”Kaikki lapseni tarvitsevat erityistukea. Pikkuhiljaa olen oppinut, että omaankin jaksamiseen pitää panostaa, sijaisäitinä toimiva Piia Klink sanoo.
”Kaikki lapseni tarvitsevat erityistukea. Pikkuhiljaa olen oppinut, että omaankin jaksamiseen pitää panostaa, sijaisäitinä toimiva Piia Klink sanoo.

Porilainen Piia Klink, 38, ajautui kummityttönsä äidiksi kymmenen vuotta sitten. Vuosien varrella hän on antanut kodin myös neljälle muulle huostaanotetulle lapselle.

”Joinakin päivinä, kun olen oikein saanut kuraa niskaani, käväisee mielessä, että nyt tämä saa riittää. Mutta en minä sitä hetken päästä enää muista. Vuosien varrella teflonpintani on entisestään paksuuntunut. Haistatteluun ja tappouhkauksiinkin voi tottua. Joskus olen ollut mustelmilla, mutta pelännyt en ole koskaan.

Totuin jo lapsuudenkodissani siihen, että kun johonkin ryhdytään, siihen sitoudutaan. Sijaisäidille kaikki tulee suoraan, myös positiivinen palaute. Aina nuori ei sano sitä ääneen, mutta luottamuksen aistii, kun hän tulee viereen istumaan tai yöllä samaan sänkyyn nukkumaan.

”Yhden kanssa on pitänyt opetella hampaiden pesua kolme vuotta.”

Ennen omia sijoituslapsia ehdin työskennellä lastensuojelussa neljä vuotta. Laitoksessa totuin näkemään yhtä ja toista, satamäärin nuoria erilaisine ongelmineen.

On kuitenkin aivan eri asia nähdä mielenterveysongelmia ja häiriökäyttäytymistä omassa kodissaan. Lasteni taustalla on raskaita kokemuksia. Joskus olen neuvonut, että ihan kaikkea ei kannata koulussa kertoa, vaikka huostaanotto ei ole heidän häpeänsä.

Minulle nämä lapset ovat tavallisia nuoria. Siitä huolimatta, että yhden kanssa on pitänyt opetella hampaiden pesua kolme vuotta, toisella ei ole lainkaan ajantajua ja kolmas ei sano koskaan kiitos.

Omat vanhemmat tukeneet

Kysyjille vastaan, että minulla on viisi lasta ja kaksi lapsenlasta, sen kummemmin vanhemmuuttani selittelemättä. Vanhin lapseni Linda on jo perustanut oman perheen, mutta olemme yhteydessä päivittäin. Vähän olin pettynyt, kun Lindalla jäi ensimmäisen lapsen synnyttyä opiskelut kesken, mutta hän on jo osoittanut olevansa hyvä äiti.

Ajauduin Lindan kummiksi 17-vuotiaana sattumalta, lapsen puolitutun isoäidin pyynnöstä. Lindan perheestä oli vuosien varrella tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia, eikä meno muuttunut kolmannen lapsen synnyttyä.

”Minusta tuli hänen äitinsä, ja Linda sai ruveta taas lapseksi.”

Aloin kantaa Lindasta vastuuta saman tien. Ensimmäisen kerran hän tuli luokseni yökylään yhdentoista päivän ikäisenä. Ilman omien vanhempieni henkistä ja taloudellista tukea en olisi selvinnyt. Enkä selviäisi tästä kaikesta vieläkään.

Vuosien varrella kummitytöstä tuli yhä kiinteämpi osa arkeani. Ostin hänelle ruokaa ja vaatteita, kuskasin kouluun. Kun Linda oli 11-vuotias, hänestä tehtiin kiireellinen huostaanottopäätös. Minusta tuli hänen äitinsä, ja Linda sai ruveta taas lapseksi. Sitä ennen hän oli joutunut kantamaan vastuuta myös kuusi vuotta nuoremmasta sisarestaan. Usein hän oli lähtenyt kaverienkin luo vauva kainalossa.

”Teini-ikäisille ei ole paljon ottajia”

Ensimmäisenä aamuna huostaanoton jälkeen Linda itki vain sitä, että kissa oli jäänyt vanhaan kotiin. Hain kissan samana päivänä, ja se on meillä vieläkin.

