Huolet vaikuttavat Heidi Heralan yö uneen. Hän tasoittaa tarvittaessa päivä väsymystä iltapäivänokosilla.
Huolet vaikuttavat Heidi Heralan yö uneen. Hän tasoittaa tarvittaessa päivä väsymystä iltapäivänokosilla.

Heidi Heralan perhe on tottunut siihen, että hän saattaa yöllä ilmestyä syvästi pelästyneenä pelastamaan lapsia karhulta tai huutaa apua. Yölliset kauhukohtaukset ovat katkoneet Heidin öitä teini-iästä asti.

Näyttelijäkollegat onnittelevat Heidi Heralaa, kun hän kävelee henkilökunnan ruokalan läpi. Helsingin kaupunginteatterin Pullo cavaa ja aurinkoa -komediasta on ollut päivän lehdessä ylistävä arvio. Heidi on virkeä ja hyvällä tuulella. Takana on hyvin nukuttu yö, mikä ei aina ole hänelle itsestäänselvää.

Tuoreessa komediassa neljän naisen ystäväjoukko riitelee ja nauraa. He puhuvat miehistä, elämästä, vanhenemisesta ja kuolemasta — ja tanssivat silkasta tanssimisen ilosta. Näyttelijät halusivat teokseen tanssikohtauksen. Myös Heidi, joka väittää iltaisin kotona köpöttävänsä ”kuin vanha ihminen”.

Heidin lapsuuden ja nuoruuden ennusmerkit eivät viitanneet tanssin iloon: balettitunnit olivat pakkopullaa, kun sisäänpäin kääntyneitä jalkateriä koetettiin muovata vastakkaiseen suuntaan.

Useimmiten kohtauksiin liittyy kuolemankauhu.

Heidin selkäranka puolestaan jäykistettiin leikkauksessa hänen ollessaan 23-vuotias, koska nikama painoi hermoa.

– Sitkeyden, kannustuksen ja hyvän opettajan avulla löysin tanssin myöhemmin.

Heidi sanoo liikuntaharrastusten jääneen nuoruudessa enemmän tai vähemmän kesannolle, vaikka näyttelijäperheessä kyllä joogattiin, käveltiin ja tehtiin vatsalihasliikkeitä. Tai siis äiti Marja Korhonen teki.

Isä Helge Herala ei kuntoillut, mutta oli no­pea­kinttuinen touhottaja. Siksi tuntui julmalta, kun vanhana isän jalat amputoitiin diabeteksen vuoksi.

Heidi ei ole niitä ihmisiä, jotka tekevät vatsalihasliikkeitä telkkaria katsellessa. Hän tulee mieluummin arkiaamuisin yhdeksältä teatterille ja osallistuu ryhmäliikuntatunneille. Tänäkin aamuna Heidi on ollut tanssitunnilla. Liikunta on tärkeää 18 vuotta sitten todetun astman hallinnassa.

– On saatava heräteltyä apparaatti. Kun menen ryhmäliikuntatunnilta suoraan harjoituksiin, olen valmiiksi lämmin ja vireä.

Mutta tuo apparaatti, Heidin keho, tarvitsisi erityisen kipeästi yhtä asiaa:

– Olisi ihanaa nukkua hyvin, Heidi sanoo hartaasti.


– Elän nyt ammatillisesti hyvää vaihetta, ja koen siitä kiitollisuutta, sanoo Heidi Herala


Pelko iskee unessa

Kauhu ja nauru mahtuvat samaan lauseeseen, kun Heidi kuvailee parasomnian katkomia öitään. Parasomnia tarkoittaa unenaikaisia erityishäiriöitä, ja Heidillä ne ovat kauhukohtauksia.

– Useimmiten kohtauksiin liittyy kuolemankauhu. On kuin kuulisin jonkun laskevan 3-2-1, ja sitten tulee kuolema, Heidi kuvailee.

Se on jättiläispelästyminen, jossa sydän hakkaa niin, että siihen luulee menehtyvänsä.

– Nousen ylös ja juoksen apua huutaen pelastamaan lapsia varmana siitä, että asunnossa on karhu. Tai mieheni löytää minut lääkekaapilta etsimästä tiettyä lääkettä, josta elämänsäikeeni muka on kiinni. Se on jättiläispelästyminen, jossa sydän hakkaa niin, että siihen luulee menehtyvänsä.

