Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.
Outi ja Ville rakastavat pitkiä keskusteluja. – Puhumme ihmisistä, hevosista, elämästä ja näyttelemisestä, Outi kertoo.

Outi Mäenpää ja Ville Virtanen ovat ystäviä ja työkavereita. Työssä tunteet sinkoilevat kuin pingispallot, ystävinä he pompottelevat sanoja. Parasta on suora, lämmin yhteys ja se, että toinen on toiselle luotettava peili.

Ei, apua, tämä ei onnistu! Näyttelijä Outi Mäenpää on saapunut kuvauksiin. Hän on käsittänyt, että kuvat otetaan vain studiossa, eikä suostu ulkokuviin. Tai suostuu, mutta on varma, etteivät kuvat tässä säässä onnistu. Silti hän kävelee Ville Virtasen perässä ulos koiranilmaan. Virtanen heiluu kuin rantakaisla Outin ympärillä, antaa tämän puhaltaa epäuskon ulos.

Kuvat onnistuvat, ja Outi on tyytyväinen, kehuu valokuvaajaa.

– No mutta eikö ollut hyvä, että sanoin alkuun mitä ajattelin, ja tulos oli kuitenkin tämä, Outi toteaa.

Ville hymyilee. Ystävä on entisensä.

Ville Virtanen:

”Outi kiinnitti kaikkien huomion 1980-luvulla Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa.

Viimeisessä vaiheessa poikien piti hypätä altaaseen uimastadionin kymmenen metrin tornista, tyttöjen seitsemästä ja puolesta metristä. Outilla on järjetön korkeanpaikankammo, eikä hän suostunut millään hyppäämään.

Jälkeenpäin Outi on muistellut, että olin kannustanut ja luvannut pitää kädestä kiinni. Sitä en muista, mutta sen kyllä, että lopulta hän hyppäsi.

Outi oli heti koko koulun parhaimmistoa näyttelijänä. Jouko Turkan aikana tunne oli näyttelijän tärkein työkalu, ja Outilla on luontaisesti voimakas ja herkästi reagoiva tunne-elämä.

"Outin mokatkin ovat ikimuistoisia."

Hänestä kasvoi nopeasti kokonaisvaltainen luonnenäyttelijä, joka osasi piirtää kokonaisia ihmiskuvia, kun minä vielä koetin keksiä erilaisia tapoja olla ahdistunut ja karjua.

Vastanäyttelijänä Outi on mahtava. Hän pyrkii irti kontrollista, painaa menemään eikä pelkää virheitä. Outin mokatkin ovat ikimuistoisia. Kerran olimme Stella Polaris -improvisaatioryhmän kanssa jonkin firman pikkujoulukeikalla. Meillä oli tehtävä, jossa yleisön joukosta otetaan vapaaehtoisia. Näyttelijöistä pari asettuu vapaaehtoisten taakse piiloon ikään kuin heidän käsikseen. Vitsi on siinä, että vapaaehtoisten kädet elävät ihan omaa elämäänsä. Olin sketsin juontaja, ja Outi joutui firman toimitusjohtajan käsiksi.

Ennen kuin sketsi oli päässyt edes kunnolla käyntiin, Outi oli avannut miesparan paidan napit ja sutannut hänen naamansa huulipunalla. Kun Outin toinen käsi oli laskeutumassa miehen sepalukselle, vihelsin sketsin poikki. Takahuoneessa kysyin, mitä tapahtui. Outi vastasi: ’Ei kato kun mä sain impulssin.’

"Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita."

Kun Outi järkyttyy tai innostuu, hänen ensimmäinen reaktionsa saattaa olla kohtuuttoman voimakas. ’Katastrofaalista, eihän tämä näin voi olla’, on kuultu Outin suusta useasti. Heti perään hän aloittaa analysoinnin.

Tiedän harvoja ihmisiä, jotka ovat itselleen niin armottomia kuin Outi. Outi innostuu helposti taiteesta, ihmisistä ja etenkin kaikesta kommunikaatioon liittyvästä.

