Entäpä jos Madonnalla olisi oma nimikkorollaattori? Tai Dannylla? Vappu Taipale haluaa puhaltaa pois vanhuuden yllä leijuvan tunkkaisen ilman.

On vuosi 1965. Lääketieteen opiskelijat Vappu, 25, ja Ilkka Taipale, 23, suomentavat ruotsalaisen psykiatrin Clarence Blomqvistin eutanasiasta kertovaa kirjaa. Tänään, 52 vuotta myöhemmin, kansalaisaloite eutanasian hyväksymisestä on edennyt eduskuntakäsittelyyn. Taipaleet ovat molemmat allekirjoittaneet aloitteen, Ilkka yhtenä aloitteen alkuunpanijoista.

Asunnottomat, alkoholistit, mielisairaat, vangit, työttömät, liian lyhyet äitiyslomat, laitoksiin unohdetut vanhukset, maailman rauha. On vaikea nimetä asiaa, jota Taipaleet eivät olisi vuosien varrella olleet valmiita puolustamaan. Silti tammikuisena pakkaspäivänä kahvilassa istuva harmaanutturainen Vappu Taipale ei tuo ensimmäisenä mieleen tulisieluista lipunkantajaa. Hän on levollisen ja kiireettömän oloinen, vaikka tuntuu olevan koko ajan reissun päällä. Hän on juuri palannut Unkarista ja suuntaa parin päivän päästä Yhdysvaltoihin, sitten Kolumbiaan, sitten Venäjälle.

– Kun joskus pidin päiväkirjaa matkoista, laskin tekeväni 60-70 matkaa vuodessa.

Taipale on 77-vuotias. Eläkkeelle Stakesin, nykyisen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen pääjohtajan virasta hän jäi 68-vuotiaana. Pitkien työurien puolesta puhunut Taipale halusi itse olla esimerkkinä. Eläkkeelle jääminen ei ollut hänelle minkäänlainen kriisi.

– Minulla oli silloin jo niin paljon uutta sovittuna.

Uutta tuntuu pukkaavan edelleen. Taipale on mukana useassa kotimaisessa ja kansainvälisessä järjestössä ja käy puhumassa suomalaisen hyvinvoinnin ja innovaatioiden puolesta.

– Olen koulutukseltani lastenpsykiatri, mutta yhä useammin huomaan puhuvani vanhenemisesta.

Eikö tekisi jo mieli heittäytyä paistamaan päätoimisesti räiskäleitä lapsenlapsille? Pelkkä katse kertoo vastauksen. Maailmassa on niin paljon asioita, joiden puolesta kannattaa taistella, ja Suomessa niin paljon hyviä käytäntöjä, joita kannattaa levittää maailmalle.

– Suomalaisia toimintamalleja ihaillaan ja kadehditaan monessa maassa. Ja ehdin minä niitä räiskäleitäkin aina välillä paistaa.

Vanha nainen on kaunis

Vappu Taipale sanoo olevansa vanha nainen. Ei seniori, ei ikäihminen, ei kultaisen iän kerholainen. Vanha nainen, kaksi kaunista suomalaista sanaa.

– Vanhus on eri asia. Sanaa käytetään väärin lyömäaseena, jolla yritetään mitätöidä vanhojen oikeus elää täysivaltaisina kansalaisina, osallistua ja sanoa mielipiteensä. Vanhuksiksi tulemme, kun tarvitsemme apua jokapäiväisessä elämässämme, ja arvokkaaseen vanhuksena oloon meillä on sitten täysi oikeus.

Taipale on päivittänyt kaksi kirjaansa. Vanha ja vireä – virkistyskirja naisille tarkastelee vanhenemista tieteen ja tutkimuksen näkökulmasta ja antaa vinkkejä siihen, miten jokainen voi vaikuttaa omaan vanhenemiseensa. Isoäitikirja kertoo ihanasta isovanhemmuudesta. Taipale on seitsemän lapsen isoäiti.

– Isovanhemmuus on lahja, josta voi vain nauttia.

Juridisia oikeuksia ja velvollisuuksia lapsenlapsiin ei ole, on vain ilo. Vaasan saaristossa sähköttömällä, kantoveden varassa olevalla mökillä Vappu kertoo viettäneensä lastenlastensa kanssa ihania hetkiä. Siellä isotkin pojat uskaltavat heittäytyä rosvoiksi ja poliiseiksi. Ja Vappu paistaa räiskäleitä.

– Mummous ja ruoka kuuluvat yhteen.

