Musiikinopettaja ja laulaja Tanja Ahola-Virtanen, 49, alkoi saada kummia oireita uudessa luokkahuoneessa. Lopulta häneltä meni ääni kokonaan.

Uuden luokkahuoneeni valkoisessa lavuaarissa oli aamuisin mustaa hilettä, kuin hienoa hiekkaa. Ihmettelin aina, mistä lika ilmestyi. Siivooja oli selvästi käynyt edellisenä iltana ja luokka siivottu.

Olin ollut Tuomelan koulussa Hämeenlinnassa kaksitoista vuotta luokan- ja musiikinopettajana. Musiikin opettamisen ja musiikkiterapeutin työn lisäksi lauloin yhtyeessä. Lapsesta saakka musiikki oli ollut elämässäni rakas asia.

Syksyllä 2011 minut ja luokkatilani oli siirretty toiseen siipeen kuin aiemmin. Ihmettelin, miksi olin päivän jälkeen aina väsyksissä. Rupesin myös olemaan oudosti turvoksissa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Keksin kaikenlaisia selityksiä olotilalleni. Ajattelin, että kesän jälkeen nyt on vain vähän rankkaa taas palata töihin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Keksin kaikenlaisia selityksiä olotilalleni.

Eräänä aamuna, kun olin aloittelemassa päivän ensimmäistä tuntia, ääneni lähti yhtäkkiä kokonaan. Sinä päivänä ei tullut pihaustakaan. Luulin, että se on vain jokin tulehdus ja olen tulossa kipeäksi. Lähdin lääkäriin selvittämään asiaa. En arvannut, että pian koko elämäni muuttuisi.

Vastaanotolla lääkäri nappasi oikein napakan otteen kielestä ja veti sen ulos niin pitkälle kuin se venyi. Sitten olisi pitänyt sanoa kieli ulkona hihhih ja hahhah, vaikka ääntä ei tullut ollenkaan.

Tuntui, kuin kurkussa olisi ollut tulppa. Lääkäri kurkki lamppu otsalla ja peilin kanssa kurkkuuni.

Se, mitä seuraavaksi kuulin, oli musertavaa: Täällä on äänihuulet täysin haavoilla. Tämä ei ole tavallinen tulehdus, eikä tämä johdu äänenkäytöstä vaan jostain ihan muusta.

Tuntui, kuin kurkussa olisi ollut tulppa.

Lääkäri otti asian vakavasti ja kyseli työtilastani. Jotenkin hän osasi epäillä sisäilmaongelmia.

Olin pari viikkoa sairauslomalla kähisevän ääneni kanssa. Sitten luokkani siirrettiin taas. Se helpotti oloani, mutta jos joku lapsi tuli oireita aiheuttaneesta siivestä minun luokkaani, ääneni käheytyi hetkessä. Työkavereillakin oli yskää, kutisevia silmiä ja sairauspoissaoloja.

Tammikuussa tuli pommi: Tuomelan koulusta löydettiin asbestia.

Lääkäri osasi epäillä sisäilmaongelmia.

Kahdessa päivässä koko koulu evakuoitiin. Oppilaat ja opettajat muuttivat väistötiloihin eri puolille kaupunkia. Epätietoisuus tulevasta oli mielessä päivittäin.

Hakeuduin seuraavana syksynä luokanopettajaksi toiseen kouluun. Työkavereista ja lapsista luopuminen tuntui kurjalta, mutta halusin säilyttää työkykyni ja parantua.

Myöhemmin Tuomelan koulun välilattioita purettaessa löydettiin myös hometta. Tieto oli helpotus. Sain varmistuksen oireitteni syystä.

Ensimmäinen vuosi lääkärikäynnin jälkeen meni hämmennyksen vallassa. Olo oli hyvin epätodellinen. Entä jos menettäisin työkykyni kokonaan? Puheääni palasi, mutta lauluääneni ei toipunut ennalleen. Äänialani kaventui huomattavasti. Pystyin laulamaan vain yksinkertaisia lastenlauluja.

Entä jos menettäisin työkykyni kokonaan?

Yhtäkkiä menetin koko rakkaan musiikkielämäni. Musiikkitunnit piti rajata minulta pois. Jouduin lopettamaan myös yhtyeessä laulamisen sekä esiintymiset.

Taistelutahto heräsi oikeastaan jo ensimmäisellä lääkärikäynnillä, vaikka siihen silloin sekoittuikin pelkoa ja turhautumista. Vielä minä itseni kuntoutan, minua ei nitistetä!

Aloin hoitaa ääntäni joka päivä. Kaadoin lasin puolilleen vettä, puhaltelin siihen pillillä kuplia kuin pienet lapset. Aamuisin herättelin äänihuulia kevyellä hyräilyllä ja päristelyllä. Olin opiskellut klassista laulua, joten osasin kuntouttaa ääntäni. Aloin myös kirjoittaa kirjaa musiikkiterapian mahdollisuuksista koulussa. Kirjoitin siihen vuosien varrella opetuksessa kokeilemani toiminnalliset musiikilliset harjoitukset. Samalla sain voimaa kuntoutumiseeni.

Taistelutahto heräsi oikeastaan jo ensimmäisellä lääkärikäynnillä.

Olin mennyt niin huonoon kuntoon, turvotti ja väsytti, että ruokavalio ja muukin elämä piti laittaa remonttiin. Kun koko elimistö on tulehdustilassa, ei lenkille lähteminen tunnu yhtään miellyttävältä. Onneksi mieheni Antti piti minut liikkeessä, houkutteli kotimme vieressä kulkeville ihanille lenkkipoluille. Pääsin myös upeaan työkykyä parantavaan kuntoutukseen.

Herkistyin myös tuoksuille. Jos samaan bussiin nousi matkustaja, joka oli tupakoinut tai laittanut hajuvettä, tuntui että en voinut hengittää. Huomasin myös, että kun pesin multaisia perunoita, ääni meni siitäkin.

Uudessa työpaikassa pääsin puhtaisiin tiloihin.

Uudessa työpaikassa pääsin puhtaisiin tiloihin. Mutta muutamaa vuotta myöhemmin siellä tehtiin kesän aikana luokkatilojen tiivistämistä, ilmastointi- ja pintaremonttia. Taas olin syksyllä koulupäivien jälkeen ihan poikki, joka paikkaa turvotti, enkä jaksanut kävellä rappusia. Minulle oli puhjennut astma. Seuraavaksi oli vuorossa astmakuntoutus ja uusi toipuminen. Päätin, että nyt riittää.

Tällä hetkellä olen töissä koulussa, jossa en saa mitään oireita. Kolmeen vuoteen en ole tarvinnut astmalääkkeitä kuin satunnaisesti. Joka päivä täytyy silti tehdä töitä terveyden eteen: ulkoilla, syödä terveellisesti ja välttää tilanteita, joissa tulee oireita.

Koko juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/20.

Sisältö jatkuu mainoksen alla