Olimme koulun alusta asti sielunkumppaneita. Emme ole tehneet älyttömästi töitä yhdessä, mutta kun olemme, se on ollut merkityksellistä. Minulle tärkein työmme on Ruotsissa kuvattu elokuva Sovinto, jonka kuvaukset saimme improvisoida läpi. Se oli ensimmäinen kerta, kun sain rakentaa kohtauksia niin, että vastassa oli mestariluokan improvisoija.


– Meidän ystävyytemme perustuu siihen, että pyrimme olemaan toiselle mahdollisimman suora peili, Ville sanoo.

Lähiöasunnon kulissit oli tehty mahdollisimman aidoiksi homeisine leivänkannikoineen, ja siellä me sitten riehuimme oikein sydämen kyllyydestä. Nautin joka hetkestä alkoholisti-isänä. Outi meni rappioäidin roolissaan enemmän pohjamudissa. Hän saattaa olla hyvin vahvasti henkilönsä sielunmaisemissa koko kuvausjakson. Minun tapani on liukua kevyemmin roolihenkilöön ja pois.

Outin kanssa on mahtavaa näytellä myös siksi, että häneltä saa aina reaktion, joka on usein pidäkkeetön. Kerran kameran käydessä erehdyin sanomaan häntä lehmäksi. Se oli virhe, mutta näytti hyvältä kuvassa.

Ponkaisin julkisuuteen nuorena viihdeohjelmasta ja sitten tein pitkään Kotikatua. Vasta kymmenen vuotta valmistumiseni jälkeen sain ensimmäisen vakavan elokuvaroolini.

"Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme."

Se, että Outin kaltainen hyvä näyttelijä on aina arvostanut minua, on ollut tärkeää. On ollut vuosia, joina työpäiviä oli ehkä vain 16. Se käy itsetunnon päälle, sillä näyttelijänä ei voi kehittyä eikä oikeastaan ole olemassa ilman kameraa tai näyttämöä. Silloin on tärkeää, että ympärillä on luotettavia ihmisiä, jotka sanovat myös asioista, joista he eivät työssäni pidä.

Outin palaute on suoraa, luotettavaa ja lämmintä. Hänen kritiikkinsä osuu aina ensimmäiseksi häneen itseensä. Saatamme yhdessä märehtiä omaa huonouttamme.

Viimeksi Armottoman maan kuvauksissa todettiin, että keskinkertaisuus meidän kohdalla on huikea ylisana. Sitä on ikävä nyt, kun asun Ruotsissa. Kun ruotsalaiselle yrittää heittää itseironista läppää, hän alkaa pehmitellä, että ’älä nyt, et sinä niin huono ole’. Tunnelma vesittyy. Silloin tulee herkästi ikävä Outin ja minun itseruoskintahetkiä.”

Outi Mäenpää:

”Ville ratsasti naapuri­tallilla, kun minä olin vielä espoolainen heppa­tyttö.

Hän oli niin älyttömän taitava, että sitä oli pakko ihailla. Vähän myöhemmin päädyimme samalle vuosikurssille Teatterikorkeakouluun. Meidän kurssillamme oli hyvä henki, vaikka Turkan mielestä emme olisi saaneet ystävystyä keskenämme, koska työ­elämässä kilpailisimme samoista töistä. Silti lenkkeilimme yhdessä ja tuimme toisiamme, sillä ne vuodet olivat aika kaoottisia ja hirveitä.

Viimeisenä kouluvuotenamme Ville pääsi mukaan viihdeohjelmaan. Villen ja Antti Raivion esittämistä Akista ja Turosta tuli huippusuosittuja. Se suosio oli kaukana luokkatovereiden arjesta. Meidät oli opetettu halveksimaan julkisuutta, ja nyt tuo parivaljakko pörräsi helikopterilla juhannusjuhlasta toiseen.

"Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli."

Ne hahmot olivat hyviä, mutta olen onnellinen, että Ville pääsi myöhemmin tekemään myös vakavia rooleja, sillä hän on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä.

Ville oli alusta asti kuin turvallinen veli. Vaikka hän meni naimisiin jo kouluaikana ja aloitti varhain perhe-elämän, pysyin kyydissä mukana.

