Entäpä jos Madonnalla olisi oma nimikkorollaattori? Tai Dannylla? Vappu Taipale haluaa puhaltaa pois vanhuuden yllä leijuvan tunkkaisen ilman.

On vuosi 1965. Lääketieteen opiskelijat Vappu, 25, ja Ilkka Taipale, 23, suomentavat ruotsalaisen psykiatrin Clarence Blomqvistin eutanasiasta kertovaa kirjaa. Tänään, 52 vuotta myöhemmin, kansalaisaloite eutanasian hyväksymisestä on edennyt eduskuntakäsittelyyn. Taipaleet ovat molemmat allekirjoittaneet aloitteen, Ilkka yhtenä aloitteen alkuunpanijoista.

Asunnottomat, alkoholistit, mielisairaat, vangit, työttömät, liian lyhyet äitiyslomat, laitoksiin unohdetut vanhukset, maailman rauha. On vaikea nimetä asiaa, jota Taipaleet eivät olisi vuosien varrella olleet valmiita puolustamaan. Silti tammikuisena pakkaspäivänä kahvilassa istuva harmaanutturainen Vappu Taipale ei tuo ensimmäisenä mieleen tulisieluista lipunkantajaa. Hän on levollisen ja kiireettömän oloinen, vaikka tuntuu olevan koko ajan reissun päällä. Hän on juuri palannut Unkarista ja suuntaa parin päivän päästä Yhdysvaltoihin, sitten Kolumbiaan, sitten Venäjälle.

– Kun joskus pidin päiväkirjaa matkoista, laskin tekeväni 60-70 matkaa vuodessa.

Taipale on 77-vuotias. Eläkkeelle Stakesin, nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtajan virasta hän jäi 68-vuotiaana. Pitkien työurien puolesta puhunut Taipale halusi itse olla esimerkkinä. Eläkkeelle jääminen ei ollut hänelle minkäänlainen kriisi.

– Minulla oli silloin jo niin paljon uutta sovittuna.

Uutta tuntuu pukkaavan edelleen. Taipale on mukana useassa kotimaisessa ja kansainvälisessä järjestössä ja käy puhumassa suomalaisen hyvinvoinnin ja innovaatioiden puolesta.

– Olen koulutukseltani lastenpsykiatri, mutta yhä useammin huomaan puhuvani vanhenemisesta.

Eikö tekisi jo mieli heittäytyä paistamaan päätoimisesti räiskäleitä lapsenlapsille? Pelkkä katse kertoo vastauksen. Maailmassa on niin paljon asioita, joiden puolesta kannattaa taistella, ja Suomessa niin paljon hyviä käytäntöjä, joita kannattaa levittää maailmalle.

– Suomalaisia toimintamalleja ihaillaan ja kadehditaan monessa maassa. Ja ehdin minä niitä räiskäleitäkin aina välillä paistaa.

Vanha nainen on kaunis

Vappu Taipale sanoo olevansa vanha nainen. Ei seniori, ei ikäihminen, ei kultaisen iän kerholainen. Vanha nainen, kaksi kaunista suomalaista sanaa.

– Vanhus on eri asia. Sanaa käytetään väärin lyömäaseena, jolla yritetään mitätöidä vanhojen oikeus elää täysivaltaisina kansalaisina, osallistua ja sanoa mielipiteensä. Vanhuksiksi tulemme, kun tarvitsemme apua jokapäiväisessä elämässämme, ja arvokkaaseen vanhuksena oloon meillä on sitten täysi oikeus.

Taipale on päivittänyt kaksi kirjaansa. Vanha ja vireä – virkistyskirja naisille tarkastelee vanhenemista tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta ja antaa vinkkejä siihen, miten jokainen voi vaikuttaa omaan vanhenemiseensa. Isoäitikirja kertoo ihanasta isovanhemmuudesta. Taipale on seitsemän lapsen isoäiti.

– Isovanhemmuus on lahja, josta voi vain nauttia.

Juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia lapsenlapsiin ei ole, on vain ilo. Vaasan saaristossa sähköttömällä, kantoveden varassa olevalla mökillä Vappu kertoo viettäneensä lastenlastensa kanssa ihania hetkiä. Siellä isotkin pojat uskaltavat heittäytyä rosvoiksi ja poliiseiksi. Ja Vappu paistaa räiskäleitä.

– Mummous ja ruoka kuuluvat yhteen.

