Kun Timo Pekanderin, 65, terveys romahti, hän joutui jättämään työt. Kodittomana hän sinnitteli vuosikausia alkeellisessa saarimökissä ja asuntoautossa.

Asuin vuoden huoltoaseman parkkipaikalla. Ostin ystävältäni asuntoauton ja ajoin sen Sipooseen huoltoaseman rekkaparkkiin. Se oli laillinen paikka pitää autoa, mutta eihän sitä tietenkään pysyvään asumiseen ollut tarkoitettu.

Tein sopimuksen huoltoaseman omistajan kanssa ja sain autoon sähköt. Omistajan mielestä oli hyvä, että olin vähän vahtimassa. Maksoin nimellistä vuokraa.

Huoltoasemalta löytyivät ravintola, vessat ja lavuaarit. Muuta peseytymismahdollisuutta ei ollut. Sosiaaliviranomaiset kävivät katsomassa tilannettani ja totesivat, ettei autoa ole tarkoitettu vakinaiseksi asunnoksi. Poliisitkin ihmettelivät, että mitä minä siellä tein.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tämä kaikki oli jatkoa sille, että olin yhteensä toistakymmentä vuotta virallisesti asunnoton.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaikki alkoi, kun selkäni hajosi niin lopullisesti, että jouduin jäämään pois töistä. Siihen mennessä oli hoidettu seitsemän välilevypullistumaa ja tehty yksi leikkaus. Söin jatkuvasti särkylääkkeitä.

Päätin jättää kaiken ja muuttaa isältä perimääni kesämökkiin.

Asuin avopuolisoni kanssa Keravalla. Päätin jättää kaiken ja muuttaa isältä perimääni kesämökkiin Porvoon saaristoon. Emäntä kävi töissä, ja olisin tullut hulluksi, jos olisin ollut kerrostaloasunnossa yksin kaiket päivät.

Ajattelin, että elelen saaressa ihan hissukseen muutaman vuoden. Saaristolaiselämä oli minulle tuttua, ja työstressi ja särkylääkkeiden aiheuttama vatsakatarri paranivat heti. Muutenkin oli ihan erilainen, rentoutunut olo.

Pari vuotta myöhemmin minulle tehtiin toinen iso selkäleikkaus. Se meni pieleen, ja selkäni jäi kippuraan. Lääkäri kirjoitti papereihin, että "pystyy istumaan jörndonnermaisessa asennossa".

Elin kaksi vuotta ilman tuloja, koska sairauseläkkeen myöntämisessä venkoiltiin. Hakemus jäi jollekin pöydälle makaamaan, vaikka oli päivänselvää, etten kyennyt enää työhön. Olin 54-vuotias. Elin säästöilläni.

Viranomaiset eivät hyväksyneet saarimökkiä asunnoksi, se kun oli alkeellinen 19 neliön lautarakennus, jossa oli ulkohuussi ja kantovesi. Minulle ehdotettiin mökin myymistä. En halunnut. Ajattelin sen jäävän pojalleni, joka on aiemmasta, eroon päättyneestä liitostani.

Ihan hyvin mökissä tarkeni talvella. Oli klapikamiina ja lisäksi sähköpatterit, sillä saareen oli vedetty sähkö. Kamiina oli kansakoululuokan entinen Porin Matti, vähän liiankin iso pieneen mökkiin. Sen kanssa piti olla varovainen, mutta se piti puoli vuorokautta lämmintä.

Iso selkäleikkaukseni meni pieleen, ja selkäni jäi kippuraan.

Mökin yhteydessä oli iso hirsisauna. Sen kun sai lämmitettyä, saattoi peseytyä ja pestä pyykit. Oli televisio ja radio. Tosin harvoin telkkaria pystyi katsomaan, koska signaali oli niin heikko.

Alkuun minulla oli lankapuhelinkin, mutta teleyhtiö kävi keräämässä piuhat pois. Oli pakko siirtyä kännykkään, mutta läheskään aina ei ollut kenttää. Se oli aika orpoa.

