ET-lehden toimittaja jalkautui Helsingin keskustaan ja esitti muistisairasta. Muutamat ohikulkijat pysähtyivät auttamaan, vielä useampi kulki ohi. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehdessä vuonna 2014. 

– Onko kaikki hyvin. Miten voitte, kysyy eläkeikäinen mies Helsingin aseman edessä. Jos tilanne olisi todellinen, hän olisi saattanut pelastaa henkeni. Kiitos.

Mies on Raimo Kouhia ja hänen katseensa on vakava. Hän on hetken ajan huolissaan minusta, mutta helpottuu kun kuulee, että teen eräänlaista ihmiskoetta.

Haahuilen talvisena torstaina läpi ihmisjoukkojen Helsingin keskustassa. Olen naamioitunut ikäistäni vanhemmaksi. Minut on maskeerattu, ja minulla on punainen pipo, aamutakki, valkoiset sairaalasukat ja tarrasandaalit.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Esitän kotoaan eksynyttä, muistisairasta vanhusta. Tahdon tietää saanko apua, ja miltä tuntuu kulkea erilaisena – vähän säälittävänä ja yksinäisenä – kansan keskellä. Huomaako kukaan höppänää aamutakkityyppiä vilkkailla kaduilla ja kauppakeskuksissa?

"Mielestäni täällä ei puututa tarpeeksi toisen hätään."

Ehkä alkuun on syytä pyytää anteeksi, kun käytän hyväkseni satoja helsinkiläisiä ohikulkijoita. Aiheutan ehkä huolenhäivähdyksiä, ehkä pistoksen jonkun omassatunnossa. Ärtymystä. Saatan loukata myös muistisairaita ja leimata heidät karkureiksi, vaikka useimmat heistä viettävät turvallista elämää, eivätkä laahusta aamutakeissa kaiken aikaa. Eivätkä ryntäile kaupungin kaduille. Eivät alinomaa. Eivätkä läheskään kaikki.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tapaan Raimon, kun olen hortoillut vasta viitisen minuuttia.

Raimo Kouhia on huolissaan siitä, etteivät ihmiset välitä vanhuksista.
Raimo Kouhia on huolissaan siitä, etteivät ihmiset välitä vanhuksista.

– Kiinnitin huomiota ulkoasuusi. Ajattelin, että olet sairas. Olisin soittanut hätänumeroon ja jäljittänyt sinua niin kauan, että apu olisi tullut paikalle. Minun mielestäni täällä ei puututa tarpeeksi toisten hätään. Eikä enää arvosteta vanhoja ihmisiä. Olen huomannut sen itse, kun selkävaivaisena toivoisin paikkaa raitiovaunussa. Harva antaa.

Kiitän Raimoa. Ja saan kiittää vielä muitakin koepäiväni aikana, myös häntä joka pelasti lapsen hengen. Nyt muistan senkin taas.

Eila kuoli

On vähän vilu. Outo rooli saa aikaan outoja tunteita. Koen itseni oikeasti avuttomaksi.

Idea lähteä kadulle sai alkunsa vapaaehtoisjärjestö HelsinkiMission Älä jätä ihmistä yksin -kampanjasta, jossa näyttelijä kulki ihmisjoukossa ja esitti muistisairasta vanhusta. Kukaan ei tullut apuun.

Kampanja perustuu oululaisen Ulla-Maija Vähän äidin surulliseen tositarinaan. Alzheimerin tautia sairastanut Eila lähti hoitopaikastaan talvipakkasella, käveli läpi Haukiputaan vähissä vaatteissa. Kukaan ei auttanut. Kun hänet löydettiin, hänen ruumiinlämpönsä oli laskenut 16 asteeseen. Hän kuoli sairaalassa samana iltana.

Voinhan minäkin olla itse joskus oikeasti tässä tilanteessa.

Näitä surullisia juttuja saa lukea tai kuulla tämän tästä. Nykyään yhä useammin. Muistisairauksiin sairastuu vuosittain 13 000 suomalaista. Nyt muistisairaita on noin 130 000, seuraavien 30 vuoden kuluessa heidän määränsä kaksinkertaistuu. Tämä on varovainen arvio.

Voinhan minäkin olla itse joskus oikeasti tässä tilanteessa. Kaikille ei ole vastaisuudessakaan tarjolla turvallista, aidattua hoitokotia, josta ei pääse etsimään lapsuuden leikkipaikkoja, lehmihakoja, isää, äiti – mennyttä elämää, sitä haurasta, joka ratisee päivä päivältä pienemmiksi murusiksi muistirattaiden hampaissa.