Perhe on tottunut yöllisiin huutoihin. 15-vuotias Eero-poika on opastanut yökylään tulleita kavereitaan: ”Älkää sit yöllä pelästykö, kun äidin ääni huutaa: ’Apuaaaaa!’”

Kohtaukset alkoivat, kun Heidi oli kolmentoista. Tytön huoneeseen laitettiin pesuvateja, jotta hän niihin astuessaan havahtuisi todellisuuteen. Silti hän saattoi löytää itsensä yöllä parvekkeelta.

Vasta aikuisiällä Heidi kuuli neurologi Markku Partisen luennoivan radiossa parasomniasta ja hankkiutui hänen vastaanotolleen.

Toipilaana rytmini hidastui. Olin kuin zombie.

Uniklinikkatutkimusten ja tietokonetomo­grafian myötä selvisi, että aivojen etulohkossa oli pieni kasvain. Arveltiin, että se aiheuttaisi kohtaukset. Kasvain leikattiin seitsemän vuotta sitten, ja Heidi muistelee toipumisaikaan liittyneen myös ”ihanaa vastuuttomuutta”.

Leikkauksen aiheuttama huolettomuus oli uusi tunne, sillä Heidi tunnustaa olevansa vankka pessimisti, epäilijä, huolestuja ja murehtija, joka ottaa vastuuta myös asioista, jotka eivät varsinaisesti hänelle kuulu.

– Toipilaana rytmini hidastui. Olin kuin zombie ja koin aistiharhoja. Kyselin perheeltä, miksi kotona haisee jatkuvasti paska, Heidi sanoo ja nauraa.

Leikkauksen jälkeen Heidillä oli vaikeuksia löytää sanoja, ja hän kävi puheterapiassa. Silloin hän ensi kertaa oppi ajattelemaan omasta työstään samalla tavalla kuin muutkin ihmiset – että työ on vain työtä.

– Kun huolet ja hermoilu palasivat elämään, totesin, että nyt olen alkanut kuntoutua.

Mutta leikkaus ei tepsinyt parasomniaan. Unihäiriöitä voi yhä olla useana yönä viikossa.

Kunpa löytyisi terapeutti, joka osaisi tätä hoitaa.

– Eli syy on mentaalipuolella. Kunpa löytyisi terapeutti, joka osaisi tätä hoitaa, Heidi sanoo.

Katkeileva uni väsyttää päivisin, sillä valtavan pelästymisen jälkeen keho on ylikierroksilla eikä nukahtaminen onnistu heti.

Heidi ei silti yleensä turvaudu lääkkeisiin, vaan koettaa rauhoittaa kehon ja mielen jo ennen nukkumaanmenoa.

– En katso liian ahdistavia televisio-ohjelmia, hän sanoo.

Tarvittaessa hän ottaa iltapäivällä nokoset, jotta saa virtaa illan esitykseen.


Portugalinvesi- k oira Toivo on perheen ulkoiluttaja ja sosiaalisten suhteiden hoitaja. Se tervehtii naapurin koiraa.


Ruuhkavuosien väsymystä

Heidi on huomannut kohtauksien lisääntyvän, jos on painetta ja huolia. Eikä ole ehkä sattumaa, että kohtauksissa on mukana kuolemankauhu, sillä tietyllä tapaa kuolema on ollut läsnä lapsuudesta asti.

Heidin lapsuudenperhe oli kokenut traagisia menetyksiä. Marja Korhonen oli menettänyt vanhempansa varhain, ja Heidin veli Jarkko kuoli nuorena auto-onnettomuudessa.

Jos iloitsin, se herätti syyllisyyden.

– Ei kuolemasta niinkään puhuttu. Se vain asui hiljaisena perheessä ja aiheutti tunteen, että ei ole oikeutta iloita. Jos iloitsin, se herätti syyllisyyden, Heidi kuvailee.

Kuoleman teemat ovat läsnä myös Heidille tärkeässä Peilinpitelijä-teoksessa, joka perustuu Marja-Liisa Vartion teksteihin.

Heidi esittää vuonna 2016 ensiesityksensä saanutta intiimiä teosta isoilla ja pienillä estradeilla.

