Wigwam-muusikko Jukka Gustavson, 71: "Jokainen yhteinen hetki vaimon kanssa on entistä kalliimpi"

Tänäkin aamuna kello kuusi Jukka Gustavsonin, 71, jalat olivat kylmät. Leena Gustavson, 68, huomasi sen, kuten joka aamu kuuden aikoihin: silloin Jukka tulee nukkumaan ja tuo jalkansa yhteisen peiton alle. Jalat ovat kylmät, koska ennen nukkumaan ryhtymistään Jukka rukoilee pitkään sängyn laidalla yöpuvussa.

Joka yö Jukka tekee töitä. Silloin hän istuu tässä samassa paikassa kuin nyt päivälläkin, keittiönpöydän ääressä. Tässä hän kirjoittaa nuotteja tai kehittelee uusien kappaleiden sanoituksia.

– Yöllä työ sujuu. Päiväsaikaan tulee aina jotain, joka katkaisee ajatukset, Jukka sanoo ja kaataa lasiinsa vähän alkoholitonta inkivääriolutta.

Jukka keikkailee edelleen muutaman proge-, jazz- ja bluesbändin riveissä.

Jukka oli 1970-luvulla legendaarisen progebändi Wigwamin urkuri ja keikkailee edelleen muutaman proge-, jazz- ja bluesbändin riveissä. Päivin ja öin hän harjoittelee keikkaohjelmistoa kotona Sipoon Söderkullassa digipianolla, luurit korvissa, ettei soitto häiritsisi kerrostalon muita asukkaita. Koskettimien napsutusta luurit eivät vaimenna, mutta Leenaa se ei haittaa. Se on kotoinen ääni.

Kun Jukka sitten aamupäivällä nukkuu, Leenalla on omaa aikaa. Silloin hän huoltaa perheen kissat ja neuloo villapaitaa. Kellon lähestyessä kahtatoista Leena mittaa rautapataan riisiä, kauramaitoa ja ripauksen suolaa. Jukka herää aamiaiselle.

– Siitä lähtien olemme yleensä yhdessä, kunnes menen kymmeneltä nukkumaan, Leena kertoo.

– Me teemme kaiken yhdessä, Jukka sanoo.

Jukka on ajatellut, että hän voisi itsekin koota keikkabändin, joka soittaa Wigwamin musiikkia. – Kyllä niin paljon arvostan sitä hienoa musiikkia ja niin mielelläni sitä soitan.

Bachia pianotunneilla, Beatlesia putkiradiosta

Jukan lapsuuden kotitaloon on Jukan ja Leenan nykyisestä kodista matkaa puoli kilometriä. Nyt talossa toimii pizzeria, mutta Jukan lapsuudessa se oli kylän keskus, kaupan ja Söderkullan postin talo. Äiti ja isä olivat töissä postissa, olivat rakastuneetkin postikurssilla. Isä oli silloin vielä kulkenut kainalosauvoilla sotavammojensa takia.

Isän sotamuistoksi ottama prenikka pysäytti luodin.

Isä ei paljon sodasta puhunut kolmen lapsensa kanssa, mutta yhden ihmeellisen sotamuiston hän heille näytti. Se oli rautainen kunniamerkki, jonka hän oli ottanut kuolleelta venäläissotilaalta ja pistänyt rintataskuunsa. Sydämen kohdalle.

– Siihen isän rintataskuun tarkka-ampujan luoti kerran napsahti ja pysähtyi prenikkaan. Ilman sitä rautalätkää en olisi tässä.

She loves you, jee jee jee! oli ensimmäinen Beatlesin kappale, jonka Jukka kuuli.

Pianon hankkiminen oli operettaja rakastavan äidin toive. Jukka kävi pianotunneilla kuuntelemassa opettajan huokailuja, että etkö sinä taaskaan ole harjoitellut. Ei ollut, taaskaan. Kodin putkiradiosta oli tullut jotain paljon kiehtovampaa kuin Bach.

Nyt on iltapäivä, puuro on syöty. Jukka takoo keittiön pöydän pintaa kuin urkuja ja laulaa. She loves you, jee jee jee! Se oli ensimmäinen Beatlesin kappale, jonka Jukka kuuli. Vuosi oli luultavasti 1963 ja Jukka 12-vuotias.

– Minulle tuli siitä valtava tunnelataus. Stemmat oli aivan magic, Jukka sanoo ja hymyilee muistolle niin, että silmät siristyvät onnellisiksi viiruiksi.

Saman tien nuori Jukka lähti Porvooseen levykauppaan ja osti She Loves You -singlen. Ei sen väliä, vaikka ei ollut levysoitinta.

– Halusin jotenkin konkreettisesti ilmaista, että tuo musa on minulle kova juttu.