Säröjä sädekehässä

Ennen kaupungille lähtöä harjoittelen ikäkävelyä. En käännä päätä, vain silmiä. Romautan vähän ryhtiä. Pitääkö laahustaa? Näytänkö pelokkaalta kuin eksynyt avohoidossa oleva, lääkkeensä unohtanut mielenterveyspotilas vai karannut muistisairas? Samapa tuo – avun tarpeessa molemmat. Kuten moni muukin kaupungissaraahustaja.

Yleensä olen ollut auttajan roolissa, ravistellut hereille humalan viemiä, soittanut poliisin. Todennäköisesti en ole pelastanut yhtään ihmishenkeä. Mutta helpottanut ehkä jonkun elämää.

Kaupungissa riittää ohikulkijoita. Auttajia vähemmän.
Kaupungissa riittää ohikulkijoita. Auttajia vähemmän.

Olen auttanut muutenkin: pudottanut kolikoita keräyslippaisiin nälkiintyneiden lapsien avuksi ja katastrofien uhreille. No. Myönnän, että olen joskus kävellyt ohi puuttumatta. En ole ollut huomaavinani räiskyvän punaisia keräyslippaita.

Sädekehässäni on siis monta säröä.

Mutta tiedän, mitä hätä on. Kaikki ovat kai joskus pelänneet henkensä puolesta. Lapsensa hengen puolesta. Läheisensä. Hengenhädässä oleminen on outo tila, kuin olisi irronnut maasta ja leijuisi unimaailmassa ja toivoisi kohta heräävänsä. Olen myös joskus ollut henkisesti hukassa, peloissani, paniikissa.

Toivon, että joku pysähtyisi. Välillä pelkään sitäkin.

Pelkoa ja häpeää

Iltapäiväruuhkan aikaan keskustassa viilettävillä kulkijoilla on kaikilla päämäärä. He oikaisevat menemään. Hiekoitushiekka rahisee kiireen alla. Sinitakkinen rouva juoksee junaan, mustapipoinen neitokainen ehkä ruokakauppaan. Monessa kodissa tuoksuu pian hernekeitto torstain kunnaiksi. On pannaria jälkkäriksi ja pakasteesta viime kesänä poimitut, auringon makeuttamat mansikat. Mitä elämää!

Sellainen arki on tuttua minullekin. Nyt se tuntuu kaukaiselta. Olo on arka; minulla huijarilla. Hävettääkin hiukan, kun herätän turhaan huomiota, vaivaan ihmisiä. Mitä jos tutut näkevät tai lasten kaverit. Minähän vain esitän tätä roolia.

Toivon, että joku pysähtyisi. Välillä pelkään sitäkin.

Kuluu muutama minuutti. Asemahallissa odotetaan, lähdetään ja palataan. Kahvikupposen äärellä kulutetaan aikaa, kun sitä vielä on tuhlattavaksi asti: löysiä hetkiä, kun on olemassa huominen ja ylihuominen, joita voi suunnitella, eilinen, jota voi muistella. Terveen ihmisen aikajana on ehyt ja turvallinen. Muistot pääsevät perille aivoihin kuin pikajuna asemalle.

Arnen mielestä ihmisiä kohdellaa Ruotsissa paremmin kuin Suomessa.
Arnen mielestä ihmisiä kohdellaa Ruotsissa paremmin kuin Suomessa.

– Onko joku hätä? kysyy Arne, kohtelias nummelalainen.

– Asuin Ruotsissa aikaisemmin, ja jos verrataan siihen, niin kyllä täällä on jäljessä vanhusten huolto. Siellä välitetään. Ihmisistä täytyy välittää.

Kiitos Arne. Kiitos lähimmäinen.

Olen ikävä asia: vanha ja avuton.

Auta, hyvä poliisi

Olen taas yksin. Kummallista, miten nopeasti tunnen olevani turhake. Eihän siihen todellisuudessa liene aihetta.

Nenä valuu. Jalat liukuvat tarrasandaaleissa niin, että valkeiden sukkien kärjet kastuvat. Jotkut katsovat pitkään, hiljentävät vähän kohdalla tai kiristävät vauhtia. Monet eivät huomaa. Olen ikävä asia: vanha ja avuton. En ole tulossa reippaana seniorijumpasta, enkä kiirehdi kahvilaan ystävätärtä tapaamaan.

Poliisi kurvaa paikalle. On saanut minusta ilmoituksen. Kiitos, joku siis huomasi ja tahtoi auttaa.

Keinahtelen kohti Forumin kauppakeskusta. Liukuportaissa alkaa itkettää. En kai ole tulossa hulluksi? Rappuset menevät ylös, mutta minulla on tunne, että en pääse perille, en mihinkään. En kuulu tähän tavarataivaaseen enää, en mihinkään taivaaseen vielä. En kai ihan pohjakerrokseenkaan. Minä en tarvitse mitään tästä koreudesta. Valot häikäisevät kuin koruliikkeen ikkunoiden timantit. Olisi parempi olla pimeässä koruttomuudessa.

