Helsinkiläinen Rilla Långström, 67, harrasti nuorena kerhotoimintaa, jossa häneen luotettiin. Sitä kautta itsetunto rakentui tunteelle siitä, että "minä osaan tehdä". Lapsuudenvuosien esikuva ratkaisi myös Rillan ammatinvalinnan. Rilla on yksi ET-lehden kolmesta Ihana nainen -kilpailun voittaneesta naisesta.

 ”Olen usein miettinyt, miten minuun vaikutti se, että isäni kuoli, kun olin 9-vuotias ja jäimme äitini ja sisareni kanssa kolmestaan. Lähdin jo nuorena kodin ulkopuolelle harrastuksiin ja osallistuin NNKY:n lasten ja nuorten kerhotoimintaan. Se oli hyvin luovaa: sain laulaa kuorossa ja näytellä, ja siten toteuttaa itsestäni monenlaisia puolia. Opin toimimaan tyttö- ja naisporukassa. Siellä meille annettiin myös vastuuta. Vedin itsekin tyttökerhoa jo aika pienenä, ja minä ja ystäväni saimme omatoimisesti suunnitella ohjelmaa yhdistyksen juhliin. Tuli tunne, että meihin luotetaan. Luulen, että itsetuntoni rakentui ennen kaikkea tunteelle siitä, että osaan tehdä.

Kerhotoiminta kasvatti itseluottamusta

Esikuvilla oli suuri merkitys oman identiteetin muodostumiselle. Kun olin viisi- ja kuusivuotiaana lastentarhassa osapäiväryhmässä, siellä oli Lea-niminen opettaja, josta tuli minulle tärkeä ihminen. Hän oli äärettömän lempeä, ei kuitenkaan lepsu, ja hän puhui aina kauniisti meille lapsille. Minun silmissäni hän oli maailman kaunein ihminen vaaleine kiharoine hiuksineen. Ihailin häntä niin, että matkin hänen ilmeitään ja eleitään.

Katso video, jossa Rillaa kuvataan valkoisessa tyllissä!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla
2516667

Lea-täti muisti minut 40 vuoden takaa

Niin NNKY:n kerhotoiminnan kuin Lea-tädinkin kautta minulle muodostui jo lapsena ajatus siitä, että haluan olla aikuisena töissä lasten parissa. Lähdin koulun jälkeen opiskelemaan sosiaalikasvattajaksi, ja sitä kautta sitten pääsin päiväkotiin töihin. Kun myöhemmin jo viisikymppisenä opiskelin sosionomiksi, tutkintoon kuului kirjallinen työ, jonka aiheeksi valitsin ”Miksi minusta tuli tällainen”.

Sen työn innoittamana rohkenin ottaa yhteyttä Leaan, kun tiesin hänenkin olleen päiväkodin johtajana Espoossa. Soitin Lealle, ja hän muisti minut heti. Kävin hänen luonaan, ja katselimme yhdessä valokuvia Porin vuosilta. Lealla oli muun muassa kuva, jossa istuin hänen kainalossaan.

Kun toimin Espoossa päiväkodin johtajana, muistutin usein työntekijöitäni, että heidänkin työllään voi olla lasten elämään kauaskantoiset vaikutukset – niin kuin Lealla oli minun elämääni.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla