Ritva Lampinen kulki ratsain yli 1800 kilometriä läpi Suomen. Hän halusi kokeilla, mihin seitsemänkymppinen nainen ja ikääntynyt suomenhevonen yhdessä pystyvät.

Myrsky iski viimeisillä kilometreillä. Harmaus peitti tunturiruskan, ja sade piiskasi vaakasuoraan.
Tuuli puhalsi niin raivokkaasti, että 19-vuotias suomenhevoseni Turporiina tarpoi vinossa ja nojasi tuulta vasten, jottei suistuisi tieltä.

Minä pysyin satulassa pitämällä jalat tiukasti hevosen ympärillä. Ohjasin tamman keskemmälle tietä, jotta puhuriteivät työntäisi meitä pientareelta alas jyrkänteeseen.

Syyskuun illan hämärtyessä näin lopulta kyltin Suomen pohjoisin piste ja kuulin vastaanottajien kannustukset. Kahden kuukauden ja yli 1 800 kilometrin ratsastuksen jälkeen olin vihdoin perillä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minusta tuntui mahtavalta. Pääsin tavoitteeseeni ja osoitin, ettei unelmien toteuttaminen ole iästä kiinni. Ei ihmisen eikä hevosen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen yli 70-vuotias, mutta haluan yhä harrastaa ja kokea kaikenlaista - kuten muutkin ikäihmiset.
Meille kuitenkin tarjotaan palveluja ja tuotteita huonosti.

En esimerkiksi ole löytänyt sähköavusteista läskipyörää, jonka runko olisi niin matala, että vanhan jalka nousisi helposti sen yli. Urheilukelloni, jolla seuraan liikuntaharrastuksissa matkaa,vauhtia ja sydämen sykettä, tarjoaa sekin valmiita kuntoiluohjelmia vain 65-vuotiaaksi saakka.

Myös ikääntyvien hevosten kohtalo surettaa. Ravurit joutuvat usein terveinä teuraaksi, kun kilpaura 13-15-vuotiaana loppuu. Ne eivät koskaan saa nauttia kiireettömästä elämästä.

Pieneksi protestiksi halusin tehdä jotain repäisevää ja päätin ratsastaa halki Suomen. Ajattelin reissun teemaksi "vanha muija ja vanha suomenhevonen". Meillä kummallakin on vuosien tuomaa kokemusta ja sitkeyttä.

Kokematon ei voi - eikä saisi - lähteä pitkälle ratsastusvaellukselle. Omaan osaamiseeni luotin, sillä olen pienestä asti ratsastanut mummolan hevosilla.

Ensimmäisen oman hevoseni, arabitamman, sain mieheltäni Markulta lahjaksi. Sillehän piti sitten hommata kaveri, ja kohta ostimme oman maapalan. Varsojen ja heinän kasvatuksesta tuli yhteinen harrastus.

Emme ole onnistuneet kasvattamaan nopeaa juoksijaa, mutta minusta on tullut hyvä matkaratsastaja. Nimissäni taitaa edelleen olla paras suomalaistulos MM-kisojen 160 kilometrin matkalta.

Kapinahengen poikanen minussa oli jo teininä. Karkasin salaa tansseihin, joissa tapasin Markun. Olemme olleet yhdessä lähes 60 vuotta ja naimisissa yli 50.

Hanko-Nuorgam-ideastani Markku totesi aluksi, että hän ei osallistu. Myöhemmin hän halusi nähdä huoltosuunnitelman, joka oli kuulemma niin kelvoton, että hän päätti lähteä mukaan huoltomieheksi.

Se oli suuri helpotus. Ilman Markkua tuskin olisin päässyt
perille.

Tunsin maalissa itseni vetreämmäksi kuin alussa.

Ratsastin kahdella suomenhevosella vuoropäivin, jotta kumpikaan ei rasittuisi liikaa. Kun aamulla lähdin liikkeelle, Markku jäi siivoamaan hevosten yöpaikat. Sitten hän vei toisen hevosen trailerissa seuraavaan tukikohtaan ja toi välietappeihin evästä minulle ja ratsulleni.

