Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.
Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat ystäviä ja työkavereita. Työssä tunteet sinkoilevat kuin pingispallot, ystävinä he pompottelevat sanoja. Parasta on suora, lämmin yhteys ja se, että toinen on toiselle luotettava peili.

Ei, apua, tämä ei onnistu! Näyttelijä Outi Mäenpää on saapunut kuvauksiin. Hän on käsittänyt, että kuvat otetaan vain studiossa, eikä suostu ulkokuviin. Tai suostuu, mutta on varma, etteivät kuvat tässä säässä onnistu. Silti hän kävelee Ville Virtasen perässä ulos koiranilmaan. Virtanen heiluu kuin rantakaisla Outin ympärillä, antaa tämän puhaltaa epäuskon ulos.

Kuvat onnistuvat, ja Outi on tyytyväinen, kehuu valokuvaajaa.

– No mutta eikö ollut hyvä, että sanoin alkuun mitä ajattelin, ja tulos oli kuitenkin tämä, Outi toteaa.

Ville hymyilee. Ystävä on entisensä.

Ville Virtanen:

”Outi kiinnitti kaikkien huomion 1980-luvulla Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

Viimeisessä vaiheessa poikien piti hypätä altaaseen uimastadionin kymmenen metrin tornista, tyttöjen seitsemästä ja puolesta metristä. Outilla on järjetön korkeanpaikankammo, eikä hän suostunut millään hyppäämään.

Jälkeenpäin Outi on muistellut, että olin kannustanut ja luvannut pitää kädestä kiinni. Sitä en muista, mutta sen kyllä, että lopulta hän hyppäsi.

Outi oli heti koko koulun parhaimmistoa näyttelijänä. Jouko Turkan aikana tunne oli näyttelijän tärkein työkalu, ja Outilla on luontaisesti voimakas ja herkästi reagoiva tunne-elämä.

"Outin mokatkin ovat ikimuistoisia."

Hänestä kasvoi nopeasti kokonaisvaltainen luonnenäyttelijä, joka osasi piirtää kokonaisia ihmiskuvia, kun minä vielä koetin keksiä erilaisia tapoja olla ahdistunut ja karjua.

Vastanäyttelijänä Outi on mahtava. Hän pyrkii irti kontrollista, painaa menemään eikä pelkää virheitä. Outin mokatkin ovat ikimuistoisia. Kerran olimme Stella Polaris -improvisaatioryhmän kanssa jonkin firman pikkujoulukeikalla. Meillä oli tehtävä, jossa yleisön joukosta otetaan vapaaehtoisia. Näyttelijöistä pari asettuu vapaaehtoisten taakse piiloon ikään kuin heidän käsikseen. Vitsi on siinä, että vapaaehtoisten kädet elävät ihan omaa elämäänsä. Olin sketsin juontaja, ja Outi joutui firman toimitusjohtajan käsiksi.

Ennen kuin sketsi oli päässyt edes kunnolla käyntiin, Outi oli avannut miesparan paidan napit ja sutannut hänen naamansa huulipunalla. Kun Outin toinen käsi oli laskeutumassa miehen sepalukselle, vihelsin sketsin poikki. Takahuoneessa kysyin, mitä tapahtui. Outi vastasi: ’Ei kato kun mä sain impulssin.’

"Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita."

Kun Outi järkyttyy tai innostuu, hänen ensimmäinen reaktionsa saattaa olla kohtuuttoman voimakas. ’Katastrofaalista, eihän tämä näin voi olla’, on kuultu Outin suusta useasti. Heti perään hän aloittaa analysoinnin.

Tiedän harvoja ihmisiä, jotka ovat itselleen niin armottomia kuin Outi. Outi innostuu helposti taiteesta, ihmisistä ja etenkin kaikesta kommunikaatioon liittyvästä.

Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita. Emme ole tehneet älyttömästi töitä yhdessä, mutta kun olemme, se on ollut merkityksellistä. Minulle tärkein työmme on Ruotsissa kuvattu elokuva Sovinto, jonka kuvaukset saimme improvisoida läpi. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain rakentaa kohtauksia niin, että vastassa oli mestariluokan improvisoija.


– Meidän ystävyytemme perustuu siihen, että pyrimme olemaan toiselle mahdollisimman suora peili, Ville sanoo.

Lähiöasunnon kulissit oli tehty mahdollisimman aidoiksi homeisine leivänkannikoineen, ja siellä me sitten riehuimme oikein sydämen kyllyydestä. Nautin joka hetkestä alkoholisti-isänä. Outi meni rappioäidin roolissaan enemmän pohjamudissa. Hän saattaa olla hyvin vahvasti henkilönsä sielunmaisemissa koko kuvausjakson. Minun tapani on liukua kevyemmin roolihenkilöön ja pois.

Outin kanssa on mahtavaa näytellä myös siksi, että häneltä saa aina reaktion, joka on usein pidäkkeetön. Kerran kameran käydessä erehdyin sanomaan häntä lehmäksi. Se oli virhe, mutta näytti hyvältä kuvassa.

Ponkaisin julkisuuteen nuorena viihdeohjelmasta ja sitten tein pitkään Kotikatua. Vasta kymmenen vuotta valmistumiseni jälkeen sain ensimmäisen vakavan elokuvaroolini.

"Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme."

Se, että Outin kaltainen hyvä näyttelijä on aina arvostanut minua, on ollut tärkeää. On ollut vuosia, joina työpäiviä oli ehkä vain 16. Se käy itsetunnon päälle, sillä näyttelijänä ei voi kehittyä eikä oikeastaan ole olemassa ilman kameraa tai näyttämöä. Silloin on tärkeää, että ympärillä on luotettavia ihmisiä, jotka sanovat myös asioista, joista he eivät työssäni pidä.

Outin palaute on suoraa, luotettavaa ja lämmintä. Hänen kritiikkinsä osuu aina ensimmäiseksi häneen itseensä. Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme.

Viimeksi Armottoman maan kuvauksissa todettiin, että keskinkertaisuus meidän kohdalla on huikea ylisana. Sitä on ikävä nyt, kun asun Ruotsissa. Kun ruotsalaiselle yrittää heittää itseironista läppää, hän alkaa pehmitellä, että ’älä nyt, et sinä niin huono ole’. Tunnelma vesittyy. Silloin tulee herkästi ikävä Outin ja minun itseruoskintahetkiä.”

Outi Mäenpää:

”Ville ratsasti naapuri­tallilla, kun minä olin vielä espoolainen heppa­tyttö.

Hän oli niin älyttömän taitava, että sitä oli pakko ihailla. Vähän myöhemmin päädyimme samalle vuosikurssille Teatterikorkeakouluun. Meidän kurssillamme oli hyvä henki, vaikka Turkan mielestä emme olisi saaneet ystävystyä keskenämme, koska työ­elämässä kilpailisimme samoista töistä. Silti lenkkeilimme yhdessä ja tuimme toisiamme, sillä ne vuodet olivat aika kaoottisia ja hirveitä.

Viimeisenä kouluvuotenamme Ville pääsi mukaan viihdeohjelmaan. Villen ja Antti Raivion esittämistä Akista ja Turosta tuli huippusuosittuja. Se suosio oli kaukana luokkatovereiden arjesta. Meidät oli opetettu halveksimaan julkisuutta, ja nyt tuo parivaljakko pörräsi helikopterilla juhannusjuhlasta toiseen.

"Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli."

Ne hahmot olivat hyviä, mutta olen onnellinen, että Ville pääsi myöhemmin tekemään myös vakavia rooleja, sillä hän on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä.

Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli. Vaikka hän meni naimisiin jo kouluaikana ja aloitti varhain perhe-elämän, pysyin kyydissä mukana.