Taipale muistuttaa, että mummous ei ole vain biologista. On avomummoja, bonusmummoja, etämummoja. Yhtä oikeaa mummouden mallia ei ole. Oleellista on läsnäolo ja tunne.

Suomi jää junasta

Ikääntyminen on ainoa varma asia, jonka tiedämme tulevaisuudestamme. Miksi valtiot eivät suhtaudu siihen asian vaatimalla vakavuudella? Miksi yritykset ovat niin vastentahtoisia ottamaan vanhojen ihmisten tarpeet huomioon? Tämä ei mene Taipaleen tajuntaan.

–  Jos Suomi ei tähän herää, jotkut muut maat varmasti heräävät, Japani, Yhdysvallat, Saksa. Meillä olisi kaikki edellytykset olla etulinjassa ja tehdä Suomesta vanhojen ihmisten elämisen malli, jos vain haluaisimme. Paljosta puheesta ja sadoista seminaareista huolimatta näin ei toistaiseksi ole haluttu.

– Vanhat ihmiset ovat ikäryhmä, josta puhutaan edelleen yhtenä massana. Tämä on naurettavaa. Missään muussa elämänvaiheessa ihmiset eivät ole niin heterogeeninen joukko kuin vanhoina.

Vanhoilla ihmisillä on kykyä ja halua vaikuttaa ja kuluttaa. Auttaisiko, jos Madonna brändäisi rollaattorin tai joku kotimainen julkkis kertoisi avoimesti vanhenemisen tuomista elämänmuutoksista? Vai olisiko viisainta, että me itse kukin katsoisimme peiliin ja uskaltaisimme sanoa sen ääneen: me vanhenemme.

Ei miesten vika

Vanhoista naisista tulee näkymättömiä, sukupuolettomia, äänettömiä ja värittömiä. Miesten syyksi tätä on turha laittaa, Taipale sanoo.

– Suomalainen mies on tasa-arvoinen, ei hän ole naisen tiellä. Mutta liian moni nainen heittäytyy avuttomaksi, ei jaksa pitää puoliaan.

Vappu Taipale on jaksanut. Hänestä tuli Kalevi Sorsan hallituksen sosiaali- ja terveysministeri vuonna 1982. 42-vuotias lääketieteen tohtori sai kuulla ministerikollegoiltaan tytöttelyä.

–  Sitä en sietänyt. Ei pidä kenenkään sietää nytkään.

Otetaan esimerkiksi tietotekniikka. Nyt eläköityvät naiset ovat käyttäneet tietokoneita työssään enemmän kuin miehet. Silti digitalisaatio koetaan miesten juttuna. Miksi ihmeessä, Taipale kysyy. Mikseivät kädentaitoiset ja näppärät naiset tuo esiin osaamistaan, vaan heittäytyvät avuttomiksi?

–  Tietokone ei ole sen kummoisempi värkki kuin ompelukone, ja sitähän me naiset olemme osanneet käyttää sukupolvien ajan.

Kansallisena häpeänä Taipale pitää sitä, että puoli miljoonaa suomalaista on ilman digitaalista tunnistetta. Itseään trendikkäästi brändäävien poliitikkojen asialistalle vanhat eivät tässäkään asiassa mahdu.

Rauhan puolesta, ikuisesti

Suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi kultaisella 60-luvulla. Tuli lastensuojelulaki ja uusi kansanterveyslaki, tuli peruskoulu, laki vammaisten henkilöiden tuesta, mielenterveyslaki, päihdehuoltolaki… Koko kiitelty sosiaalihuoltojärjestelmämme syntyi.

1990-luvun lama rapautti hyvinvoinnin.

– Vanhukset ovat tässä etulinjassa: vanha ihminen on kuluerä, ja piru vie, nykyisin ne elävätkin niin ­kauan. Stop tällaiselle ajattelulle. Vanhoilla ihmisillä on samat kansalaisoikeudet kuin nuoremmillakin. Antakaa äänenne kuulua, Taipale neuvoo.

Jos Vappu Taipale olisi tämän ajan nuori, hän arvelisi olevansa iloisesti vegaani, ajaisi maailmanrauhaa ja globaalia sosiaalipolitiikkaa. Mitenhän se onnistuisi tässä Donald Trumpin maailmassa?

–  Vielä on liian aikaista sanoa hänestä mitään. Kuka olisi uskonut että Ronald Reaganin presidenttikaudella tehtiin sen ajan suurimmat ydinaseleikkaukset?

