Sari Nissilästä tuli teininä äiti ja 38-vuotiaana isoäiti. Myös Sarin oma tytär, äiti ja mummu ovat tulleet nuorena äideiksi. Lapsilleen ja lapsenlapsilleen hän on antanut mallin kodista, jossa ovet ovat auki eikä ketään arvostella.

Oli kevättalvi 1979, kun 14-vuotias Sari Maunula rakastui Simoon leikkiessään lumisotaa Lohtajan yläasteen pihalla. Kaksi vuotta myöhemmin he olivat presidentti Urho Kekkosen erityisluvalla vihitty aviopari – ja tyttövauvan vanhemmat.

Tummakulmainen Sari oli eläväinen tyttö. Pojat alkoivat kiinnostaa jo toisella kymmenellä.

”Olin varhaiskypsä ja aika hurja.”

– Olin varhaiskypsä ja aika hurja. Jo 12-vuotiaana karkasin isompien tyttöjen kanssa Himangalle tansseihin. Minttusuklaalikööriäkin joskus tyttöporukalla maistelimme ja liftasimme istumaan yöbaariin.

Kotona Sari siskoineen vastasi ruuanlaitosta, koska Aili-äiti teki kahta työtä. Perhe asui Sarin isän lapsuudenkodissa Keski-Pohjanmaalla. Laiskuutta vihattiin.

– Maunulan suku on työhullua, minäkin. Pistin myös omat lapseni jo varhain työntekoon.

Eläinrakkaan Sarin muistoissa mummola lehmineen oli taivas.

– Äiti laittoi minut jo neljävuotiaasta itsekseni bussilla Väliviirteelle mummolaan, 20 kilometrin päähän. Parasta oli, kun pääsin siellä hoitamaan lehmiä.

”Isä vähän mötisi”

Sari haaveili kampaajaopinnoista, mutta suvun mielestä teräväpäisen tytön kannatti mieluummin mennä peruskoulun jälkeen kauppaopistoon Kokkolaan.

Kun koulu alkoi, 16-vuotias Sari oli jo raskaana. Se oli hänestä ihanaa, vaikka pahoinvointi piinasi niin, että bussimatkat Kokkolaan tuntuivat kidutukselta.

”Isän reaktiota pelkäsin, se kun osasi olla aika tiukka.”

Aili Maunula otti tyynesti tyttärensä ilmoituksen vauvan tulosta. Nuorena hän itsekin aloitti, oli 19-vuotias Sarin syntyessä. Ailin äiti taas oli saanut esikoisensa 18-vuotiaana.

– Isän reaktiota pelkäsin, se kun osasi olla aika tiukka. Kyllä se sitten jotain mötisi, Sari muistaa.

Nuoria äitejä neljässä polvessa. Kuvassa Sari (oik.), Aili-äitinsä (vas.), Rauha-mummunsa, tyttärensä Niinan ja tämän Krista-vauvan kanssa.
Nuoria äitejä neljässä polvessa. Kuvassa Sari (oik.), Aili-äitinsä (vas.), Rauha-mummunsa, tyttärensä Niinan ja tämän Krista-vauvan kanssa.

Simo Nissilä kihlasi Sarin joulukuussa 1980. Kuten Sarin vanhemmat aikanaan, tämäkin nuoripari asettui aviomiehen kotitaloon Lohtajalla. Sari nautti omista vinttihuoneista. Mutta keittiö piti jakaa anopin kanssa.

Joululta kauppaopisto jäi. Sarilla riitti tekemistä Nissilän maatilalla.

– Simon äiti sairasteli. Minua tarvittiin navetassa, siellä tykkäsin ollakin.

Maailman ihanin tuoksu

Sairaalan synnytysosastolla Sari oli ainoa teini. Hän tunsi olevansa erilainen äiti. Synnytys kesti pitkään. Vieläkin Sari kuulee korvissaan kätilön äänen, kun tämä tiuski ”itte oot tähän tilaan ittes laittanu”.

Vauva oli ihana, tuoksui hyvälle. Sen hoitaminen tuntui alusta asti luonnolliselta, olihan Sari ollut aputyttönä tätinsä vauvaperheessä.

– Anoppi ei onneksi ollut mikään vauvaihminen.

Sari iloitsi, kun sai pitää Niinan ihan itsellään.

Elämä pyöri navetan ja tuvan välillä, anopin silmän alla. Toisen raskauden aikana Simo oli armeijassa. Hän kotiutui kaksi päivää ennen kuin Suvi syntyi 1984.

