Ukiksi tullut lastenpsykiatri Jari Sinkkonen: ”Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa”

Hän on poikkeuksellisen ­fiksu. Harvinaisen huumorintajuinen myös.

Kauniskin, ei siitä mihinkään pääse.

Hän tietää mitä tahtoo ja ilmaisee sen taitavasti karjaisemalla yhden kerran. Hän nuk­kuu käsittämättömän hyvin. Kerran hänellä oli nuha.

Hän on poikkeuksellisen ­fiksu. Harvinaisen huumorintajuinen myös. Ja kaunis.

Hän on rohkea, ei pelkää hevosiakaan. Hyvin visuaalinenkin hän on. Sen huomaa siitä, että hän pysähtyy tutkimaan tauluja ja tapettien kuvioita.

Kun hän oikein kovasti rakastaa, hän puhaltaa kämmeneltään lentosuukkoja ilmaan.

Noin Jari Sinkkonen, 72, kuvailee ensimmäistä lapsenlastaan, puolitoistavuotiasta Onervaa.

– Mähän siis olen Onervan kanssa ihan cool, Jari väittää.

Onnellinen ukki ja pieni uninen Onerva.

– Mutta vaimo. Vaimo on aiiiivan pähkinöinä. Hän käy Onervaa hoitamassa joka maanantai. He konttaavat peräkkäin ja kikattaa rätkättävät. Vaimo on sellaisessa ihan hirveän hyvä.

Jarikaan tuskin on kovin huono. Hän on yksi Suomen tunnetuimmista lastenpsykiatreista.

Aina kun valtakunnassa on kaivattu selkeää mielipidettä johonkin lastenkasvatusasiaan, mielipide on kysytty ja saatu Jarilta.

Jari on tutkinut vauvojen mieltä ja pikkuruisia aivoja niin paljon, että kutsuu itseään vauvahulluksi. Mutta tyttärensä vauvan hän on antanut kasvaa rauhassa.

Jari kutsuu itseään vauvahulluksi.

– En ole vielä tunkenut itseäni hirveästi Onervan elämään. Hän on niin pieni, ja hänen lähellään ovat jo äiti ja isä ja mummit ja tädit. En minä mitään teorioita tässä nyt mieti, mutta totta on, että noin pienen lapsen maailmaan mahtuu vain rajallinen määrä kiintymyssuhteita. Yritän olla änkeämättä itseäni siihen.

Elämäntyö puolustaa lapsia

Jari jäi Eläkkeelle Pelastakaa Lapset -järjestön ylilääkärin virasta yhdeksän vuotta sitten. Töitä hän tekee silti koko ajan.

Hänen elämäntyönsä on ollut puolustaa pieniä lapsia. Halu puolustaa heitä vain voimistui, kun maailmaan tuli Onerva.

– Olin ehtinyt toivoa isovanhemmuutta kauan. Välillä lastenlasten kaipaaminen tuntui haikealtakin, vaikka pystyin iloitsemaan tuttavien lastenlapsista. Onerva oli äärimmäisen odotettu lapsi. Hän saa kasvaa monen aikuisen rakastavassa katseessa, oikein paistatella siinä, Jari sanoo.

Iloinen ja haikea myllerrys

Ukki. Ukki. Jari-ukki.

Kun Jari kuuli tulevansa isoisäksi, hän alkoi tunnustella, miltä tuntuu sanoa ukki.

–  Ensin se tuntui pikkuisen omituiselta. Että enhän mä mikään ukki ole. Mutta nyt kun Onerva osaa jo itse kutsua minua ukiksi, ukki on minulle arvonimi. Vaikka on ukiksi tulo ollut minulle myös valtava myllerrys. Isovanhemmuushan muuttaa oman identiteetin.

Myllerrys on sekoitus iloa ja haikeutta. Ilo syntyy sen ihmettelystä, että maailmassa on nyt jotakin niin suloista kuin Onerva. Haikeus kumpuaa siitä, että aika on rajallista.

– Välillä tulee suru puseroon. Että perhana, olen 72. Laskeskelen joskus sitäkin, että kun Onerva on rippikouluikäinen, missä minä silloin olen. Uurnassako? Samaan aikaan tunnen suurta onnea siitä, että saan tavallaan elää vielä Onervassa senkin jälkeen, kun minua ei enää ole. Isovanhemmuuteen liittyy jonkinlainen, aika lohdullinen kuolemattomuuden ajatus.

– Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa. Onerva on kyllä ihmeellisen onnistunut tapaus. Miten sellainen voi ollakaan?

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 3/2024. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.