Ura muusikkona alkoi 14-vuotiaana

Jälkeenpäin muusikoksi tuleminen näyttää suoraviivaiselta:

14-vuotiaana Jukka soitti listapoppia porvoolaisessa Hollymakers-yhtyeessä. Luokanvalvoja paheksui hänen korvan yli ulottuvia hiuksiaan ja vaaleansinistä Beatles-paitaa.

16-vuotiaana Jukka pääsi Roosters-bändiin. Muut jäsenet olivat ammattimuusikoita. Kun keikoilla meni aamuyöhön, Jukka kirjoitti lukion poissaolokirjaan, että poissa sairauden takia. Rehtori ei hyväksynyt rokkikeikkoja syyksi olla poissa.

Äiti pisti kyselemättä nimen alle koulun poissaolokirjaan.

– Harmitti valehdella, mutta äiti pisti kyselemättä nimen alle poissaolokirjaan. Äiti ja isä tukivat minua valtavasti. He ostivat minulle 3 000 markan urunkin, Jukka kertoo.

17-vuotiaana Jukasta tuli progebändi Wigwamin urkuri ja säveltäjä, jonka sävellyksiä ylistivät nirppanokkaisiksi tiedetyt brittiläiset kriitikotkin.

22-vuotiaana hän lähti riitaisaksi muuttuneesta Wigwamista soolouralle.

Usko on rakas osa parin elämää

Jehovan todistajista Jukka kiinnostui Wigwamin keikka-autossa. Jonkun piti keikkojen jälkeen istua seurana, jotta kuski pysyi hereillä, ja usein siinä oli Jukka. Kuski Sami taas oli Jehovan todistaja.

– Meistä tuli läheiset ystävät. Olimme molemmat totuuden etsijöitä.

Jukkaa oli siihen mennessä kiinnostanut muun muassa buddhalaisuus, teosofia ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus. Samin kanssa hän alkoi väitellä kristinuskon opeista. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Onko Jumala kolmiyhteinen?

"Minä olin, että oh gosh, Jehovan todistajat."

Näihin keskusteluihin Leena päätyi mukaan, kun hän alkoi seurustella Jukan kanssa.

– Minä olin, että oh gosh, Jehovan todistajat, Leena tunnustaa.

– Sitten se olikin mielenkiintoista ja jännittävää.

Jukka ja Leena ovat nyt kuuluneet Jehovan todistajiin 44 vuotta.

– Ajattelimme ensin jäädä vähän kuin tukiyhdistyksen jäseniksi. Että ei tarvitsisi kiertää ovilla eikä osallistua kokouksiin kolmesti viikossa, mutta muuten olisimme samaa mieltä, Jukka kertoo.

– Päädyimme kuitenkin siihen, että jos haluamme parantaa maailmaa, meillä pitää olla porukka, jolla on sama päämäärä. Uskosta on tullut hyvin rakas osa elämää.

Joskus ovelta ovelle -työssä on käynyt niin, että avaaja on tunnistanut Jukan.

Joskus ovelta ovelle -työssä on käynyt niin, että avaaja on tunnistanut Jukan ja sanonut, että tykkään musiikistasi mutta en yhtään uskonnostasi.

– Olen vastannut, että eipä tästä uskonnosta sitten tämän enempää, mutta kiitos, kun sanoit pitäväsi musiikista.

– Mimosa-tyttö, olet sinä niin söpö! Kaksio on juuri sopiva kahden ihmisen ja kahden kissan perheelle.

Äkkiä kukaan ei arvosta

Elettiin 1980-luvun alkua, eikä Jukka ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Aivan äsken häntä oli kutsuttu maailmanluokan progeurkuriksi ja hänen sävellyksiään oli ylistetty. Sitten keikat ja levytysmahdollisuudet loppuivat kuin seinään. Yleisö halusi punkia, heviä ja uuden aallon rockia.

– Tuntui, ettei kukaan enää arvosta. Progemuusikoita kuuntelivat enää pop- ja jazz-opiston opiskelijat, kun opettajat käskivät.

Jukka koetti paikata ahdistusta ahkeruudella. Hän teki 12-tuntisia nuotinkirjoituspäiviä ja istui tunnista toiseen pianon ääressä säveltämässä.

Leena heittäytyi painopeitoksi Jukan päälle ja hakkasi tämän rintaa.

Hermot kiristyivät. Näköala katosi. Turhaan näitä kirjoitan, ei ketään kiinnosta.

Joskus, kun ahdistus ei tuntunut millään laukeavan, Leena heittäytyi painopeitoksi Jukan päälle ja hakkasi tämän rintaa. Se auttoi vähän.

Onnea oli, että samaan aikaan Leenan tanssijan ura lähti lentoon. Hän opetti tanssikouluissa ja teki omia tanssiteoksia. Jukka sävelsi niihin musiikin.

Postinkantoa ja siivoushommia

Jostain piti saada säännöllistä tuloa, ja Jukka pääsi Söderkullan postinkantajaksi. Kesä meni hyvin, mutta työajoon hankittu mopo ei kestänyt talvea. Se hajosi vähän väliä, ja ihmiset odottivat vihaisina postilaatikoillaan.

– En jaksanut pyydellä koko ajan anteeksi. Vaihdoin siivoushommiin. Niissä oli hyvät puolensa. Työaika oli vapaa ja työ niin rutiiniluontoista, että pystyin samalla funtsaamaan sävellysideoita.

Yli 30 vuoden ajan Jukka siivosi postia ja kerrostalojen rappuja.

Siitä lähtien yli 30 vuoden ajan Jukka siivosi kotikylän postia ja kerrostalojen rappuja.

– Minä siivosin myös. Teimme kimpassa, niin kuin olemme tehneet kaiken, Leena sanoo.

Rahapulassa Jukka myi urut. Piano jäi. Sitä hän soitti ja jatkoi säveltämistä, vaikka tuntui, että kukaan ei enää halua kuulla hänen musiikkiaan.

15 vuoden tauko soittamisessa

Syksyllä 1996 jazzkitaristi Tuomo Autio soitti ja pyysi Jukkaa yhtyeensä urkuriksi Sea Jazz -laivakeikalle. Jukka ei ollut soittanut urkuja 15 vuoteen. Harjoitteluaikaa ei ollut.

Jukka vuokrasi Hammond-urut ja lähti laivalle.

"Se fiilis. Pala nousee kurkkuun", Leena sanoo.

Leena oli mukana keikalla. Hän näki, miten Jukka asetteli sormensa urkujen koskettimille ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen.

– Se fiilis. Pala nousee kurkkuun, Leena sanoo.

– Olihan se ihmeellinen tunne, kun pystyin siihen 15 vuoden jälkeen. Ja että muusikot ja yleisö arvostivat sitä, mitä tein, sanoo Jukka.

Syksyllä 2018 Jukka oli mukana Wigwamin 50-vuotisjuhla kiertueella.

Entistä kalliimmat hetket yhdessä

”Me sairastuimme.” ”Me kävimme sädehoidossa.”

Jukkaa ja Leenaa naurattaa. Miten he ovatkin alkaneet puhua kaikesta me-muodossa?

Sairastuminen ei naurata, tietenkään. Onneksi Jukan eturauhassyöpä on pysynyt kurissa.

Nytkö minun pitää jättää rakas Leena ja tämä rakas elämä?

Kaksi vuotta sitten urologin aikaa varatessaan Jukka ei osannut kuvitella mitään vakavaa. Isällä oli ollut eturauhasen laajentuma, jonka takia pissalla käynti oli ollut vaikeaa. Jukka oli ajatellut oireistaan, että sama vaiva tuli pojalle. Itseä niskasta kiinni vain ja reseptiä hakemaan.

– Kun sain tiedon syövästä, ensimmäinen ajatukseni oli, että nytkö minun pitää jättää rakas Leena ja tämä rakas elämä.

Kahdeksan viikon ajan Jukka ja Leena lähtivät joka arkipäivä sädehoitolaitokselle. Nyt Jukka hakee kolmen kuukauden välein apteekista hormonipistoksen. Leikkaushoito olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta siinä olisi voinut syntyä kriisitilanne, eikä Jukka Jehovan todistajana halua verensiirtoa.

Usko vaikuttaa siihenkin, että syntymäpäiviä ei ole vietetty sen jälkeen, kun Jukka täytti 24 vuotta. Kun alkukristityt eivät viettäneet syntymäpäiviä, eivät vietä hekään.

Hääpäivää 25. helmikuuta vietetään mahdollisimman isosti.

Hääpäivää 25. helmikuuta he sen sijaan viettävät ja mahdollisimman isosti. Silloin he käyvät ulkona syömässä, mieluusti tempuraa lempijapanilaisessaan, ja vievät syömään lähisukuakin.

Hääpäivä tuntuu vielä tärkeämmältä nyt, kun elämään on tullut rajallisuus.

– Jokainen yhteinen hetki on entistä kalliimpi, Jukka sanoo.

Leena on samaa mieltä. Joka aamu kello kuusi hänelle tulee kiitollinen mieli, kun Jukan jalat pujottautuvat peiton alle.

Kylmät ovat, mutta olkoot.

Voit lukea jutun kokonaisuudessaan ET-lehdestä 9/23. Tilaajana pääset lukemaan lehden myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tee tilaus tästä tai tutustu digilehdet.fi-palveluun.