Marjo Vahala, 49, sai yöllä puhelun, joka muutti elämän peruuttamattomasti. Hänen poikansa oli joutunut vaaralliseen onnettomuuteen.

"Mitään ei ole tehtävissä." Ensihoitajan sanat osuivat suoraan sydämeen. Maantiellä ambulanssin vieressä makasi poikani. Romuttunut moottoripyörä lojui asvaltilla vähän kauempana.

Olin niin sekaisin, että minut laitettiin ambulanssiin rauhoittumaan.

Olisiko pitänyt olla tiukempi

Poikani Joni oli aina kova menemään. Mopot vaihtuivat kevytmoottoripyörään, jolla poika ajoi kavereidensa kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kotona puhuimme siitä, että liikennesääntöjä pitää noudattaa. Ohjeet olivat tiukat: kypärä pidetään kunnolla päässä ja kaikenlainen koohottaminen on kielletty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tietäähän sen, ettei nuori mies äidin ohjeita muista. Kerran näin, miten Joni keuli kylillä moottoripyörällään. Sitä motkotuksen määrää, minkä poika sai kotona kuulla.

Olen miettinyt loputtoman pitkään, olisiko minun pitänyt olla tiukempi ja kieltää Jonilta moottoripyöräily, kun hän jäi kiinni hölmöilystä.

Viimeinen kiihdytys

Kello oli 20 vaille kolme heinäkuisena yönä, kun Joni oli kaverinsa kanssa ajelemassa. Hän lähti kiihdyttämään liikennevaloista, menetti pyöränsä hallinnan ja rysähti kymmenen metrin ilmalennon jälkeen päin autoa. Kypärä ei ollut kiinni, ja se lensi päästä kesken ilmalennon.

Jonin kaveri ymmärsi heti tilanteen vakavuuden ja aloitti elvytyksen ambulanssia odottaessaan. Minut soitettiin paikalle. Siellä minä itkin 19-vuotiaan poikani elottoman ruumiin vieressä.

Itkin 19-vuotiaan poikani elottoman ruumiin vieressä.

Sairaalassa vahvistettiin ensihoitajien arvio. Jonilla oli vakava aivovamma, jolle ei voinut tehdä mitään. Huusin tuskaani pitkin käytäviä niin, että Jonin sisko ja veli luulivat sairaalaan tullessaan veljensä kuolleen.

Mutta Joni sinnitteli vielä teho-osastolla. Jossain vaiheessa yötä torkahdin sairaalassa. Kun minut herätettiin, ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt se poika kuoli. Mutta syynä olikin se, että aivopaineet olivat nousseet, ja Joni piti siirtää kiireesti Tampereen yliopistolliseen keskussairaalan.

Huusin tuskaani pitkin sairaalan käytäviä.

Siellä hän makasi kaksi viikkoa hengityskoneessa. Lääkärit eivät osanneet antaa ennustetta tulevasta. Hoitajan mukaan Joni ei reagoinut puheeseen, mutta kun Jonna-sisko kuiskutti Jonin korvaan ja puristi kättä, sydänkäyrä nousi.

Kaverin antama ensiapu todennäköisesti pelasti Jonin. Pahasti vaurioituneet aivot eivät joutuneet olemaan liian pitkään ilman happea.

Hidas matka parempaan

Minä istuin päivät Jonin vieressä. Kerroin hänelle säät ja luin ääneen hänen kavereiltaan tulleita viestejä. Aina välillä pyysin, että anna jokin merkki, että kuulet.

Yhtenä päivänä Jonin syke alkoi reagoida puheeseeni. Hoitajatkin tulivat sitä ihmettelemään. Siitä alkoi hidas matka kohti parempaa.

Joni oli sairaalassa kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Siihen mahtui monta rankkaa vaihetta. Hän sai pahoja epilepsiakohtauksia ja reagoi usein ympäristöönsä niin aggressiivisesti, että hänet piti sitoa sänkyyn kiinni.

Päätin, että periksi en anna. Menin aamulla töihin, sieltä sairaalaan ja illalla kotiin.