Poliisi saa hälytyksiä kadonneista muistisairaista yhä enemmän. Syynä voi olla, että vanhusten määrä kasvaa, eikä kaikille ole tarjolla turvallista hoitokotia tai tarpeeksi apua kotiin.
Poliisi saa hälytyksiä kadonneista muistisairaista yhä enemmän. Syynä voi olla, että vanhusten määrä kasvaa, eikä kaikille ole tarjolla turvallista hoitokotia tai tarpeeksi apua kotiin.

Tällaisia tunteita nousi pintaan minulle, jolla asiat ovat kuitenkin hyvin. Ihmeellistä.

Alakerrassa on joukko nuoria. He puhuvat liian kovaa, elävätkin ehkä liian kovaa, raudankovassa maailmassa. Ehkä hekin tarvitsisivat apua, lohtua ja ymmärrystä. Entä tuo äiti, joka raahaa perässään kolmivuotiasta, työntää lastenvaunuja. Kuka helpottaisi hänen taakkaansa? Ostaisi ja lämmittäisi ne hernekeitot ja poimisi auringon makeuttamat mansikat.

Minä, järjestyshäiriö

Nenä valuu yhä. Itkuko se sieltä yhä tirisee? Vartijat tulevat paikalle. Ovat kiinnostuneita voinnistani. On tullut ilmoituksia.

– Soitetaanko ambulanssi? Pitäähän ihmistä auttaa, Pasi Pakola sanoo. Hän on hyvä vartijan työssään ja suhtautuu tilanteeseen asiallisesti, lämpimästi minuun, järjestyshäiriöön.

Kiitos, kiitos. Kaikki hyvin.

Joskus ongelman poistaminen silmistä on helpompaa kuin sen ratkaiseminen.

Olen haahuillut jo puolitoista tuntia. Narinkkatorin kulmalla istuu kerjäläinen. Vanha nainen. Häntä ei lähesty kukaan, hän kerää elantoaan, mutta ei saa kerjättyä edes myötätuntoisia katseita. Joidenkin mielestä hän pilaa katukuvaa. Hätää on vaikea kohdata. Joskus ongelman poistaminen silmistä on helpompaa kuin sen ratkaiseminen.

Lue myös: Näin kohtaat muistisairaan – 10 kullanarvoista vinkkiä

Ilma on kirpeä ja kostea. Mutta eihän nyt kylmä ole, ei nyt ihan sandaalikeli, mutta pakkasen takia takia ei tarvitse kiirehtiä suojaan.

Kaksi naista lähestyy minua. Toinen heistä tulee ihan lähelle. Hän on Jonna Karlsson-Bergman.

Jonna Karlsson-Bergman ei ole koskaan tavannut yksin kadulla hortoilevaa vanhusta.
Jonna Karlsson-Bergman ei ole koskaan tavannut yksin kadulla hortoilevaa vanhusta.

– Onko kaikki hyvin? Enpä ole aikaisemmin tavannut hortoilevia vanhuksia. Pakkohan minun on tarkistaa, miten voit. Olen itse terveydenhoitoalalla. Mielestäni vanhusten tilanteessa olisi paljon parannettavaa. Yksinäisyyttä on liikaa.

Kiittelen sydämellisesti. Olin jo melkein tyytynyt ajatukseen, että Narinkkatorin kulmalla ei kukaan tulisi apuun. Alan jo oikeasti tuntea, että olen muistisairas vanha nainen. Niin nopeasti ihminen hukkuu itseltään. Vajaassa kahdessa tunnissa.

Anteeksi ja kiitos

Kampin sisätiloissa en osaa katsoa ihmisiä silmiin. Pälyilen ja olen oikeasti vähän hädissäni. Sukat ovat märät. Jos pitää käsiä taskussa, vaikuttaa ehkä ryhdikkäämmältä. Silloin käsivarret eivät keinahtele keinosilkkitakkia vasten kuin turhat riipukset. Taskussa on kännykkä, pieni nauhuri, lehtiö ja kynä. Nenäliinaa ei ole, vaikka sitä kai tarvitsisin eniten.

Täälläkin on jo ilmoitettu minusta vartijoille. He tulevat ystävällisesti kyselemään. He eivät usein tapaa hortoilevia vanhuksia.

Kiitän taas. Olen nopeasti omaksunut avuttoman osan, joka ajattelee, että pitää olla koko ajan vain kiitollinen – että kokee olevansa aina vain saamapuolella.

"Miten sä voit?" kysyy nuori mies.
Hän on kiinnittänyt huomiota sandaaleihini.

Valokuvaaja seuraa mukana. Hän on väkijoukossa kauempana minusta. Tähän saakka olen ollut hyvin tietoinen hänen olinpaikastaan. Nyt en etsi enää häntä, en turvaa hänen katseestaan.