Samana vuonna Simo rakensi Sarille appivanhempien taloon vihdoin oman keittiön.

Krista (vas.) rakastaa Sari-mummun leipomuksia. Niina-äiti (oik.) ei harrasta leipomista.
Krista (vas.) rakastaa Sari-mummun leipomuksia. Niina-äiti (oik.) ei harrasta leipomista.

Navetasta ei päässyt tansseihin

Kovasuisen anopin rinnalla oli lempeäluonteinen appi. Kyyneleet nousevat Sarin silmiin, kun hän muistelee Simon isää.

Reino-pappa ei koskaan sanonut toisesta pahaa sanaa. Kun anoppi möykkäsi pahaa tuultaan koko porukalle, Reino sanoi minulle, että "älä siitä välitä".

– Heikompi siinä olisi murtunut. Kovahan minunkin luontoni on.

– Reino tykkäsi minusta ja lapsista, opetti lapset pyöräilemään ja hiihtämään. Simo on samanlainen, rauhallinen ja hiljainen. Minä olen aina ollut kova puhumaan ja halunnut, että asiat pitää selvittää heti.

”Olisihan maailma saattanut viedä mennessään, jos en olisi tullut nuorena äidiksi.”

Nuorenparin vastuu maatilasta kasvoi vuosi vuodelta. Simo ja Sari laajensivat navettaa: lehmiä oli 20, nuorta karjaa lisäksi 30. Vuonna 1989 he perustivat 26 hevosen ratsastustallin. Raha oli tiukassa, ja työ täytti koko elämän.

– Monet yöt valvoimme eläinten kanssa, lapset eivät koskaan pitäneet hereillä.

Loma oli yhtä kuin matka kerran vuodessa Kuninkuusraveihin, lasten kanssa.

– Koulukaverit kävivät tansseissa, siitä minäkin olisin tykännyt. Menimme sitten myöhemmin Simon kanssa kilpatanssikurssille, mutta harrastus jäi, kun aloin odottaa Jarkkoa.

– Olisihan maailma saattanut viedä mennessään, jos en olisi tullut nuorena äidiksi. En kuitenkaan osannut kaivata muuta. Lapset ja arki tekivät onnelliseksi.

”Mä en ikään tuu takasin”

Sari sai nähdä oman hurjan murkkuikänsä toisintona tyttäressään Niinassa.

– Tyttö oli mahdoton, tyhjensi joskus kavereitten kanssa viinakaapin ja toisella kerralla peruutti traktorilla auton päälle. Silloin puutuin asioihin.

Kun salamat Sarin ja Niinan välillä löivät hurjimmin, yläasteikäinen tyttö huusi lähtevänsä mummun luo: "Mä en ikään tuu takasin!"

Aili-mummu otti tytön vastaan, antoi olla kaksi viikkoa ja rupesi sitten ehdottelemaan kotiin ilmoittautumista.

– Niinan pelastuksena olivat hevoset. Niiden ansiosta hän ei ajautunut päihteiden maailmaan. Enää meille ei tule mistään riitaa, Sari sanoo nyt.

”Meillä sai aina olla kavereita viikonloppuna.”

Niina muistaa yhteenotot, mutta myös ylpeyden siitä, että äiti suhtautui moniin asioihin rennosti. Olivathan omat teinivuodet hänellä vielä hyvin mielessä.

– Meillä sai aina olla kavereita viikonloppuna. Olen yrittänyt säilyttää saman rentouden Kristan kanssa.

Niinastakin tuli äiti nuorena, 20-vuotiaana. Krista-vauvan ensimmäisen vuoden Niina ja hänen miehensä asuivat Lohtajalla, kilometrin päässä Sarista ja Simosta.

– Äidin luona tuli oltua päivät. Krista oli muuten helppo vauva, mutta en saanut häntä nukkumaan rattaisiin. Äiti opetti, miten se onnistuu.

Tomppa-kissa on talon isäntä.
Tomppa-kissa on talon isäntä.

Nyt Krista on yläasteen viimeisellä luokalla. Kohta hän on samanikäinen kuin Sari-mummu äidin syntyessä.

Krista tuskin liittyy sukunsa nuorten äitien ketjuun. Mieli palaa opiskelemaan ja ulkomaille.

– Olen uhannut, että lähden kotoa heti, kun täytän 16, Krista sanoo.

Nuorena, niin kuin äiti ja mummu.

”Kaikelle on syynsä”

Sari joutui lopettamaan rakkaat navettatyöt, kun hän teloi polvensa lehmien kanssa vuonna 2006.