Elimme Lindan kanssa kaksistaan kuusi vuotta. Aika pian tyttö huomasi, että olin ollut kummitätinä kivempi. Äitinä rupesin asettamaan rajoja ja otimme yhteen milloin mistäkin. Se ei ollut yllätys. Itsekin olin teini-iässä kova protestoimaan ja tein kaikenlaista konnuutta. Tupakat ja päihteet kiirehdin kokeilemaan ensimmäisten joukossa. Vieläkin tulee vedettyä terassilla hermosavuja, vaikka parhaimmillani olin polttamatta neljä vuotta. Muuten minulla menee maltti hyvin harvoin.

”Kaikki vaativat arjessaan erityistä tukea.”

Lindan pikkusisko muutti luokseni nelisen vuotta sitten, kun hänen isovanhempansa sairastuivat. Samoihin aikoihin koin olevani jo niin kokenut sijaisäiti, että rohkenin ottaa kotiini myös ennestään tuntemattoman Mian. Samalla minusta tuli päätoiminen perhehoitaja, koska kaikki lapset vaativat arjessaan erityistä tukea. Puoli vuotta sitten perheemme kasvoi vielä sisaruksilla.

 


”Piia on tärkeä, reilu ja luotettava. Ja joskus vähän natsi”, pian 18 vuotta täyttävä Mia kertoo.

 

Kaikilla muilla paitsi minulla on tässä talossa oma huone. Kun Linda muutti omilleen, muut lapset vaativat heti uusia tulokkaita: ”Et voi olla niin julma, että pidät huonetta tyhjänä ja annat jonkun nuoren joutua laitokseen!” Ja tottahan se on, että teini-ikäisillä ei ole paljon ottajia.

Kiintymyssuhteen muodostuminen vaihtelee

Sillä on melkoisesti väliä, onko sijoitettava lapsi ennestään läheinen. Tuttuudella on merkitystä myös siihen, millaista käytöstä siedän lasten biologisilta vanhemmilta, tutuilta sulatan aggressiotkin helpommin. Olen myös kokenut äitienpäiväaamun, jolloin eräs biologinen äiti istui rauhallisesti kanssamme kahvipöydässä.

Tällä hetkellä vain yksi lapsistani haluaa olla säännöllisesti yhteydessä biologisten vanhempiensa kanssa.

Oman jaksamiseni kannalta olennaista on kiintymys. Joidenkin kanssa kiintymyssuhde syntyy nopeasti, jopa ensimmäisen tutustumisviikonlopun aikana. Kiintymys vaatii kuitenkin kasvaakseen vastavuoroisuutta, joka kaikkien kohdalla ei valitettavasti onnistu.

Tilanne turhauttaa, ja tilaa jää enemmän myös vihan tunteille. Totta puhuen olin aika järkyttynyt, kun ensimmäisen kerran havaitsin niitä itsessäni. Mutta luovuttaa en halua!

Ei passausta eikä paapomista

Ilman näitä lapsia olisin varmasti erilainen nainen. Olen itsekin hämmästellyt, miten minusta on kuoriutunut tällainen kotiäiti. Keittiöstäni löytyy koko joukko muumiastioita, jotka muistuttavat muumimamman lempeästä kärsivällisyydestä.

Enemmän kuin hoivaaja koen kuitenkin olevani kasvattaja. En passaa enkä paapo, sellaiseen ei olisi aikaakaan. Rajat ovat selvät ja säännöt kaikille samat, vaikka kaikilta ei voi samaa vaatia. Viikkorahansa vastineeksi nuoret ulkoiluttavat koiria ja ottavat osaa askareisiin kuka mitenkin.

”Syömme päivällisen aina yhdessä tasan 16.30.”

Kun lapset ovat koulussa, käyn kaupassa ja hoidan juoksevia asioita. Jääkaapissa pitää aina olla maitoa, leikkeleitä ja karjalanpiirakoita. Hedelmiä kannan kotiin selkä vääränä.