Taipale muistuttaa, että mummous ei ole vain biologista. On avomummoja, bonusmummoja, etämummoja. Yhtä oikeaa mummouden mallia ei ole. Oleellista on läsnäolo ja tunne.

Suomi jää junasta

Ikääntyminen on ainoa varma asia, jonka tiedämme tulevaisuudestamme. Miksi valtiot eivät suhtaudu siihen asian vaatimalla vakavuudella? Miksi yritykset ovat niin vastentahtoisia ottamaan vanhojen ihmisten tarpeet huomioon? Tämä ei mene Taipaleen tajuntaan.

–  Jos Suomi ei tähän herää, jotkut muut maat varmasti heräävät, Japani, Yhdysvallat, Saksa. Meillä olisi kaikki edellytykset olla etulinjassa ja tehdä Suomesta vanhojen ihmisten elämisen malli, jos vain haluaisimme. Paljosta puheesta ja sadoista seminaareista huolimatta näin ei toistaiseksi ole haluttu.

– Vanhat ihmiset ovat ikäryhmä, josta puhutaan edelleen yhtenä massana. Tämä on naurettavaa. Missään muussa elämänvaiheessa ihmiset eivät ole niin heterogeeninen joukko kuin vanhoina.

Vanhoilla ihmisillä on kykyä ja halua vaikuttaa ja kuluttaa. Auttaisiko, jos Madonna brändäisi rollaattorin tai joku kotimainen julkkis kertoisi avoimesti vanhenemisen tuomista elämänmuutoksista? Vai olisiko viisainta, että me itse kukin katsoisimme peiliin ja uskaltaisimme sanoa sen ääneen: me vanhenemme.

Ei miesten vika

Vanhoista naisista tulee näkymättömiä, sukupuolettomia, äänettömiä ja värittömiä. Miesten syyksi tätä on turha laittaa, Taipale sanoo.

– Suomalainen mies on tasa-arvoinen, ei hän ole naisen tiellä. Mutta liian moni nainen heittäytyy avuttomaksi, ei jaksa pitää puoliaan.

Vappu Taipale on jaksanut. Hänestä tuli Kalevi Sorsan hallituksen sosiaali- ja terveysministeri vuonna 1982. 42-vuotias lääketieteen tohtori sai kuulla ministerikollegoiltaan tytöttelyä.

–  Sitä en sietänyt. Ei pidä kenenkään sietää nytkään.

Otetaan esimerkiksi tietotekniikka. Nyt eläköityvät naiset ovat käyttäneet tietokoneita työssään enemmän kuin miehet. Silti digitalisaatio koetaan miesten juttuna. Miksi ihmeessä, Taipale kysyy. Mikseivät kädentaitoiset ja näppärät naiset tuo esiin osaamistaan, vaan heittäytyvät avuttomiksi?

–  Tietokone ei ole sen kummoisempi värkki kuin ompelukone, ja sitähän me naiset olemme osanneet käyttää sukupolvien ajan.

Kansallisena häpeänä Taipale pitää sitä, että puoli miljoonaa suomalaista on ilman digitaalista tunnistetta. Itseään trendikkäästi brändäävien poliitikkojen asialistalle vanhat eivät tässäkään asiassa mahdu.

Rauhan puolesta, ikuisesti

Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi kultaisella 60-luvulla. Tuli lastensuojelulaki ja uusi kansanterveyslaki, tuli peruskoulu, laki vammaisten henkilöiden tuesta, mielenterveyslaki, päihdehuoltolaki… Koko kiitelty sosiaalihuoltojärjestelmämme syntyi.

1990-luvun lama rapautti hyvinvoinnin.

– Vanhukset ovat tässä etulinjassa: vanha ihminen on kuluerä, ja piru vie, nykyisin ne elävätkin niin ­kauan. Stop tällaiselle ajattelulle. Vanhoilla ihmisillä on samat kansalaisoikeudet kuin nuoremmillakin. Antakaa äänenne kuulua, Taipale neuvoo.

Jos Vappu Taipale olisi tämän ajan nuori, hän arvelisi olevansa iloisesti vegaani, ajaisi maailmanrauhaa ja globaalia sosiaalipolitiikkaa. Mitenhän se onnistuisi tässä Donald Trumpin maailmassa?

–  Vielä on liian aikaista sanoa hänestä mitään. Kuka olisi uskonut että Ronald Reaganin presidenttikaudella tehtiin sen ajan suurimmat ydinaseleikkaukset?