Minä elin kolmikymppiseksi asti nomadielämää, en voinut kuvitella asettuvani.

Ville on äärettömän hyvä kuuntelija, lämmin, vastaanottavainen ja empaattinen.

Kun näyttelemme yhdessä, homma toimii välittömästi. Niin kävi viimeisimmässä yhteisessä elokuvassammekin, elokuvassa Armoton maa. Yhden katseenvaihdon aikana saatoin käydä läpi koko roolipariskuntamme yhteisen historian.

Ville suhtautuu elämään käsittämättömän positiivisesti. Hyvä esimerkki ovat Sovinto-elokuvan kuvaukset muutaman vuoden takaa. Olin ajatellut, että olisi ihanaa kuvata ulkomailla, saisi asua mukavassa hotellissa ja nauttia erityiskohtelusta.

Kun saavuimme kollegani Minna Haapkylän kanssa Ystadiin, kauhistuimme. Meidät majoitettiin askeettiseen asuntolaan. Ville oli innoissaan meitä vastassa. Hänen mielestään paikka oli mieletön: oma huone, rauha ja kolmenlaista pussiteetä.


– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.
– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.

Itse elokuvanteko oli mahtavaa mutta rankkaa. En saanut oikein mitenkään selville, mikä roolihenkilöäni, hulttioäitiä vaivasi. Ensimmäisenä kuvauspäivänä juutuin yhteen repliikkiin. En tajunnut sitä. Ajauduimme Villen kanssa kävelemään kuvausten jälkeen pitkin kaupunkia ja vatvomaan tuota lausetta.

Olimme kulkeneet viisi tuntia pitkin kaupunkia emmekä tienneet, missä edes olimme, kun Ville totesi, että ’nyt sun pitää vain Outi helkkari näytellä se’.

Lopulta repliikkiä ei edes käytetty.

"Ville on hyvä isä. Hän on näyttänyt lapsilleen myös heikkoutensa."

Kenenkään muun kanssa en olisi päätynyt käsittelemään yhtä lausetta koko yöksi, mutta sellaista Villen kanssa on. Saatamme keskustella mistä tahansa tuntikausia. Viime vuosina olen yrittänyt opetella Villen tapaa haltioitua uusista asioista ja ihmisistä.

Kun kesällä kuvasin muutaman päivän Ruotsissa, huomasin hokevani, että ’ooh, mikä paikka, oi, miten mahtavia ihmisiä’.

Uskon, että Ville viihtyy Ruotsissa. Hänellä on hyvä liitto ja tasapainoinen perhe-elämä. Hän on tehnyt pitkän matkan aikuiseksi. Kymmenen viime vuoden aikana Ville on ottanut vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Nuorena hänellä oli omat boheemikautensa.

Pidän Villeä hyvänä isänä. Hän on ollut lapsilleen avoin ja näyttänyt myös heikkoutensa.

Kun itse sain esikoiseni kolmikymppisenä, halusin tarjota lapselle säännöllisyyttä. Se oli todella erilaista verrattuna elämään, jota olin siihen asti elänyt. Näytellessä minulla on aina tarve hajottaa kaikki. Siksi olen halunnut vetää raskaan esiripun työn ja kotielämän väliin. Lapseni eivät nähneet elokuviani, olin heille vain äiti. Ville on minua enemmän sinut työ- ja siviiliminänsä kanssa.

Nyt Ville on rauhoittunut entisestään ja tavoittanut jotain oleellista. Hän on päässyt irti onnistumisen paineesta. Ehkä siihen vaikuttaa se, että Ville on ortodoksi. Hänen ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Jo hänen katseensa viestii hyväksyntää, joka kelpuuttaa niin hänet itsensä kuin muut, sellaisina kuin olemme.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.