Tunnen välillä myötätuntoa ohikulkijoita kohtaan. Nolostuttaa, kun laahustan viidettä kertaa saman nuorisoporukan ohi. Että tällainen ruma tyyppi ylipäätään liikkuu normikansan keskellä.

Yhtäkkiä nuori mies tulee luokseni. Hän oli kiinnittänyt huomiota erityisesti sandaaleihin ja valkoisiin sukkiin.

– Miten sä voit? No, hyvä, jos oot kunnossa. Mä olisin varmaan ottanut ensimmäiseksi vartijoihin yhteyttä, jos et itse olisi kyennyt sanomaan mitään. Just hyvä idea teiltä. Upeeta duunia, sanoo Verneri Pulkkinen iloisesti.

Unohtumaton muisto

Kadulla autoilijat pysähtyvät nätisti suojatien eteen, kun lähestyn. Minä olen kai arvaamaton, ilmiselvä lommovaara.

Vastaan kävelevä Outi Lindberg näkee minut toisin ja on valmis auttamaan. Hänestäkään ei ole paha asia, että joutuu nyt keskeyttämään matkantekonsa mukamuistisairaan takia. Eivätkä pahoillaan ole nekään iloiset rouvat, jotka tulevat luokseni apua tarjoamaan. He vaikuttavat varsin helpottuneilta, kun en olekaan oikeasti eksynyt.

On kulunut kaksi tuntia. Lähden kotiin. Miksi olo on edelleen niin kamalan surullinen ja yksinäinen?

Kunpa pystyisi unohtamaan koko kaksituntisen. Mistä nämä kyyneleet tulevat. Ehkä kiitollisuudesta niin monia auttajia kohtaan, ehkä vielä vanhemmasta muistosta, syvemmästä kiitollisuudesta sitä lähimmäistä kohtaan, joka aikanaan pelasti oman poikani hengen. Juuri kävelemään oppinut viikari oli karannut päiväkodista ja käveli pysähtymättä kohti vilkasliikenteistä katua.

Hän ei muista tapauksesta mitään. Mutta minä muistan, muistan vieläkin. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 7/2014.

Muistisairaita Suomessa 193 000

  • Suomessa on arviolta 193 000 muistisairasta ihmistä.
  • Heistä 93 000 on vähintään keskivaikeassa muistisairauden vaiheessa olevia.
  • Muistisairauksiin sairastuu vuosittain 14 500 suomalaista.
  • Työikäisistä muistisairaita on 7 000–10 000.

Tiedot ovat vuodelta 2016.

Vierailija

 Ihmisen tulisi myös nuoressa aikuisiässä  miettiä tapaansa elää, onko tyylinsä ja asenteensa positiivuinen ja elämää kunnioittava ja terveyttään arvostava. . Niin, että sitten joskus vanhana ei joutuisi yhteiskunnan varoin, eli muiden veronmaksajien varoin hoidattamaan elämäntavallaan hankkimaansa vajavuutta tai sairautta.

Kun olen huomannut, että mitä huionompaa elämäntapaa ja haittoja ihminen on käyttänyt elämänsä nautiskeluun, sitä paremmin ja monipuolisemmin yhteiskunta häntä palkitsee terveydenhoidolla, kuntoutuksilla ja muilla sosiaalisilla helpotuksilla. Kun taas moraalinen terve ihminen joka on aina huolehtinut muista ja itsestään, joutuu noista osattomana tulemaan toimeen. Minusta on kieroa pahasta vielä palkita.

Anneli Koivunen - Arvokas Vanh...

Jutussa lukee
"ET-lehden toimittaja jalkautui Helsingin keskustaan ja esitti muistisairasta. Muutamat ohikulkijat pysähtyivät auttamaan, vielä useampi kulki ohi. Tämä artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehdessä vuonna 2014. "
Ajankohtainen edelleenkin, me emme pysähdy ja välitä läheisistämme. 
Pysähdy edes sen verran että käy allekirjoittamassa adressimme, jolla pyritään saamaan vanhustenhoitoon muutosta aikaiseksi. Toivotaan että kaikki allekirjoittaisivat adressimme. 20.000 allekirjoitusta, niin viemme adressin ammattilaisten kanssa Hallituksellemme ja Eduskunnalle, jotta saamme aikaan kunnon keskustelun siitä, mitä pitää tehdä, jotta vanhustenhoito saadaan toimimaan. Lukekaa mitä olemme adressiin kirjoittaneet ja mihin haluamme, että päättäjät ottavat kantaa...
Yli puoluerajojen ja tavallisten ihmisten sekä hoitajien, että omaishoitajien tekemänä osoitteessa;
Suomeksi; http://www.adressit.com/arvokas_vanhuus_kaikille
På Svenska; http://www.skrivunder.com/arvokas_vanhuus_kaikille

Sisältö jatkuu mainoksen alla