Uusi aika, uudet opit

”Älkää kaatako maitohinkkiä porstuassa mennessänne...” Tätä vanhaa laulua Taipale on laulanut lapsenlapsilleen. Ihan sama, vaikka mumma – kuten lapsenlapset Vappua kutsuvat – olisi laulanut hepreaksi. Porstua, maitohinkki, mitä ne ovat?

1940-luvulla syntynyt Vappu oppi parsimaan, leipomaan, istuttamaan perunoita ja ompelemaan vaatteita. Osa näistä taidoista on Taipaleen perheessä siirtynyt neljälle lapselle ja sitä kautta lapsenlapsille. Osaa taidoista ei enää tarvitse päivittää. Porstuassa ei enää ole kiire pihan perälle, eikä maitoa enää haeta hinkeissä, vaan se oma nimikkomaito, yöllä lypsetty, laktoositon, vähärasvainen, ties mikä, haetaan kaupasta.

Taipale on pesunkestävä demari. Isoisä oli SDP:n kunniajäsen, isoäiti työväenluokan nainen, joka opetti tyttärentyttärelleen, että naisella piti olla oma ammatti. Kuuden ällän ylioppilas Vappu harkitsi taiteilijan tai arkkitehdin uraa mutta päätyi lääkäriksi.

Taipaleen ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1967. Äitiysloma oli silloin kolmen kuukauden pituinen. Taipaleet laittoivat kaupan ilmoitustauluille viestejä, joissa etsittiin kolmikuiselle tyttärelle lastenhoitajaa. Kuvitelkaa, millaiset otsikot saisi iltapäivälehtiin tänään, jos joku äiti nyt kehtaisi toimia näin.

Oman uransa hienoimpana saavutuksena Taipale pitääkin päivähoitolainsäädäntöä. Se mahdollisti naisille monta asiaa. Tosin viime aikoina on ollut syytä miettiä, onko päivähoitolaki naiselle loukko. Työmarkkinoilla nainen on edelleen se, joka kutsutaan hätiin, kun on liian vähän työntekijöitä. Ja syyllistetään työssäkäynnistä silloin, kun töitä ei riitä kaikille.

Lapsille vain kirjoja

Vappu ja Ilkka Taipaleella on kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Vanhin lapsista on viisikymppinen, nuorin nelikymppinen. Lapsenlapset ovat viiden ja kahdenkymmen välillä. Taipale sanoo olevansa suku- ja perhekeskeinen ihminen. Hänen oma isänsä kaatui sodassa eikä tytär koskaan nähnyt häntä. Ison suvun keskellä varttui kuitenkin turvassa.

Taipale sanoo, että jokaisen perheen pitäisi saada rakentaa omanlaisensa elämä. Aikanaan hänen oma anoppinsa halusi hukuttaa lapsenlapsensa lahjoihin.

– Sanoin, etten halua tätä. Anoppi loukkaantui, mutta olen yhä sitä mieltä, että olin oikeassa. Omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni ostan vain kirjoja.

Taipaleen kirjoissa lapset ja lapsenlapset vilahtelevat hauskasti anekdooteissa, arjen tapahtumissa. Mutta hän ei ruodi lastensa elämää eikä sitä, miten hänen ja Ilkan boheemi elämäntapa on muokannut lapsia.

–  Heillä on copyright, tekijänoikeus omaan elämäänsä. Yritän olla avuksi ja turvaksi, mutta he itse rakentavat elämänsä.

Omaa elämäänsä Taipale sanoo täydeksi ja onnelliseksi. Hän on ottanut itselleen mission impossiblen, mahdottoman tehtävän. Maailmanrauha ei hänen elinaikanaan ehdi toteutua, eikä edes globaali oikeudenmukaisuus.

– Aina tulee rohkeita ihmisiä jotka haluavat pistää itsensä likoon tärkeiksi kokemisensa asioiden puolesta. Parannettavaa riittää seuraavillekin sukupolville.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2017.

Vappu Taipale

Syntynyt: Vaasassa vapunpäivänä 1940. Asuu Helsingissä.

Työ: Lääketieteen ja kirurgian tohtori. Kirjoittaa ja kiertää puhumassa vanhojen naisten oikeuksista. Toiminut sosiaali- ja terveysministerinä, Stakesin pääjohtajana, kansainvälisissä järjestöissä ja vanhus- ja lähimmäispalveluliiton

Valli ry:n puheenjohtajana.

Perhe: Puoliso Ilkka Taipale, neljä lasta ja seitsemän lastenlasta.

Harrastukset: Puutarhatyöt, jumppa, lukeminen.

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.