Uusi aika, uudet opit

”Älkää kaatako maitohinkkiä porstuassa mennessänne...” Tätä vanhaa laulua Taipale on laulanut lapsenlapsilleen. Ihan sama, vaikka mumma – kuten lapsenlapset Vappua kutsuvat – olisi laulanut hepreaksi. Porstua, maitohinkki, mitä ne ovat?

1940-luvulla syntynyt Vappu oppi parsimaan, leipomaan, istuttamaan perunoita ja ompelemaan vaatteita. Osa näistä taidoista on Taipaleen perheessä siirtynyt neljälle lapselle ja sitä kautta lapsenlapsille. Osaa taidoista ei enää tarvitse päivittää. Porstuassa ei enää ole kiire pihan perälle, eikä maitoa enää haeta hinkeissä, vaan se oma nimikkomaito, yöllä lypsetty, laktoositon, vähärasvainen, ties mikä, haetaan kaupasta.

Taipale on pesunkestävä demari. Isoisä oli SDP:n kunniajäsen, isoäiti työväenluokan nainen, joka opetti tyttärentyttärelleen, että naisella piti olla oma ammatti. Kuuden ällän ylioppilas Vappu harkitsi taiteilijan tai arkkitehdin uraa mutta päätyi lääkäriksi.

Taipaleen ensimmäinen lapsi syntyi vuonna 1967. Äitiysloma oli silloin kolmen kuukauden pituinen. Taipaleet laittoivat kaupan ilmoitustauluille viestejä, joissa etsittiin kolmikuiselle tyttärelle lastenhoitajaa. Kuvitelkaa, millaiset otsikot saisi iltapäivälehtiin tänään, jos joku äiti nyt kehtaisi toimia näin.

Oman uransa hienoimpana saavutuksena Taipale pitääkin päivähoitolainsäädäntöä. Se mahdollisti naisille monta asiaa. Tosin viime aikoina on ollut syytä miettiä, onko päivähoitolaki naiselle loukko. Työmarkkinoilla nainen on edelleen se, joka kutsutaan hätiin, kun on liian vähän työntekijöitä. Ja syyllistetään työssäkäynnistä silloin, kun töitä ei riitä kaikille.

Lapsille vain kirjoja

Vappu ja Ilkka Taipaleella on kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Vanhin lapsista on viisikymppinen, nuorin nelikymppinen. Lapsenlapset ovat viiden ja kahdenkymmen välillä. Taipale sanoo olevansa suku- ja perhekeskeinen ihminen. Hänen oma isänsä kaatui sodassa eikä tytär koskaan nähnyt häntä. Ison suvun keskellä varttui kuitenkin turvassa.

Taipale sanoo, että jokaisen perheen pitäisi saada rakentaa omanlaisensa elämä. Aikanaan hänen oma anoppinsa halusi hukuttaa lapsenlapsensa lahjoihin.

– Sanoin, etten halua tätä. Anoppi loukkaantui, mutta olen yhä sitä mieltä, että olin oikeassa. Omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni ostan vain kirjoja.

Taipaleen kirjoissa lapset ja lapsenlapset vilahtelevat hauskasti anekdooteissa, arjen tapahtumissa. Mutta hän ei ruodi lastensa elämää eikä sitä, miten hänen ja Ilkan boheemi elämäntapa on muokannut lapsia.

–  Heillä on copyright, tekijänoikeus omaan elämäänsä. Yritän olla avuksi ja turvaksi, mutta he itse rakentavat elämänsä.

Omaa elämäänsä Taipale sanoo täydeksi ja onnelliseksi. Hän on ottanut itselleen mission impossiblen, mahdottoman tehtävän. Maailmanrauha ei hänen elinaikanaan ehdi toteutua, eikä edes globaali oikeudenmukaisuus.

– Aina tulee rohkeita ihmisiä jotka haluavat pistää itsensä likoon tärkeiksi kokemisensa asioiden puolesta. Parannettavaa riittää seuraavillekin sukupolville.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2017.

Vappu Taipale

Syntynyt: Vaasassa vapunpäivänä 1940. Asuu Helsingissä.

Työ: Lääketieteen ja kirurgian tohtori. Kirjoittaa ja kiertää puhumassa vanhojen naisten oikeuksista. Toiminut sosiaali- ja terveysministerinä, Stakesin pääjohtajana, kansainvälisissä järjestöissä ja vanhus- ja lähimmäispalveluliiton

Valli ry:n puheenjohtajana.

Perhe: Puoliso Ilkka Taipale, neljä lasta ja seitsemän lastenlasta.

Harrastukset: Puutarhatyöt, jumppa, lukeminen.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.