Vuonna 1957 syntynyt kotkalainen Esa Anttalainen on eläkkeellä veturinkuljettajan työstä. Hänellä on vaimonsa Mirjan kanssa kaksi aikuista tytärtä ja neljä lastenlasta.
Vuonna 1957 syntynyt kotkalainen Esa Anttalainen on eläkkeellä veturinkuljettajan työstä. Hänellä on vaimonsa Mirjan kanssa kaksi aikuista tytärtä ja neljä lastenlasta.

Kotkalaisen Esa Anttalaisen poika katosi kymmenen vuotta sitten baari-illan jälkeen. Siitä alkoivat raskaat epätoivon ja toivon kuukaudet.

Oli perjantai 14. joulukuuta 2007. Vein poikamme Arin kaverin tupaantuliaisiin Kotkan keskustaan. Sovimme, että hänen äitinsä Mirja tulisi hakemaan hänet yöllä kotiin, ja Ari lupasi soittaa. Sitä soittoa ei koskaan tullut.

Emme osanneet heti huolestua, vaikka ei ollut 22-vuotiaan poikamme tapaista jättää ilmoittamatta, jos suunnitelmat muuttuivat. Kesäkelillä hän oli kyllä joskus kävellyt noin kahdeksan kilometrin matkan kaupungilta kotiin.

”Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin.”

Lauantaiaamuna menin normaalisti töihin. Iltaa kohden huoli kasvoi, kun Arista ei kuulunut mitään. Lähdimme Mirjan kanssa etsimään häntä – tuloksetta.

Sunnuntaiaamuna Arilla piti olla sählyvuoro. Meillä ei ollut pelikaverien puhelinnumeroita, joten Mirja ajoi hallille tapaamaan heitä. Kaverit olivat yhtä ymmällään kuin mekin. Viimeksi he olivat nähneet Arin keskustassa sijaitsevan yökerhon ovella puolen yön aikaan.

Muiden mennessä sisään Ari poistui paikalta. Joku seurueesta lähti perään, mutta Ari oli jo kadonnut.

Mirja meni poliisilaitokselle tekemään katoamisilmoituksen. Poliisi kirjasi tiedot mutta totesi, että katsellaan nyt viikko, kyllä routa yleensä porsaan kotiin ajaa.

Koska Arilla ei ollut huume- tai rikostaustaa, häntä ei varsinaisesti alettu etsiä. Partioille annettiin tuntomerkit siltä varalta, jos ilmoitettu sattuisi kävelemään vastaan.

”Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota.”

Aikuinen ihminen saa halutessaan kadota. Vain jos tapaukseen liittyy rikosepäily tai jos kadonnut on lapsi tai vanhus, poliisi käy toimeen. Siinä eivät omaisten vakuuttelut auta. Tuntui silti ikävältä, ettei hätäämme reagoitu sen paremmin. Pyysimme poliisia tarkistamaan edes valvontakamerat, koska katoaminen sattui vilkkaimpaan pikkujouluaikaan ja keskustassa liikkui paljon väkeä.

Yhdessä kuvassa näkyi, kuinka kaverukset olivat menossa baariin. Viimeinen kuva oli Kauppatorin laidalta, josta pääsee neljään viiteen eri suuntaan. Torilla olisi kyllä ollut kameroita, mutta ne eivät olleet toiminnassa.

Haravoimme kaupunkia sentti sentiltä. Kolusimme kävelyreitit, joita Ari olisi voinut käyttää. Tupaantuliaisissa oli alkoholi virrannut ja mietimme, olisiko hän sittenkin lähtenyt kävellen kotiin. Pelkäsimme, että hän makasi jossain pusikossa paleltuneena.

”Koimme kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.”

Niinä päivinä ehti miettiä vaihtoehtoja ja kokea kaikki tuntemukset maan ja taivaan välillä.

Netissä ja mediassa tapahtui. Kotkassa oli päivälleen kuukautta aiemmin kadonnut toinenkin nuori kaveri. Alkoi liikkua huhuja, että tapauksilla saattaisi olla jotain yhteyttä toisiinsa.