Minä elin kolmikymppiseksi asti nomadielämää, en voinut kuvitella asettuvani.

Ville on äärettömän hyvä kuuntelija, lämmin, vastaanottavainen ja empaattinen.

Kun näyttelemme yhdessä, homma toimii välittömästi. Niin kävi viimeisimmässä yhteisessä elokuvassammekin, elokuvassa Armoton maa. Yhden katseenvaihdon aikana saatoin käydä läpi koko roolipariskuntamme yhteisen historian.

Ville suhtautuu elämään käsittämättömän positiivisesti. Hyvä esimerkki ovat Sovinto-elokuvan kuvaukset muutaman vuoden takaa. Olin ajatellut, että olisi ihanaa kuvata ulkomailla, saisi asua mukavassa hotellissa ja nauttia erityiskohtelusta.

Kun saavuimme kollegani Minna Haapkylän kanssa Ystadiin, kauhistuimme. Meidät majoitettiin askeettiseen asuntolaan. Ville oli innoissaan meitä vastassa. Hänen mielestään paikka oli mieletön: oma huone, rauha ja kolmenlaista pussiteetä.


– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.
– Outin kanssa on ihana pohtia, josko koko universumi ei pyörikään oman navan ympärillä. Että saattaa Perussa asua ihminen, jota ei kiinnosta, miten me tänään näyteltiin, Ville Virtanen hymähtää.

Itse elokuvanteko oli mahtavaa mutta rankkaa. En saanut oikein mitenkään selville, mikä roolihenkilöäni, hulttioäitiä vaivasi. Ensimmäisenä kuvauspäivänä juutuin yhteen repliikkiin. En tajunnut sitä. Ajauduimme Villen kanssa kävelemään kuvausten jälkeen pitkin kaupunkia ja vatvomaan tuota lausetta.

Olimme kulkeneet viisi tuntia pitkin kaupunkia emmekä tienneet, missä edes olimme, kun Ville totesi, että ’nyt sun pitää vain Outi helkkari näytellä se’.

Lopulta repliikkiä ei edes käytetty.

"Ville on hyvä isä. Hän on näyttänyt lapsilleen myös heikkoutensa."

Kenenkään muun kanssa en olisi päätynyt käsittelemään yhtä lausetta koko yöksi, mutta sellaista Villen kanssa on. Saatamme keskustella mistä tahansa tuntikausia. Viime vuosina olen yrittänyt opetella Villen tapaa haltioitua uusista asioista ja ihmisistä.

Kun kesällä kuvasin muutaman päivän Ruotsissa, huomasin hokevani, että ’ooh, mikä paikka, oi, miten mahtavia ihmisiä’.

Uskon, että Ville viihtyy Ruotsissa. Hänellä on hyvä liitto ja tasapainoinen perhe-elämä. Hän on tehnyt pitkän matkan aikuiseksi. Kymmenen viime vuoden aikana Ville on ottanut vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Nuorena hänellä oli omat boheemikautensa.

Pidän Villeä hyvänä isänä. Hän on ollut lapsilleen avoin ja näyttänyt myös heikkoutensa.

Kun itse sain esikoiseni kolmikymppisenä, halusin tarjota lapselle säännöllisyyttä. Se oli todella erilaista verrattuna elämään, jota olin siihen asti elänyt. Näytellessä minulla on aina tarve hajottaa kaikki. Siksi olen halunnut vetää raskaan esiripun työn ja kotielämän väliin. Lapseni eivät nähneet elokuviani, olin heille vain äiti. Ville on minua enemmän sinut työ- ja siviiliminänsä kanssa.

Nyt Ville on rauhoittunut entisestään ja tavoittanut jotain oleellista. Hän on päässyt irti onnistumisen paineesta. Ehkä siihen vaikuttaa se, että Ville on ortodoksi. Hänen ei tarvitse selviytyä kaikesta yksin. Jo hänen katseensa viestii hyväksyntää, joka kelpuuttaa niin hänet itsensä kuin muut, sellaisina kuin olemme.”

 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.