Kun menin katsomaan häntä, irrotin hänen kätensä. Ajattelin, ettei poikani minulle mitään tee.

Meillä kävi hirveä säkä, kun sairaalan kuntoutuspuolelta avautui paikka Jonille. Osastolle päästessään Joni ei pystynyt kommunikoimaan tai syömään itse. Arki piti opetella alusta alkaen.

Välillä se oli yhtä itkua, mutta päätin, että periksi en anna. Menin aamulla töihin, sieltä sairaalaan ja yöksi kotiin. Joni opetteli liikkumaan uima-altaassa ja soutulaitteessa. Kävelyä hän harjoitteli simulaattorissa, joka muistutti aivoille miten kävellään.

Työnsin Jonin pyörätuolilla pihalle heti, kun lupa tuli. Kerran hän katsoi minua ja kysyi, olenko hoitaja. Kun sanoin, että olen äiti, Joni kertoi lukeneensa lehdestä minun kuolleen. En tiedä, mistä hän sen keksi.

Sisarusten vaikea rooli

Ensimmäisenä onnettomuuden jälkeisenä jouluna saimme Jonin kotiin. Hän sai pahan epilepsiakohtauksen. Menin aivan shokkiin, mutta silloin 15-vuotias Jonna hoiti tilanteen. Hän käänsi Jonin kyljelleen ja soitti hätänumeroon. Komensi vain minut pois tieltä.

Sen jälkeen meni pitkään ennen kuin uskalsimme ottaa Jonin taas kotiin.

Toiset lapset jäivät ihan liian vähälle huomiolle. Jonna järjesti itse omat rippijuhlansa, kun minun ajatukseni olivat muualla. Hän otti muutenkin aikuisen roolia perheessä. Juuso taas etääntyi minusta, ja vasta pari vuotta sitten löysimme toisemme uudestaan.

Tyttäreni järjesti omat rippijuhlansa, koska minä en jaksanut.

Silloinen parisuhdekin päättyi. Yksi syy oli se, etten ollut koskaan kotona. En osannut ajatella muuta kuin Jonin tilannetta.

Elämä helpottui vähän, kun Joni oppi käyttämään kännykkää. "Milloin tulet?" poika kysyi. Vastasin, että heti kun olet polkenut 20 minuuttia kuntopyörällä.

Oma koti

Keväällä Jonille ehdotettiin muuttoa omaan kotiin. Hänelle löytyi keskustasta pyörätuolipotilaalle tarkoitettu asunto. Sitä ennen hän harjoitteli omatoimista elämää sairaalan huoneistossa.

Olin ihan kauhuissani: miten minä tämän pojan kanssa toimin?

Uudessa kodissa Jonin kanssa oli avustaja päivisin ja minä iltaisin. Usein olin yötäkin. Kotona tein sitten sen, mitä ennätin. Se oli yhtä kokkaamista ja pyykinpesua.

Onnettomuudesta tuli juuri kuluneeksi seitsemän vuotta. Nykyään Joni liikkuu kotona rollaattorin kanssa ja pystyy tekemään tunnin parin kävelyitä keppien kanssa.

Kun Joni tulee kylään, hän jättää kepit kotiin. Hän tunnistaa tutut ihmiset, mutta välillä muisti pettää. Avustaja on hänen kanssaan enää vain aamupäivisin.

Monen vuoden ajan kielsin itseltäni kaiken ilon.

Käyn yhä melkein joka päivä katsomassa Jonia. "Taas sä tulit", hän saattaa tokaista. Kai sitä pitäisi jo osata päästää irti ja luottaa, että poika pärjää.

Monen vuoden ajan kielsin itseltäni kaiken ilon. Lopulta muksut sanoivat, että pitäähän minun itseänikin hoitaa.

Vuosi sitten menin naimisiin. Olimme tunteneet Pasin kanssa pitkään, mutta rakkaus eteni nopeasti. Helmikuussa hän pyysi minua asumaan luokseen, ja heinäkuussa tanssimme häitä.

Miksi odottaa, kun mitä vain voi tapahtua? Sen mitä elämä tarjoaa, otan täysillä vastaan.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla