Ritu-Tuuli Alatalo oli raskaana, kun hänen sulhasensa hukkui häitä edeltävänä iltana. Siitä alkoi surutyö, joka kesti lopulta vuosikymmeniä.
Toukokuisena torstaina vuonna 1985 piti olla hääpäiväni, elämäni ihanin päivä.
Aamulla heräsin kuitenkin säikähdykseen. Veljeni seisoi sänkyni jalkopäässä, tärisi ja itki. Minun oli vaikea saada selvää hänen puheestaan.
Huomasin, ettei sulhaseni Pekka nukkunut vieressäni.
Kysyin veljeltäni, missä Pekka on. Pekkaa ei enää ole, veljeni sai sanotuksi.
”Kun olimme seurustelleet pari vuotta, raskaustesti näytti plussaa.”
Olin 27-vuotias eronnut yksinhuoltaja, kun tapasin melkein kahdeksan vuotta vanhemman Pekan tanssiravintolassa Ylivieskassa. Komea mies haki minut tanssimaan ja sanoi, että älä sinä tyttö aja katsastamattomalla autolla.
Pekka oli poliisi ja hän oli tarkkaillut minua jo pidempään.
/etlehti.fi/s3fs-public/main_media/101fipcb.jpg?itok=7YUCVPjK)
Kun olimme seurustelleet pari vuotta, raskaustesti näytti plussaa. Pekka kiirehti papin luokse menemistä, enkä minä pannut vastaan, koska olin hyvin rakastunut.
”Yritin mennä rantaan, mutta tielle noussut tulva esti kulkuni.”
Hääpäivän aattona oli ensimmäinen oikein keväinen ilta. Minulla oli aivan ihana olo, kun menin illalla hakemaan Pekkaa autolla hänen vanhempiensa kotoa, kuten olimme sopineet. Pekkaa ei kuitenkaan löytynyt mistään.
Pekka oli puhunut, että hän saattaisi mennä joelle kokeilemaan hankkimaansa perämoottoria. Yritin mennä rantaan, mutta tielle noussut tulva esti kulkuni.
Kiertelin kavereiden luona kysymässä, onko Pekkaa näkynyt. Ajattelin, että ehkä työkaverit olivat vieneet hänet viettämään polttareita.
”Isältä kuulin, että Pekka oli kuin olikin lähtenyt illalla kaverinsa kanssa joelle.”
Isäni oli myös poliisi ja hän oli saanut tiedon onnettomuudesta yöllä. Hän oli hälyttänyt veljeni kertomaan asiasta ja lähtenyt itse ajamaan yöllä Rovaniemeltä satojen kilometrien päästä ollakseen tukenani.
Isältä kuulin, että Pekka oli kuin olikin lähtenyt illalla kaverinsa kanssa joelle.
Kun virran imu oli nostanut veneen pystyyn, miehet olivat pudonneet veteen. Kaveri oli saanut veneestä kiinni ja pelastautunut. Pekka oli ajautunut virran mukana padon nieluun.
Pato oli rakennettu edellisenä kesänä. Kyläläiset olivat vastustaneet sen rakentamista. Pekka oli ollut ainoa, joka oli puolustanut patoa. Se tuntui kohtalon ivalta.
”Halusin vaihtaa häitä varten ostamani valkoiset kengät mustiin.”
Sokissa ryhdyin heti järjestelemään asioita. Halusin lähteä oitis pappilaan perumaan häät. Olimme isäni kanssa ovella aamuseitsemältä. Sanoin, että tämän päivän häät pitää perua, koska sulhasta naarataan.
Olin myös Sokoksen oven takana ennen kuin kauppa avattiin. Halusin vaihtaa häitä varten ostamani valkoiset kengät mustiin.
Kaupassa huomasin, että ihmiset tiesivät jo tapahtuneesta. Illalla oli nähty paloautojen menevän joelle ja puskaradio oli toiminut pienellä paikkakunnalla.
”Ajattelin vielä, että häät ovat vain siirtyneet. Pekka tulee takaisin.”
Pekan ruumista naarattiin neljä päivää. Valvoin yöt ja tuijotin kattolamppua. Pelkäsin, että jos laitan silmät kiinni, näen unta, että Pekka on kuollut.
Ajattelin vielä, että häät ovat vain siirtyneet. Pekka tulee takaisin.
En pystynyt syömään mitään, koska olin näkevinäni ruuassa matoja. Siihen aikaan ei ollut ammattiauttajaa, jonka luona olisin voinut käydä puhumassa.
Raskauden takia en saanut myöskään rauhoittavaa lääkettä tai unilääkettä.
”Näin pojassa isänsä kasvot, ja annoin hänelle isänsä nimen.”
Kun poikamme syntyi, menin onnesta sekaisin. Näin pojassa isänsä kasvot, ja annoin hänelle isänsä nimen.
Kun poikani oli samanikäinen kuin isänsä oli hukkuessaan, aloin kirjoittaa kirjaa tapahtumista.
Oli rankkaa käydä kaikki tunteet uudelleen läpi. Öisin näin painajaisia, joissa olin veden alla.
Kesken kirjoitusprosessin lapsenlapseni kysyi minulta jonkin kysymyksen, joka avasi itkupadon. Kumpikaan meistä ei enää muista, mikä se kysymys oli. Lähdin ulos kävelylle ja vollotin. En välittänyt siitä, näkikö joku minun itkevän.
”Pystyin vihdoin vuosikymmenten jälkeen itkemään surun ulos.”
Suru oli koteloitunut syvälle sisääni ja oli ihanaa, että pystyin vihdoin vuosikymmenten jälkeen itkemään sen ulos.
Nykyisin sekä ilot että surut tulevat kyynelten mukana ulos. On kuitenkin yksi asia, johon en edelleenkään pysty. Se on luonnonvesissä uiminen.
Olen ajatellut, että siihen minun ei ole pakko pystyä.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/24 julkaistusta jutusta, jossa Ritu-Tuuli kertoo enemmän elämästään ja selviytymisestään onnettomuuden jälkeen. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun ja tilaa lehti tästä.
Ritu-Tuuli Alatalo, 68
Aiempi nimi Ritva Seppälä.
Syntynyt Rovaniemellä.
Asuu Oulussa.
Työ Eläkkeellä, aiemmin kiinteistönvälittäjä, kirjanpitäjä, pankkivirkailija ja hankintasihteeri.
Perhe Elämänkumppani, kaksi lasta, neljä lapsenlasta, kaksi lapsenlapsenlasta.
Harrastukset Vesijuoksu, kirjoittaminen, runojen lausunta, mökkeily ja luonnossa liikkuminen. Omakustanteinen kirja ”Huomista ei tullut” ilmestyi 2023.
