Murrerunoilija Heli Laaksonen elää vuodenaikojen rytmissä ja rauhoittuu metsässä. Siellä hän saa olla piilossa katseilta ja kameroilta.

"Olen syntynyt Turussa ja elin siellä ensimmäiset vuoteni. Minulle olivat jo pienenä tärkeitä eksyneet orvokit, jotka kurkistivat nurmikosta.

Meillä oli isäni synnyinseudulla Lokalahdella pieni viljelyspalsta. Isä rakensi metsän reunaan havumajan, jonka hienon hämäryyden muistan vieläkin. Sain vetäytyä majaan omiin oloihini.

Olin lapsena paljon Halikossa. Mummon talo sijaitsi korkealla mäellä, josta näkyy peltojen yli joka suuntaan. Missään ei tänä päivänäkään pilkistä rivitaloa tai Prisman kulmaa.
Se on sielunmaisemaani. Olin paljon kahdestaan mummon kanssa. Mummo oli karjakko ja puhui lämpimästi lehmistä.

”Mää tahro olla lehm koivu al”, kirjoitin myöhemmin runossani.

"Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa."

Mummolan valtava pihakoivu kurkotti sen verran naapurin puolelle, että tämä ällipäisyyksissään kaatoi sen. Koko suku murehti kuohuttavaa tekoa.

"Metsässä rauhoitun"

Työhöni liittyy paljon esiintymistä ja muuta liehumista.

Metsä on minulle paikka rauhoittua. Siellä ei ole silmäpareja tuijottamassa eikä valvontakameroita. Ei tarvitse miettiä, minkä vaikutuksen teen.

Lapsuuden havumajaan ryömin samalla tavalla katseilta piiloon. Kirjoittamiseenkin liittyy omaan maailmaan vetäytyminen.

Metsä ei saa olla pelkkä rahapölli. Ymmärrän, että ihminen voi puun ottaa ja hyödyntää sitä hyvällä tavalla, mutta kantojen maasta repiminen tekee minut murheelliseksi. Sen jälkeen metsä ei kelpaa enää mihinkään. Siellä hirvikin kompuroi.

Muutimme 1870-luvun maalaistaloon nelisen vuotta sitten. Naapurin pellot avautuvat ihan ikkunani alla. Minusta tuntuu, että he aivan erityisesti huolehtivat, että saisin ihailla hienoa ohrapeltoa.

Lue myös: Heli Laaksonen: "Levottomuuden iskiessä selaan Matkahuollon aikatauluja"

On mukava seurata, kuinka oraat nousevat esiin. Siemen itää, kärki erottuu mullasta ja maisema muuttaa vähitellen väriä.

"Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään."

Vuodenaikojen vaihtelu tuo virkusuutta elämään. Tykkään siitäkin, että talossamme on talvella vilu ja kesällä lämmin. Haluan elää vuodenaikojen rytmissä enkä torjua niitä.

Suurta kolkkoutta

Suurkaupungissa minulle tulee joskus yksinäinen olo, kun ikkunasta ei näy rakennusten lisäksi muuta kuin kenties taivaalla lipuva pilvi. Kaikki muu on ihmiskäden tekemää. Se on suurta kolkkoutta. Kun joskus vaikka lintu lentää ohi, siinä on sitten edes yksi sydän lisää läsnä.

Ehkä joillakin kaupunkilaisilla on sama tunne metsässä. Mutta itse olen mieluummin luonnon kuin tekniikan armoilla.

Runoilijana saan luonnosta voimaa ja inspiraatiota. Luontometaforat ovat keskeisiä runoissani.

Mielikuvituksessa kaikki on mahdollista. Esikoisteokseni nimi Pulu uis tulee siitä, kun Tartossa asuessani seurailin Emajoen sorsia. Yhtenä päivänä näin mielestäni pulun kelluskelevan niiden joukossa. En tiedä, halusinko vain niin kovasti nähdä pulun vieraassa elementissä, että näin sen."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2015.

Heli Laaksonen x 4

  1. Syntynyt Turussa 1972. Asuu Rauman Lapissa.
  2. FM, Lounais-Suomen murteella kirjoittava ja esiintyvä runoilija.
  3. Uusin kirja Lähtisiks föli?
  4. Harrastaa lukemista, kansalaisopiston kursseja ja oman talon ylläpitoa.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.