Entäpä jos Madonnalla olisi oma nimikkorollaattori? Tai Dannylla? Vappu Taipale haluaa puhaltaa pois vanhuuden yllä leijuvan tunkkaisen ilman.

On vuosi 1965. Lääketieteen opiskelijat Vappu, 25, ja Ilkka Taipale, 23, suomentavat ruotsalaisen psykiatrin Clarence Blomqvistin eutanasiasta kertovaa kirjaa. Tänään, 52 vuotta myöhemmin, kansalaisaloite eutanasian hyväksymisestä on edennyt eduskuntakäsittelyyn. Taipaleet ovat molemmat allekirjoittaneet aloitteen, Ilkka yhtenä aloitteen alkuunpanijoista.

Asunnottomat, alkoholistit, mielisairaat, vangit, työttömät, liian lyhyet äitiyslomat, laitoksiin unohdetut vanhukset, maailman rauha. On vaikea nimetä asiaa, jota Taipaleet eivät olisi vuosien varrella olleet valmiita puolustamaan. Silti tammikuisena pakkaspäivänä kahvilassa istuva harmaanutturainen Vappu Taipale ei tuo ensimmäisenä mieleen tulisieluista lipunkantajaa. Hän on levollisen ja kiireettömän oloinen, vaikka tuntuu olevan koko ajan reissun päällä. Hän on juuri palannut Unkarista ja suuntaa parin päivän päästä Yhdysvaltoihin, sitten Kolumbiaan, sitten Venäjälle.

– Kun joskus pidin päiväkirjaa matkoista, laskin tekeväni 60-70 matkaa vuodessa.

Taipale on 77-vuotias. Eläkkeelle Stakesin, nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtajan virasta hän jäi 68-vuotiaana. Pitkien työurien puolesta puhunut Taipale halusi itse olla esimerkkinä. Eläkkeelle jääminen ei ollut hänelle minkäänlainen kriisi.

– Minulla oli silloin jo niin paljon uutta sovittuna.

Uutta tuntuu pukkaavan edelleen. Taipale on mukana useassa kotimaisessa ja kansainvälisessä järjestössä ja käy puhumassa suomalaisen hyvinvoinnin ja innovaatioiden puolesta.

– Olen koulutukseltani lastenpsykiatri, mutta yhä useammin huomaan puhuvani vanhenemisesta.

Eikö tekisi jo mieli heittäytyä paistamaan päätoimisesti räiskäleitä lapsenlapsille? Pelkkä katse kertoo vastauksen. Maailmassa on niin paljon asioita, joiden puolesta kannattaa taistella, ja Suomessa niin paljon hyviä käytäntöjä, joita kannattaa levittää maailmalle.

– Suomalaisia toimintamalleja ihaillaan ja kadehditaan monessa maassa. Ja ehdin minä niitä räiskäleitäkin aina välillä paistaa.

Vanha nainen on kaunis

Vappu Taipale sanoo olevansa vanha nainen. Ei seniori, ei ikäihminen, ei kultaisen iän kerholainen. Vanha nainen, kaksi kaunista suomalaista sanaa.

– Vanhus on eri asia. Sanaa käytetään väärin lyömäaseena, jolla yritetään mitätöidä vanhojen oikeus elää täysivaltaisina kansalaisina, osallistua ja sanoa mielipiteensä. Vanhuksiksi tulemme, kun tarvitsemme apua jokapäiväisessä elämässämme, ja arvokkaaseen vanhuksena oloon meillä on sitten täysi oikeus.

Taipale on päivittänyt kaksi kirjaansa. Vanha ja vireä – virkistyskirja naisille tarkastelee vanhenemista tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta ja antaa vinkkejä siihen, miten jokainen voi vaikuttaa omaan vanhenemiseensa. Isoäitikirja kertoo ihanasta isovanhemmuudesta. Taipale on seitsemän lapsen isoäiti.

– Isovanhemmuus on lahja, josta voi vain nauttia.

Juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia lapsenlapsiin ei ole, on vain ilo. Vaasan saaristossa sähköttömällä, kantoveden varassa olevalla mökillä Vappu kertoo viettäneensä lastenlastensa kanssa ihania hetkiä. Siellä isotkin pojat uskaltavat heittäytyä rosvoiksi ja poliiseiksi. Ja Vappu paistaa räiskäleitä.

– Mummous ja ruoka kuuluvat yhteen.