– Oli tunne, että minulla on asiaa. Vasta myöhemmin tajusin, että tämähän on minun surutyötäni. Se osuu minussa johonkin syvälle.

Teoksen valmistumista oli edeltänyt raskas elämänvaihe, aika ennen aivoleikkausta.

Olin vuosien ajan ollut niin monesta asiasta vastuussa.

– Olin vuosien ajan ollut niin monesta asiasta vastuussa. Oli isän jalkojen amputaatiot, äidin Alzheimer, neljä lasta eri ikävaiheissaan, roolien valmistamiset. En ollut kuullut käsitettä ”ruuhkavuodet”, mutta sellaisia elin. Se aika on jälkikäteen hämärän peitossa, Heidi sanoo.

– Nostan Sepolle hattua, että hän jaksoi olla tukena. Kävin myös terapiassa.

Yksi suomen rumimmista

Peilinpitelijä-esitysten yhteyteen on muotoutunut spontaani käytäntö: yleisö jää paikalleen juttelemaan Heidin kanssa, jakamaan havaintojaan ja kokemuksiaan.

– Laitosteatterin näyttelijät eivät yleensä juuri näe yleisöään, Heidi huomauttaa.

On aivan erilaista olla metrin päässä katsojasta. Se voi antaa paljon, mutta se voi olla myös armotonta.

Heidi muistelee, miten ennen erästä monologiesitystä lohenpunaiseen jakkupukuun pukeutunut rouva tuli keskustelemaan sanoen: ”Sinä olet yksi Suomen rumimmista naisnäyttelijöistä.”

Ei ole tavoiteltavaa olla särkyvä, mutta toisaalta se avaa aisteja.

– On opittava, kuinka päästä yli palautteesta, joka osuu kipeästi. Teemme työtä itsellämme, koko kehollamme, Heidi sanoo.

– Minua on sanottu vahvaksi, ja tavallaan sitä olenkin. Minussa on kuitenkin myös haavoittuva puoli. Se on raskas tie kulkea. Ei ole tavoiteltavaa olla särkyvä, mutta toisaalta se avaa aisteja, auttaa tarjoamaan vähemmän ilmeisiä ratkaisuja.

Suhde ”haavoittuvaan apparaattiin”, omaan kehoon, on vaihdellut vuosien myötä.

– 15-vuotiaana järkytyin, kun humalainen tuli sanomaan, että muuten olisit nätti, mutta kun sulla on toi helvetin iso ruma nenä.

– Törkeistä kehoon kohdistuvista huomautuksista tuli nuoruudessa paljon murhetta. Äiti tapasi sanoa, että Jumala lähettää rokon naamaas, jos et ole likka tyytyväinen. Nyt kun katselen valokuvasta 18-vuotiasta itseäni, ajattelen, että voi perkele, olisi ollut syytä olla tyytyväinen itseensä, Heidi puuskahtaa.

– Mutta kun odotin lapsia kivitalon kokoisena, voin äärettömän hyvin ja pidin siitä olotilasta. Joka lapselta jäi viisi kiloa, mutta olen suhteellisen terve muuten – kiitos siitä. Ilman jumppia painaisin varmaan 600 kiloa.

Vielä en ole turvautunut veitseen.

Heidi nauraa heti perään:

– Näyttelijät kuulemma liioittelevat!

Entä saako nainen vanhentua – siinäpä kysymys.

– Mieheni avaa kotona lehdet varovasti, sillä huudan, jos minusta julkaistaan kamala kuva, Heidi sanoo.

– Joskus olen kateellinen ihmiselle, jota kauneusleikkauksen jäljiltä tuskin kuvasta tunnistaa. Silloin mietin, että minäkin haluan leikkaukseen. Vai haluanko? Saavathan miehetkin vanhentua.

– Vielä en ole turvautunut veitseen.

Naurua ja iloa

Yhä useampi puoli Heidi Heralasta tuntuu kääntyneen esiin. On voimaa ja särkyvyyttä. On kauhua kesken levon. On murehtimista, mutta on myös naurua, joka katkaisee murheelta kärjen.

Herkkyyden, paineiden ja kuolemankauhun ristiaallokossa on hyvä pitää kiinni asioista, jotka tasapainottavat. Erityisen tärkeää on nauru ja hassuttelu perheen ja työkavereiden kesken.