– Kaikelle, mitä tapahtuu, on syynsä. Onnettomuuden jälkeen saatoin viettää aikaa äitini seurana, Sarisanoo.

Aili Maunula oli juuri sairastunut syöpään. Lääkärit lupasivat viisi kuukautta, mutta ennustivat onneksi väärin. Yhteistä aikaa jatkui vuoteen 2008.

Äidin kuolema pysäytti Sarin miettimään, mitä hän oikeastaan halusi elämältään. Lapsista nuorimmainen oli jo aikuisuuden kynnyksellä. Liitto Simon kanssa muistutti yhä enemmän työtoveruutta. Polven takia piti löytää uusi ammatti.

– Menin ensin lähihoitajakouluun ja muutaman vuoden päästä valmistumisesta jatkoin työn ohessa opiskelua sairaanhoitajaksi.

Opiskelupaikan myötä Sarin elämään astui uusi rakkaus, joka tempaisi jalat alta. Mieskin oli varattu, mutta tunne vei mennessään. Sari sai kuulla, miten hyvä hänen kanssaan on olla, puhua, tulla ymmärretyksi.

”Ainahan ero on surku”

Sari ja Simo erosivat vuonna 2012.

– Simo sen päätti, mutta en yllättynyt. Minulla oli se varattu mies ja Simollakin jo naisystävä.

– Vaikeinta erossa oli se, kun piti jättää eläimet. Ne pitivät meitä yhdessä viime vuodet. Ystäviä me nykyisin olemme.

Myös kolme Sarin lapsista on eronnut. Vaikeinta on ollut Niinalla, jonka toinen liitto osoittautui katastrofiksi.

– En tiedä, olisinko selvinnyt ilman äitiä, kun jäin yksin Kristan ja Kasperin kanssa. Äidille soitan edelleen ensimmäiseksi, jos minulla on jokin ongelma, Niina sanoo.

”En ole ikinä ajatellut, että minua olisi tuomittu.”

Sarille on itsestään selvää, että hän hyväksyy lastensa valinnat.

– Ainahan se ero on surku, mutta minulla on kaikkien lasteni kanssa hyvät välit. Seurusteluiden aloittamisiin en koskaan puuttunut. Lapset puolisoineen saivat aina tarvitessaan asunnon meidän yläkerrastamme.

– En tuomitse enkä myöskään ikinä ole ajatellut, että minua olisi tuomittu. Suvussamme ei arvostella toisten valintoja.

Sari harrastaa neulomista.
Sari harrastaa neulomista.

”Lapsiani autan aina”

Keskimäärin suomalaiset naiset tulevat isoäideiksi 56-vuotiaina, kertoo Tilastokeskus. Alle nelikymppiset isoäidit ovat harvinaisia, onhan ensisynnyttäjien keski-ikäkin hilautunut kolmeenkymppiin.

Tutkijoiden mukaan nuorena äidiksi tulo on periytyvää. Yksi syy voi olla se, että tyttäret saavat kotoa mallin, että nuorikin pärjää. Nuori mummu jaksaa myös auttaa lapsenlapsien hoidossa, vaikka töissä käyminen asettaakin rajansa. Kolmivuorotyötä tekevä Sarikaan ei voi mummuilla aivan täyspäiväisesti, mutta emo, huolehtija, ruuanlaittaja ja passaaja hän on. Kun Niina meni naimisiin, Sarin polvi oli pari viikkoa aiemmin leikattu. Se ei estänyt häntä järjestämästä 250 vieraan kestejä.

– Lapsiani autan aina. En väsy, paitsi jos pitää olla tekemättömänä. Se on ihan kauheaa.

Sarin Rauha-mummu kuoli keväällä, ja nyt mummun taloa myydään. Perintöosuudellaan Sari haaveilee vievänsä koko pesueensa Espanjaan viikoksi. Lapsenlapsia hänellä on viisi.

Sarin kauniissa rivitalokodissa Kokkolassa isännän virkaa toimittaa nelivuotias Tomppa-kissa. Mielellään Sari ottaisi miehen kanssaan saman katon alle. Tummin silmiin kohoaa kyyneleitä.

– Muuten olen elämältä saanut sen, mitä olen tahtonut, mutta vielä puuttuu se rakas, jonka viereltä saisi herätä.

Juttu on julkaistu myös ET-lehden numerossa 21/2017.

Lue myös:

Sari Nissilä

Syntynyt 1964 Lohtajalla.

Perhe lapset Niina (s.1981), Suvi (1984), Kati (1986) ja Jarkko (1991) sekä viisi lastenlasta.

Ammatti sairaanhoitaja.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.