Aamuisin pyrin olemaan taustalla, korkeintaan huutelen, että onko lääkkeet otettu. Päivällisen syömme aina yhdessä tasan 16.30.

Vieläkään en aseta sellaisia rajoja, joita en pysty valvomaan. Muuten tulen linssiin viilatuksi.

Vertaistukea muilta sijaisvanhemmilta

Ryhdyin äidiksi ilman sen kummempaa ennakkovalmennusta, virallinen sopimus laadittiin puolen vuoden viiveellä. Toisin on nyt. Sijaisvanhemmaksi ryhtyvältä edellytetään monenlaisia valmiuksia. Ennen muuta hänen pitää tajuta, että hän haluaa sitoutua lapseen ja toimia hänelle luotettavana aikuisena tarvittaessa koko elämän ajan.

”Jotkut taitavat kuvitella, että sijaisvanhemmuus on hyvä bisnes. Ei ole.”

Jotkut taitavat kuvitella, että sijaisvanhemmuus on hyvä bisnes. Ei ole, vaikka toimeksiantosopimukseen kirjatut tukisummat ovatkin vähän nousseet siitä 350 eurosta, jonka sain, kun ryhdyin Lindan äidiksi kymmenen vuotta sitten.

Hiljattain vein koko porukan lomalle Dubaihin. Kustansin matkan omilla opetustöilläni. Lasten lomamatkoihin myönnetään avustusta kuntakohtaisesti. Meidän lapsilla se on 150 euroa vuodessa.

Reissu meni hyvin, vaikka minulla oli epäilykseni. Onneksi älysin pyytää mukaan sisareni 17-vuotiaan pojan. Hänestä oli iso apu käytännön asioissa. Mukana matkalla oli myös toinen sijaisäiti laumoineen. Muutenkin koen saavani parasta tukea niiltä, jotka tietävät nahoissaan, mitä sijaisvanhemmuus antaa ja ottaa.

Onneksi sukulaiset ja ystävät ovat tajunneet, että ei ole ­ole­massa vain minä vaan me – kyläilykutsu koskee koko joukkoa.

Olemme aito perhe siinäkin mielessä, että joskus esiintyy sisarkateutta. Jos tuntuu, etten uskalla jättää lapsia keskenään, pyydän apua vanhemmiltani. Isäni on muutenkin mielissään, että perhe on täydentynyt pojalla. Hän ja poika sopivat juuri sopivat lähtevänsä yhdessä lätkätreeneihin.

Sossun apuun turvaudun harvoin. Ehkä joskus jää raportoimatta sekin, mitä pitäisi... Mutta kyllä he tietävät, että hoidan hommani.

Oma valinta

Nuorena kuvittelin, että 25-vuotiaana minulla on puoliso, pari lasta ja muutenkin valmis elämä. Kriisi oli yllättävän syvä, kun tajusin, etten ollut saavuttanut asettamiani tavoitteita. Se kriisi päättyi Lindan tuloon. Epäilen myös suuresti, että jos olisin joskus avioitunut, lusikat olisi voitu laittaa jakoon moneen kertaan.

”Vähän hullu täytyy olla.”

Sijaisvanhemmuus on määrännyt elämäni suunnan, mutta koskaan en ole pohtinut, mitä muuta elämä olisi voinut olla. Tämä on minun valintani, vaikka vähän hullu täytyy olla, että suostuu olemaan varuillaan kellon ympäri.

Joskus käy mielessä, että toiminko sijaisäitinä eläkeikään saakka. Kuinka ison ruokapöydän silloin tarvitsenkaan, että saan kaikki lapset yhtä aikaa ympärilleni.”

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehdessä 8/2018.

Sinustako sijaisvanhempi?

Suomessa oman kodin ulkopuolella asuu 18 000 lasta ja nuorta. Uusia sijaisperheitä tarvitaan jatkuvasti, ja valituille perheille järjestetään valmennusta ja vertaistukea. Saatu korvaus vaihtelee tapaus- ja kuntakohtaisesti. Sijaisvanhempien mentorina toimiva Piia Klink korostaa, että tärkeintä valmennuksessa on rehellisyys. Asioita ei kaunistella.

Lisätietoa: perhehoitoliitto.fi

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.