Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.
Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat ystäviä ja työkavereita. Työssä tunteet sinkoilevat kuin pingispallot, ystävinä he pompottelevat sanoja. Parasta on suora, lämmin yhteys ja se, että toinen on toiselle luotettava peili.

Ei, apua, tämä ei onnistu! Näyttelijä Outi Mäenpää on saapunut kuvauksiin. Hän on käsittänyt, että kuvat otetaan vain studiossa, eikä suostu ulkokuviin. Tai suostuu, mutta on varma, etteivät kuvat tässä säässä onnistu. Silti hän kävelee Ville Virtasen perässä ulos koiranilmaan. Virtanen heiluu kuin rantakaisla Outin ympärillä, antaa tämän puhaltaa epäuskon ulos.

Kuvat onnistuvat, ja Outi on tyytyväinen, kehuu valokuvaajaa.

– No mutta eikö ollut hyvä, että sanoin alkuun mitä ajattelin, ja tulos oli kuitenkin tämä, Outi toteaa.

Ville hymyilee. Ystävä on entisensä.

Ville Virtanen:

”Outi kiinnitti kaikkien huomion 1980-luvulla Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

Viimeisessä vaiheessa poikien piti hypätä altaaseen uimastadionin kymmenen metrin tornista, tyttöjen seitsemästä ja puolesta metristä. Outilla on järjetön korkeanpaikankammo, eikä hän suostunut millään hyppäämään.

Jälkeenpäin Outi on muistellut, että olin kannustanut ja luvannut pitää kädestä kiinni. Sitä en muista, mutta sen kyllä, että lopulta hän hyppäsi.

Outi oli heti koko koulun parhaimmistoa näyttelijänä. Jouko Turkan aikana tunne oli näyttelijän tärkein työkalu, ja Outilla on luontaisesti voimakas ja herkästi reagoiva tunne-elämä.

"Outin mokatkin ovat ikimuistoisia."

Hänestä kasvoi nopeasti kokonaisvaltainen luonnenäyttelijä, joka osasi piirtää kokonaisia ihmiskuvia, kun minä vielä koetin keksiä erilaisia tapoja olla ahdistunut ja karjua.

Vastanäyttelijänä Outi on mahtava. Hän pyrkii irti kontrollista, painaa menemään eikä pelkää virheitä. Outin mokatkin ovat ikimuistoisia. Kerran olimme Stella Polaris -improvisaatioryhmän kanssa jonkin firman pikkujoulukeikalla. Meillä oli tehtävä, jossa yleisön joukosta otetaan vapaaehtoisia. Näyttelijöistä pari asettuu vapaaehtoisten taakse piiloon ikään kuin heidän käsikseen. Vitsi on siinä, että vapaaehtoisten kädet elävät ihan omaa elämäänsä. Olin sketsin juontaja, ja Outi joutui firman toimitusjohtajan käsiksi.

Ennen kuin sketsi oli päässyt edes kunnolla käyntiin, Outi oli avannut miesparan paidan napit ja sutannut hänen naamansa huulipunalla. Kun Outin toinen käsi oli laskeutumassa miehen sepalukselle, vihelsin sketsin poikki. Takahuoneessa kysyin, mitä tapahtui. Outi vastasi: ’Ei kato kun mä sain impulssin.’

"Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita."

Kun Outi järkyttyy tai innostuu, hänen ensimmäinen reaktionsa saattaa olla kohtuuttoman voimakas. ’Katastrofaalista, eihän tämä näin voi olla’, on kuultu Outin suusta useasti. Heti perään hän aloittaa analysoinnin.

Tiedän harvoja ihmisiä, jotka ovat itselleen niin armottomia kuin Outi. Outi innostuu helposti taiteesta, ihmisistä ja etenkin kaikesta kommunikaatioon liittyvästä.

Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita. Emme ole tehneet älyttömästi töitä yhdessä, mutta kun olemme, se on ollut merkityksellistä. Minulle tärkein työmme on Ruotsissa kuvattu elokuva Sovinto, jonka kuvaukset saimme improvisoida läpi. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain rakentaa kohtauksia niin, että vastassa oli mestariluokan improvisoija.


– Meidän ystävyytemme perustuu siihen, että pyrimme olemaan toiselle mahdollisimman suora peili, Ville sanoo.

Lähiöasunnon kulissit oli tehty mahdollisimman aidoiksi homeisine leivänkannikoineen, ja siellä me sitten riehuimme oikein sydämen kyllyydestä. Nautin joka hetkestä alkoholisti-isänä. Outi meni rappioäidin roolissaan enemmän pohjamudissa. Hän saattaa olla hyvin vahvasti henkilönsä sielunmaisemissa koko kuvausjakson. Minun tapani on liukua kevyemmin roolihenkilöön ja pois.

Outin kanssa on mahtavaa näytellä myös siksi, että häneltä saa aina reaktion, joka on usein pidäkkeetön. Kerran kameran käydessä erehdyin sanomaan häntä lehmäksi. Se oli virhe, mutta näytti hyvältä kuvassa.

Ponkaisin julkisuuteen nuorena viihdeohjelmasta ja sitten tein pitkään Kotikatua. Vasta kymmenen vuotta valmistumiseni jälkeen sain ensimmäisen vakavan elokuvaroolini.

"Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme."

Se, että Outin kaltainen hyvä näyttelijä on aina arvostanut minua, on ollut tärkeää. On ollut vuosia, joina työpäiviä oli ehkä vain 16. Se käy itsetunnon päälle, sillä näyttelijänä ei voi kehittyä eikä oikeastaan ole olemassa ilman kameraa tai näyttämöä. Silloin on tärkeää, että ympärillä on luotettavia ihmisiä, jotka sanovat myös asioista, joista he eivät työssäni pidä.

Outin palaute on suoraa, luotettavaa ja lämmintä. Hänen kritiikkinsä osuu aina ensimmäiseksi häneen itseensä. Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme.

Viimeksi Armottoman maan kuvauksissa todettiin, että keskinkertaisuus meidän kohdalla on huikea ylisana. Sitä on ikävä nyt, kun asun Ruotsissa. Kun ruotsalaiselle yrittää heittää itseironista läppää, hän alkaa pehmitellä, että ’älä nyt, et sinä niin huono ole’. Tunnelma vesittyy. Silloin tulee herkästi ikävä Outin ja minun itseruoskintahetkiä.”

Outi Mäenpää:

”Ville ratsasti naapuri­tallilla, kun minä olin vielä espoolainen heppa­tyttö.

Hän oli niin älyttömän taitava, että sitä oli pakko ihailla. Vähän myöhemmin päädyimme samalle vuosikurssille Teatterikorkeakouluun. Meidän kurssillamme oli hyvä henki, vaikka Turkan mielestä emme olisi saaneet ystävystyä keskenämme, koska työ­elämässä kilpailisimme samoista töistä. Silti lenkkeilimme yhdessä ja tuimme toisiamme, sillä ne vuodet olivat aika kaoottisia ja hirveitä.

Viimeisenä kouluvuotenamme Ville pääsi mukaan viihdeohjelmaan. Villen ja Antti Raivion esittämistä Akista ja Turosta tuli huippusuosittuja. Se suosio oli kaukana luokkatovereiden arjesta. Meidät oli opetettu halveksimaan julkisuutta, ja nyt tuo parivaljakko pörräsi helikopterilla juhannusjuhlasta toiseen.

"Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli."

Ne hahmot olivat hyviä, mutta olen onnellinen, että Ville pääsi myöhemmin tekemään myös vakavia rooleja, sillä hän on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä.

Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli. Vaikka hän meni naimisiin jo kouluaikana ja aloitti varhain perhe-elämän, pysyin kyydissä mukana.

Minä elin kolmikymppiseksi asti nomadielämää, en voinut kuvitella asettuvani.

Ville on äärettömän hyvä kuuntelija, lämmin, vastaanottavainen ja empaattinen.

Kun näyttelemme yhdessä, homma toimii välittömästi. Niin kävi viimeisimmässä yhteisessä elokuvassammekin, elokuvassa Armoton maa. Yhden katseenvaihdon aikana saatoin käydä läpi koko roolipariskuntamme yhteisen historian.

Ville suhtautuu elämään käsittämättömän positiivisesti. Hyvä esimerkki ovat Sovinto-elokuvan kuvaukset muutaman vuoden takaa. Olin ajatellut, että olisi ihanaa kuvata ulkomailla, saisi asua mukavassa hotellissa ja nauttia erityiskohtelusta.

Kun saavuimme kollegani Minna Haapkylän kanssa Ystadiin, kauhistuimme. Meidät majoitettiin askeettiseen asuntolaan. Ville oli innoissaan meitä vastassa. Hänen mielestään paikka oli mieletön: oma huone, rauha ja kolmenlaista pussiteetä.


– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.
– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.

Itse elokuvanteko oli mahtavaa mutta rankkaa. En saanut oikein mitenkään selville, mikä roolihenkilöäni, hulttioäitiä vaivasi. Ensimmäisenä kuvauspäivänä juutuin yhteen repliikkiin. En tajunnut sitä. Ajauduimme Villen kanssa kävelemään kuvausten jälkeen pitkin kaupunkia ja vatvomaan tuota lausetta.

Olimme kulkeneet viisi tuntia pitkin kaupunkia emmekä tienneet, missä edes olimme, kun Ville totesi, että ’nyt sun pitää vain Outi helkkari näytellä se’.

Lopulta repliikkiä ei edes käytetty.

"Ville on hyvä isä. Hän on näyttänyt lapsilleen myös heikkoutensa."

Kenenkään muun kanssa en olisi päätynyt käsittelemään yhtä lausetta koko yöksi, mutta sellaista Villen kanssa on. Saatamme keskustella mistä tahansa tuntikausia. Viime vuosina olen yrittänyt opetella Villen tapaa haltioitua uusista asioista ja ihmisistä.

Kun kesällä kuvasin muutaman päivän Ruotsissa, huomasin hokevani, että ’ooh, mikä paikka, oi, miten mahtavia ihmisiä’.

Uskon, että Ville viihtyy Ruotsissa. Hänellä on hyvä liitto ja tasapainoinen perhe-elämä. Hän on tehnyt pitkän matkan aikuiseksi. Kymmenen viime vuoden aikana Ville on ottanut vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Nuorena hänellä oli omat boheemikautensa.

Pidän Villeä hyvänä isänä. Hän on ollut lapsilleen avoin ja näyttänyt myös heikkoutensa.

Kun itse sain esikoiseni kolmikymppisenä, halusin tarjota lapselle säännöllisyyttä. Se oli todella erilaista verrattuna elämään, jota olin siihen asti elänyt. Näytellessä minulla on aina tarve hajottaa kaikki. Siksi olen halunnut vetää raskaan esiripun työn ja kotielämän väliin. Lapseni eivät nähneet elokuviani, olin heille vain äiti. Ville on minua enemmän sinut työ- ja siviiliminänsä kanssa.

Nyt Ville on rauhoittunut entisestään ja tavoittanut jotain oleellista. Hän on päässyt irti onnistumisen paineesta. Ehkä siihen vaikuttaa se, että Ville on ortodoksi. Hänen ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Jo hänen katseensa viestii hyväksyntää, joka kelpuuttaa niin hänet itsensä kuin muut, sellaisina kuin olemme.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.