Illalla hevosten hoidon jälkeen haimme vielä yhdessä edellisestä leiripaikasta matkailuautomme.

Viimeisen vaelluspäivän myrsky oli poikkeus, sillä muuten sää suosi ja päivät sujuivat leppoisasti. Unohdin maailmanmenon ja kopsuttelin viiden kilometrin tuntivauhtia enimmäkseen hiekka- ja metsäteillä, poluilla ja ihan metsässäkin.

Pysähdyin, jos vastaan tuli kaunis niitty. Annoin hevosen rouskutella heinää ja nautin hetkestä ja maisemasta. Koen, että luonto hyväksyy minut parhaiten hevosen selässä.

Sain matkaseuraakin välillä. Paikalliset ratsastajat tulivat oppaiksi lähimaastoihinsa. Pikkuserkkuni tytär Pinja Mäntynen ratsasti kanssani vapaa- ja lomapäivänsä. Häntä varten mukana oli kaksi muutakin hevosta.

Valppaana piti silti olla. Tuntemattomalla seudulla hevonen saattaa helposti säikähtää ja ryntäillä, koska se on luontojaan pakoeläin. Markku tarkkaili turvamiehenä etenemistämme puhelinten ja paikantimien avulla.

Yllätyksiä tuli vastaan paljon, mutta ne olivat mukavia. Esimerkiksi Pohjanmaan lakeus ei ollutkaan tylsää, vaan kaunista. Eivätkä sen asukkaat jäyhiä, vaan ystävällisiä ja puheliaitakin.

Lapissa Kaldoaivin erämaa osoittautui yhdeksi upeimmista alueista, joissa olen vaeltanut. Poikkeuksellisen hieno ruska korosti mahtavia maisemia, ja Lapin ihmiset ottivat meidät täysin syliinsä.

Ihmisten ystävällisyys yllätti kaikkialla muuallakin. Aina joku tarjosi leiripaikan, keitti kahvit, lämmitti saunan tai toi hepoille porkkanoita ja minulle suklaata. Sellaista en osannut odottaa.

Joskus juoksin sukkasillani asvaltilla. Se elvytti jalkapohjien verenkiertoa ja poisti niiden puutumista, joka johtui jalkojen painon kohdistumisesta pitkän aikaa kapeaan jalustimeen.

Sen kummempia vaivoja 6-12 tunnin ja 20-60 kilometrin päivämatkoista ei seurannut. Ei edes takamuksen puutumista, mitä moni on hämmästellyt. Päinvastoin tunsin maalissa itseni paljon vetreämmäksi kuin lähdössä. Jäykkä olkapääkin parani, kun keho sai satulassa koko päivän pientä, keinuvaa liikettä.

Kotona meitä oli vastassa suru. Toisen vaellushevoseni piti olla oma kasvattimme, 20-vuotias kilparatsuni El Pedro. Juuri ennen reissua se loukkasi kyynärnivelensä varsan kanssa painiessa. Matkalla saimme viestin, että El Pedro ei toivu. Sen oli paras päästä taivaslaitumelle.

Vasta palattuani tajusin, että minun olisi pitänyt kesken vaelluksen käydä kotona hyvästelemässä rakas kumppani. Helliä sitä vielä kerran ja peitellä leposijaansa. Nyt suren sekä ystävääni että tekemättä jäänyttä viimeistä palvelusta. Mutta elämä on tällaista: niin iloa kuin surua.

Ilon näin Turporiinasta. Kotilaitumelle päästyään senioritamma laukkasi ja pukitteli riehakkaasti kuin nuori varsa.

Itse olen aloittanut jo seuraavan seikkailun. Pinjan kanssa aiomme ratsastaa kaikissa Suomen kansallispuistoissa. Jos se ei jossain onnistu oikealla hevosella, niin sitten vaikka keppihevosella.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2021.

Sisältö jatkuu mainoksen alla