– Kun yhtäkkiä asiat näkee huvittavassa valossa, tuntuu, että elämä voittaa, Heidi sanoo.

– Näyttelijät ovat parhaimmillaan juuri ennen harjoitusten päättymistä noin kello yksi, pienessä hysteriassa.

Rooli ei jää päälle, mutta esityksen vaikutus jää.

Heidi etsii tasapainoa pienistä arkisista asioista. Iltanäytöksen jälkeinen vireystila alkaa hiljalleen tasaantua jo näyttämömaskia puhdistaessa.

– Rooli ei jää päälle, mutta esityksen vaikutus jää – se, menikö hyvin vai huonosti. Myös esimerkiksi huonon harjoituksen jälkeen voi olla väsynyt, kiukkuinen ja ylivirittynyt olo.

Joskus on hyvä ottaa ystävien kanssa lasillinen teatterin ravintolassa. Tai haukata happea bussipysäkille kävellessä ja istua sitten bussissa ajatuksiinsa vaipuneena.

Rakastan sitä, kun istumme sohvalla ja selaamme Netflixiä.

Tekee myös hyvää unohtua ihastelemaan vanhojen talojen arkkitehtuuria tai maleksia puistossa Toivo-koiranpentua ulkoiluttaen. Tai katsoa televisiosarjoja yhdessä aviomiehen kanssa:

– Rakastan sitä, kun istumme sohvalla ja selaamme Netflixiä emmekä aina edes saa päätetyksi, mitä katsoisimme. Usein päädymme hienoihin brittisarjoihin. Niitä katsellessa rentoudun.

Joskus voi jopa uskaltautua metsäpolulle, jota ei ole ennen kulkenut.

– Tein testin: alkaako verenpaine todella laskea noin yhdeksässä sekunnissa, kun menee metsään? Kyllä niin tapahtuu. Kun näin mustikanvarvut ja sen miten valo siilautui kauniisti, sain putkiajattelun poikki. Se teki hyvän olon pitkäksi aikaa.

Ennen syyskauden ensimmäistä ensi-iltaa Heidi meni Itä-Pakilan auringonkukkapellolle.

– Tajusin olevani kiitollinen Helsingin kaupungille kukkien kylvämisestä. Kostea maa tuoksui, siinä oli kesän viime hetkien kauneutta. Huomasin kulkevani pieni hymy huulilla. Hieno tunne, onnellinen.

Heidi herala

Syntynyt 1960 Helsingissä.

Asuu Helsingissä.

Perhe Puoliso Seppo Maijala, lapset Lauri, Juhani, Inka ja Eero Maijala, portugalinvesi­koira Toivo Valentin Herala.

Motto Siteeraan isääni, vaikka itselläni tähän tuntuu olevan valtavan pitkä matka: ”Leben und leben lassen. Elää ja antaa toistenkin elää.”

 

Astmaatikolle liikuntaa

  • Liikunta on lääkityksen ja PEF-arvojen seurannan ohella merkittävä osa astman omahoitoa. Liikunnalla on suuri merkitys sairauden hallinnassa ja pahenemisvaiheiden estämisessä, sillä se vahvistaa sekä hengityselimistöä että immuunijärjestelmää.
  • Astman tyypillisin oire on hengenahdistus. Moni astmaatikko pelkää siksi hengästymistä ja vähentää liikuntaa, jolloin voi syntyä liikkumattomuuden kierre.
  • Liikunnan myötä kuitenkin fyysinen kunto kasvaa, rasitusoireet vähenevät ja rintarangan liikkuvuus lisääntyy. Hengästyttävä ja hikoiluttava liikunta tehostaa keuhkotuuletusta ja liman poistumista hengitys­teistä. Myös hengityslihakset vahvistuvat. Liikunnan aikaista rasitusoireilua voi vähentää muun muassa huolellisella alkulämmittelyllä. Myös avaavia lääkkeitä voidaan käyttää liikuntasuorituksen tukena lääkärin ohjeen mukaan.
  • Jos astman hoito on tasapainossa, astmaatikko voi mieltymystensä mukaan harrastaa lähes mitä tahansa liikuntaa. Ainoastaan paineilmasukellusta, vuorikiipeilyä ja laskuvarjohyppyä ei suositella.

Lähde: Hengitysliitto

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 9/2018.