa ryhtiä ja tasapainoa. Se on sokealle ehdottoman tärkeää. Liikunta tuo myös päiviin rytmiä ja pitää mielen virkeänä.

Haaveilen uusista reissuista, mutta yhtä lailla nautin pienistä hetkistä.

Kesällä pyöräilen paljon. Pilottina tandemin etusatulassa istuu fysioterapeutti tai tyttäreni Moona. Jokavuotinen tavoitteeni on kiertää 134 kilometriä Näsijärven ympäri Pirkan Pyöräilyssä. Pystyn uimaan ja hiihtämäänkin.

Olen oppinut pitämään jopa rottinkikorien punomisesta ja päässyt käymään ulkomailla ystävien kanssa. Haaveilen uusista reissuista, mutta yhtä lailla nautin pienistä hetkistä. Tuntuu hienolta, kun voin sytyttää tulet mökin saunaan tai takkaan ja istuskella liekkien äärellä.

Ajattelen, että minulla on elämän pelimerkkejä saman verran kuin ennenkin. Nyt ne vain ovat uudessa muodossa.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 11/20.

Sisältö jatkuu mainoksen alla