Kotkan alueella oli kierrellyt autoporukka, joka oli tarjonnut kyytejä humalaisille. Kun he olivat saaneet uhrin houkuteltua mukaansa, he olivat ajaneet esimerkiksi bensa-automaatille ja pakottaneet tankkaamaan.

Porukka ehti kaapata useammankin ihmisen ennen kuin jäi kiinni. Mitään näyttöä ei kuitenkaan saatu, että Ari tai toinen kadonnut poika olisi ollut heidän kyydissään.

”Vapepa ei tee mitään, ellei poliisi pyydä.”

Vielä hurjemman spekulaation mukaan pojat olivat joutuneet elintenryöstäjien uhreiksi. Se tuntui jo todella kaukaa haetulta, mutta ihmisillä oli niin kova tarve löytää selitys.

Suomessa toimii Vapaaehtoinen pelastuspalvelu Vapepa, joka on 52 järjestön muodostama verkosto. Vaikka kaupungissa hajujäljet sekoittuvat nopeasti, erään vapaaehtoisen mukaan koira olisi tuoreeltaan voinut päästä Arin jäljille.

Vapepa ei kuitenkaan tee mitään, ellei poliisi pyydä. Eikä poliisi pyytänyt. Se keskitti etsinnät satama-altaaseen, jota tutkittiin tuloksetta.

"Kuvan julkaisu lehdissä tuotti vain yhden turhan yleisöhavainnon."

Viimein Arin kuva julkaistiin lehdessä. Se tuotti vain yhden yleisöhavainnon, jonka mukaan poika olisi nähty Helsingissä Kampin keskuksessa. Se kuulosti aika hölmöltä – mitä hän olisi Helsingissä tehnyt?

Tässäkin viivyttely teki hallaa. Jokaisen on vaikea sanoa, kenet on nähnyt kadulla esimerkiksi viikkoa aiemmin. Jos kuva olisi ollut heti lehdessä, joku olisi voinut vielä muistaakin pojan.

Yhtään vihjettä ei tullut siitä, mihin suuntaan etsintöjä kannattaisi keskittää. Siitä tuli valtava voimattomuuden tunne.

Välillä en keksinyt muuta kuin lähteä rannoille katsomaan vielä kerran, löytyisikö mitään. Se oli sellaista toistamista ja varmistelua.

”Toisinaan iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi.”

Piinaava epätietoisuus oli pahinta. Toisinaan taas iski pelko, että tulisi tieto, jota ei kestäisi. Onneksi saimme apua mielenterveystoimiston tukiryhmästä.

Minä olin pari kuukautta sairauslomalla, vaimo vähän pidempään. Työelämään palaaminen tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta. Saimme suunnattua ajatukset johonkin muuhun.

Tyttärenpoikamme otti asian tosi raskaasti, koska eno oli hänelle tärkeä ihminen. Kun hän oli luonamme viikonloppuisin, hän sanoi usein Mirjalle, että ”mummi, mennään hakemaan Ari kotiin”. Se oli riipaisevaa.

Pääosin sukulaiset, ystävät ja työtoverit suhtautuivat asiallisesti. Oli myös niitä, jotka vaihtoivat vastaan tullessaan tien toiselle puolelle. He eivät tienneet, mitä meille sanoisivat ja mieluummin väistivät kuin kohtasivat oman ahdistuksensa.

”Jotkut väistivät vastaan tullessaan tien toiselle puolelle.”

Liityimme pari vuotta toimineeseen, sittemmin Facebook-ryhmäksi muuttuneeseen Kadonneen omaiset -yhdistykseen. Ensikokoontuminen jännitti, mutta vertaisryhmä oli ensimmäinen paikka, jossa meidät otettiin vastaan tavallisina ihmisinä. Ei tarvinnut selittää mitään.