Tontilla riitti puuta, mutta vuosi vuodelta kuntoni meni yhä huonommaksi. Lopulta en pystynyt enää tekemään klapeja. Onneksi yksi kaveri auttoi niissä hommissa.

Alkoholia kittasin aika reilustikin. Määrät olivat sellaisia, että terveysihmiset olisivat kauhuissaan. Mutta se ei haitannut ketään, koska olin enimmäkseen yksin. En loppuaikoina paljon käynyt ihmisten ilmoilla. Lääkärireissutkin jäivät minimiin.

Tarkoitus oli, että puolisokin muuttaisi saareen eläkkeelle päästyään. Hän oli paremmassa kunnossa kuin minä, mutta sitten hän sai aivohalvauksen. Sitä hoidettaessa löydettiin laajalle levinnyt syöpä. Hän menehtyi kesällä 2013.

Alkoholia kittasin aika reilustikin.

Olin saaressa melkein kymmenen vuotta. Seurakseni hankin ulkona viihtyvän jämtlanninpystykorvan. Se oli sellaista erakkoelämää, mutta tietoinen valinta. Kun puhutaan asunnottomuudesta, ajatellaan että ihminen on kadulla, käyttää kovia päihteitä ja kohtaa väkivaltaa. Se ei ole ainoa vaihtoehto, vaikka kyllä pahin.

Pärjäsin miten kuten sairauseläkkeen turvin, kun se minulle viimein myönnettiin. Ennen joulua kävin kaupassa ja maalis-huhtikuussa seuraavan kerran.

Kesäisin naapurisaareen tuli kolme kertaa viikossa myymälävene. Ei tarvinnut maidon tai kahvin takia lähteä polttamaan bensaa kauemmas. Porvooseen oli merimatkaa 20 kilometriä.

Kelirikkoaikaan oli yhteiskuljetuksia ilmatyynyaluksella. Turvaa toi lähellä sijaitseva merivartioasema, josta sai tarvittaessa apua.

Olin antanut mökin ennakkoperintönä pojalleni, ja hän maksoi velkojani. Kun hänen perheensä kasvoi, hän lopulta halusi, että muutan pois. Ajattelin, että olkoon sitten ja hankin asuntoauton.

Autossa asuessani yritin saada Sipoosta kaupungin vuokrakämppää, mutta ne menivät järjestään sivu suun. Lopulta talvella sosiaaliviranomaiset päättivät, etten voi enää palata autoon. Se olisi epäinhimillistä.

Minulle järjestyi viime tammikuussa paikka Sininauha Oy:n omistamasta Keravan asumispalveluyksiköstä. Vähän ihmettelin, sillä se on päihteetön asuntola. Minulla ei ollut alkoholin kanssa ongelmaa, vaikka jonkun mielestä kenties oli.

Ajatellaan, että asunnoton on kadulla, käyttää kovia päihteitä ja kohtaa väkivaltaa.

Alkuun asuin solussa, mutta parin kuukauden päästä pääsin omaan yksiöön. Se on kaikin puolin asiallinen ja hyvin varusteltu. Teen ruokani osittain itse. Olin aikoinaan ajatellut, että lopulta tuuperrun saareen ja jään sinne. Pakko kuitenkin myöntää, että asuntolassa on turvallista, ja henkilökunta hoitelee asioita puolestani.

Toistaiseksi vuokrasopimus on ensi vuoden loppuun. Olen aika luottavainen, että saan pitää paikan niin kauan kuin olen omatoiminen. Seuraava osoite onkin sitten palvelumuotoisessa ukkokodissa.

Kun ajattelen menneitä vuosia, ei minulla pahaa mieltä ole. Toivoin vain, että olisin saanut olla terveenä. Se olisi muuttanut tilannetta olennaisesti.

Saan neljä taksimatkaa kuukaudessa, ja kuskit kantavat ostokset keittiöön asti. Haaveilen myös sähkömoposta. Sillä pääsisi kauppaan, jonne on kolmisen kilometriä. Kaupungilla vanhat tutut vielä muistavat.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 19/21.

Sisältö jatkuu mainoksen alla