Taipale muistuttaa, että mummous ei ole vain biologista. On avomummoja, bonusmummoja, etämummoja. Yhtä oikeaa mummouden mallia ei ole. Oleellista on läsnäolo ja tunne.

Suomi jää junasta

Ikääntyminen on ainoa varma asia, jonka tiedämme tulevaisuudestamme. Miksi valtiot eivät suhtaudu siihen asian vaatimalla vakavuudella? Miksi yritykset ovat niin vastentahtoisia ottamaan vanhojen ihmisten tarpeet huomioon? Tämä ei mene Taipaleen tajuntaan.

–  Jos Suomi ei tähän herää, jotkut muut maat varmasti heräävät, Japani, Yhdysvallat, Saksa. Meillä olisi kaikki edellytykset olla etulinjassa ja tehdä Suomesta vanhojen ihmisten elämisen malli, jos vain haluaisimme. Paljosta puheesta ja sadoista seminaareista huolimatta näin ei toistaiseksi ole haluttu.

– Vanhat ihmiset ovat ikäryhmä, josta puhutaan edelleen yhtenä massana. Tämä on naurettavaa. Missään muussa elämänvaiheessa ihmiset eivät ole niin heterogeeninen joukko kuin vanhoina.

Vanhoilla ihmisillä on kykyä ja halua vaikuttaa ja kuluttaa. Auttaisiko, jos Madonna brändäisi rollaattorin tai joku kotimainen julkkis kertoisi avoimesti vanhenemisen tuomista elämänmuutoksista? Vai olisiko viisainta, että me itse kukin katsoisimme peiliin ja uskaltaisimme sanoa sen ääneen: me vanhenemme.

Ei miesten vika

Vanhoista naisista tulee näkymättömiä, sukupuolettomia, äänettömiä ja värittömiä. Miesten syyksi tätä on turha laittaa, Taipale sanoo.

– Suomalainen mies on tasa-arvoinen, ei hän ole naisen tiellä. Mutta liian moni nainen heittäytyy avuttomaksi, ei jaksa pitää puoliaan.

Vappu Taipale on jaksanut. Hänestä tuli Kalevi Sorsan hallituksen sosiaali- ja terveysministeri vuonna 1982. 42-vuotias lääketieteen tohtori sai kuulla ministerikollegoiltaan tytöttelyä.

–  Sitä en sietänyt. Ei pidä kenenkään sietää nytkään.

Otetaan esimerkiksi tietotekniikka. Nyt eläköityvät naiset ovat käyttäneet tietokoneita työssään enemmän kuin miehet. Silti digitalisaatio koetaan miesten juttuna. Miksi ihmeessä, Taipale kysyy. Mikseivät kädentaitoiset ja näppärät naiset tuo esiin osaamistaan, vaan heittäytyvät avuttomiksi?

–  Tietokone ei ole sen kummoisempi värkki kuin ompelukone, ja sitähän me naiset olemme osanneet käyttää sukupolvien ajan.

Kansallisena häpeänä Taipale pitää sitä, että puoli miljoonaa suomalaista on ilman digitaalista tunnistetta. Itseään trendikkäästi brändäävien poliitikkojen asialistalle vanhat eivät tässäkään asiassa mahdu.

Rauhan puolesta, ikuisesti

Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi kultaisella 60-luvulla. Tuli lastensuojelulaki ja uusi kansanterveyslaki, tuli peruskoulu, laki vammaisten henkilöiden tuesta, mielenterveyslaki, päihdehuoltolaki… Koko kiitelty sosiaalihuoltojärjestelmämme syntyi.

1990-luvun lama rapautti hyvinvoinnin.

– Vanhukset ovat tässä etulinjassa: vanha ihminen on kuluerä, ja piru vie, nykyisin ne elävätkin niin ­kauan. Stop tällaiselle ajattelulle. Vanhoilla ihmisillä on samat kansalaisoikeudet kuin nuoremmillakin. Antakaa äänenne kuulua, Taipale neuvoo.

Jos Vappu Taipale olisi tämän ajan nuori, hän arvelisi olevansa iloisesti vegaani, ajaisi maailmanrauhaa ja globaalia sosiaalipolitiikkaa. Mitenhän se onnistuisi tässä Donald Trumpin maailmassa?

–  Vielä on liian aikaista sanoa hänestä mitään. Kuka olisi uskonut että Ronald Reaganin presidenttikaudella tehtiin sen ajan suurimmat ydinaseleikkaukset?