Muiden ihmisten kanssa usein mietin, pitikö tapauksesta puhua, voiko siitä puhua vai onko parempi vaieta. Ensimmäinen kysymys oli aina, oliko mitään uutta ilmennyt. Ei ollut.

Aika tuntui pitkältä ja vaikealta, se ikään kuin pysähtyi ja jakaantui. Olivat tapahtumat ennen katoamista ja sen jälkeen.

Päivät muuttuivat samanlaisiksi. Aamulla herätessä toivoin, että viimeinkin tulisi jokin ratkaisua. Illalla nukkumaan mennessä olin valtavan pettynyt, kun mitään ei ollut taaskaan selvinnyt.

”Juhannusaattona puhelin soi. Se oli poliisi.”

Juhannusaattona 2008 ihmiset valmistautuivat tavalliseen tapaan kesän juhlaan.

Silloin meidän puhelimemme soi. Se oli poliisi. Puoli vuotta katoamisen jälkeen tuli vihdoin tieto.

Ari oli löydetty merestä Kotkan kaakkoispuolelta Kuutsalon edustalta. Kauan vedessä ollut ruumis oli siinä kunnossa, että poliisi ei suositellut sen näkemistä.

Helpotus on väärä sana kuvaamaan tunnetta ruumiin löytymisen jälkeen. Ristiriita oli syvä. Kysymys sai vastauksen, mutta se ei paljon lohduttanut.

Vahvistimme Arin henkilöllisyyden vaatteiden ja tavaroiden perusteella. Myös DNA-testi otettiin. Ruumiinavauksessa selvisi, että Ari oli ollut elossa veteen joutuessaan eli hukkunut. Humalatila arvioitiin noin promilleksi, ulkoisia väkivallan merkkejä ei ollut ja huumeseulat olivat puhtaat. Poliisi kävi läpi Arin tietokoneen, mutta ei löytänyt sieltä mitään vihjettä.

Minua oli alusta asti häirinnyt ihan vietävästi se, ettei Arin puhelimeen ollut saatu yhteyttä. Mutta koska tapauksessa ei ollut rikosepäilyä, poliisi ei voinut selvittää liikkeitä teletiedoista.

Minusta viranomaisilla pitäisi aina olla se mahdollisuus. Jos ihminen haluaa kadota vapaaehtoisesti, ainakin omaiset tietäisivät, ettei ole hätää.

 


Esa ja Mirja Anttalaista mietityttää vuosienkin jälkeen kysymys Ari-pojan viimeisen yön vaiheista.

Olimme jonkin aikaa sairauslomalla, mutta pääsimme sitten vähän eteenpäin. Olisi luullut, että saadun tiedon käsittely olisi ollut helppo viedä loppuun. Niin ei tapahtunut.

”Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella?”

Minua kiusaa edelleen kysymys, mikä tuohon kaikkeen johti. Mikä sai Arin muuttamaan mielensä baarin ovella? Oliko porukalla ollut riita? Mihin hän lähti, työnsikö joku hänet mereen vai oliko se onnettomuus?

Itselleni epämiellyttävin vaihtoehto on, että Ari olisi päättänyt hypätä veteen. Emme usko sellaiseen. Itsemurhaa hautova jättää yleensä jonkinlaisen viestin.

Siinä suhteessa pääsimme helpolla, ettei odotuksen piina kestänyt kuin puolisen vuotta.

Ari on haudattu tänne Kotkaan. Käymme haudalla jouluna ja joskus pojan syntymäpäivänä. Yleisradion Kadonneet-ohjelmaan tehtiin Arin ja toisen kadonneen nuoren tapauksesta jakso Kotkan pojat. Sitä ei koskaan esitetty, koska molemmat löytyivät merestä sinä kesänä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Esan ja Mirjan voimavarat

Geokätköily Se on vienyt meitä myös ulkomaille. Olemme löytäneet hienoja paikkoja, sellaisia, jotka vain paikalliset tuntevat.

Matkailu Reissaaminen sinänsä tuo voimavaroja. Maiseman vaihto piristää.

Vertaistuki On helppo puhua ihmisille, jotka ovat kokeneet saman. Jos tulee tarve jutella, aina voi soittaa.

Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Saska Aaltonen kertoo.

Saska Aaltonen, 36, toimittaja, Helsinki

naimisissa, kolme lasta

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, ja kiistelivät huoltajuudestani. Asuin äitini luona 8-vuotiaaksi. Kun hän lähti ulkomaille eikä palannut, muutin isäni Remu Aaltosen luokse.

Minulla on kolme siskopuolta, mutta koska olen isäni ainoa poika, hän odottaa minulta enemmän. Matkustin isäni kanssa paljon, työasioissa ulkomaillakin. Vaikka isä osasi laulaa englanniksi, hän ei puhunut kieltä juurikaan, joten minusta tuli pian isäni tulkki.

Totuin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta. Isäni mielestä oli varmaan luontevaa, että olin paljon mukana aikuisten maailmassa, koska niin hän oli itsekin ollut. Isä on kasvanut seitsenlapsisen perheen vanhimpana poikana, ja koska hänen isänsä oli harvoin paikalla, isä toimi jo nuorena äitinsä oikeana kätenä.

”Minä hoidin ruuan, isä siivoamisen.”

Työnjako kodissamme oli selvä, minä hoidin ruuanlaiton ja kaupassa käynnin ja isä vastasi siivoamisesta. Nukkumaanmenoajoista oli toki pidettävä kiinni, mutta esimerkiksi puheenaiheita ei koskaan rajoitettu minun takiani.

Jos minulla oli huono päivä, isä saattoi sanoa, että älä valita, kun saat asua kunnon asunnossa. Hän edustaa ensimmäistä romanisukupolvea, joka on yritetty sijoittaa paikalleen. Hänen perheensä ensikodiksi annettiin valtion rautatieyhtiön vanha junavaunu.

”Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin.”

Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin. Isäni kokemus siitä, mikä on elämässä rankkaa, on hyvin erilainen kuin minun. Se aiheuttaa meille toisinaan ristiriitoja ja jännitteitä, vaikka muuten ymmär­rämme hyvin toisiamme.

Teini-ikäisenä tajusin asuvani rokkitähden kotona. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, mitä faijalleni kuuluu. Isäni tuntui vievän liikaa tilaa elämästäni. Kun kaverit menivät lukioon, minä lähdin kansainväliseen vapaaehtoistyövaihtoon ja jäin sille tielleni. Kiersin usean vuoden ajan ympäri maailmaa Englannista Venäjälle ja Uuteen Seelantiin. Sain olla oma itseni, en kenenkään poika. Se rauhoitti.

”Kun synnyin, vanhempani teettivät tähtikartan.”

Kun palasin Suomeen, tutustuin uudelleen lapsuudenystävääni, ja menimme naimisiin 2008. Isäni on nyt 70-vuotias kolmen lapseni isoisä, herkkä ja hyväsydäminen tyyppi, jolle oikeudenmukaisuus on äärimmäisen tärkeää.

Kun synnyin, vanhempani teettivät minulle tähtikartan, jonka mukaan minusta tulisi aikuisena kirjoittaja. Ja niinhän minusta tulikin.

Toimittajan työ sopii minulle hyvin, sillä olen sosiaalinen ja kirjoitan mielelläni. Työssä olen joutunut usein puun ja kuoren väliin. Iltapäivälehti on saattanut toivoa minulta skuuppia julkisuudenhenkilöstä, jonka tunnen ja jota en haluaisi loukata. Median vaatimukset vievät kuitenkin voiton, onhan kyse leipätyöstäni. Jutun julkaisemisen jälkeen minun ja haastateltavan välit ovat saattaneet olla viileämmät, mutta onneksi vain hetken ajan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.