Uusi aika, uudet opit

”Älkää kaatako maitohinkkiä porstuassa mennessänne...” Tätä vanhaa laulua Taipale on laulanut lapsenlapsilleen. Ihan sama, vaikka mumma – kuten lapsenlapset Vappua kutsuvat – olisi laulanut hepreaksi. Porstua, maitohinkki, mitä ne ovat?

1940-luvulla syntynyt Vappu oppi parsimaan, leipomaan, istuttamaan perunoita ja ompelemaan vaatteita. Osa näistä taidoista on Taipaleen perheessä siirtynyt neljälle lapselle ja sitä kautta lapsenlapsille. Osaa taidoista ei enää tarvitse päivittää. Porstuassa ei enää ole kiire pihan perälle, eikä maitoa enää haeta hinkeissä, vaan se oma nimikkomaito, yöllä lypsetty, laktoositon, vähärasvainen, ties mikä, haetaan kaupasta.

Taipale on pesunkestävä demari. Isoisä oli SDP:n kunniajäsen, isoäiti työväenluokan nainen, joka opetti tyttärentyttärelleen, että naisella piti olla oma ammatti. Kuuden ällän ylioppilas Vappu harkitsi taiteilijan tai arkkitehdin uraa mutta päätyi lääkäriksi.

Taipaleen ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1967. Äitiysloma oli silloin kolmen kuukauden pituinen. Taipaleet laittoivat kaupan ilmoitustauluille viestejä, joissa etsittiin kolmikuiselle tyttärelle lastenhoitajaa. Kuvitelkaa, millaiset otsikot saisi iltapäivälehtiin tänään, jos joku äiti nyt kehtaisi toimia näin.

Oman uransa hienoimpana saavutuksena Taipale pitääkin päivähoitolainsäädäntöä. Se mahdollisti naisille monta asiaa. Tosin viime aikoina on ollut syytä miettiä, onko päivähoitolaki naiselle loukko. Työmarkkinoilla nainen on edelleen se, joka kutsutaan hätiin, kun on liian vähän työntekijöitä. Ja syyllistetään työssäkäynnistä silloin, kun töitä ei riitä kaikille.

Lapsille vain kirjoja

Vappu ja Ilkka Taipaleella on kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Vanhin lapsista on viisikymppinen, nuorin nelikymppinen. Lapsenlapset ovat viiden ja kahdenkymmen välillä. Taipale sanoo olevansa suku- ja perhekeskeinen ihminen. Hänen oma isänsä kaatui sodassa eikä tytär koskaan nähnyt häntä. Ison suvun keskellä varttui kuitenkin turvassa.

Taipale sanoo, että jokaisen perheen pitäisi saada rakentaa omanlaisensa elämä. Aikanaan hänen oma anoppinsa halusi hukuttaa lapsenlapsensa lahjoihin.

– Sanoin, etten halua tätä. Anoppi loukkaantui, mutta olen yhä sitä mieltä, että olin oikeassa. Omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni ostan vain kirjoja.

Taipaleen kirjoissa lapset ja lapsenlapset vilahtelevat hauskasti anekdooteissa, arjen tapahtumissa. Mutta hän ei ruodi lastensa elämää eikä sitä, miten hänen ja Ilkan boheemi elämäntapa on muokannut lapsia.

–  Heillä on copyright, tekijänoikeus omaan elämäänsä. Yritän olla avuksi ja turvaksi, mutta he itse rakentavat elämänsä.

Omaa elämäänsä Taipale sanoo täydeksi ja onnelliseksi. Hän on ottanut itselleen mission impossiblen, mahdottoman tehtävän. Maailmanrauha ei hänen elinaikanaan ehdi toteutua, eikä edes globaali oikeudenmukaisuus.

– Aina tulee rohkeita ihmisiä jotka haluavat pistää itsensä likoon tärkeiksi kokemisensa asioiden puolesta. Parannettavaa riittää seuraavillekin sukupolville.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2017.

Vappu Taipale

Syntynyt: Vaasassa vapunpäivänä 1940. Asuu Helsingissä.

Työ: Lääketieteen ja kirurgian tohtori. Kirjoittaa ja kiertää puhumassa vanhojen naisten oikeuksista. Toiminut sosiaali- ja terveysministerinä, Stakesin pääjohtajana, kansainvälisissä järjestöissä ja vanhus- ja lähimmäispalveluliiton

Valli ry:n puheenjohtajana.

Perhe: Puoliso Ilkka Taipale, neljä lasta ja seitsemän lastenlasta.

Harrastukset: Puutarhatyöt, jumppa, lukeminen.

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi