Yrjö Saraste, 98, ei anna periksi: "Mikä helkkarin vanha minä olen!"

Synnyin Etelä-Afrikassa vuonna 1923. Vanhempani pakenivat sinne Suomesta voidakseen elää yhdessä. Isän suku ei hyväksynyt äitiäni vuosikausiin, sillä tämä oli ”nainen, jolla oli menneisyys”. Minä sain tietää siitä vasta eläkeiässä, vanhempieni jo kuoltua.

Lapsena jouduin istumaan pyörätuolissa, sillä käteni ja jalkani eivät ollenkaan totelleet. Minulla oli nivelissä heikkoutta ja sydämessäkin jotain kokkibakteereita.

Olin niin huonona, että kun palasimme Afrikasta laivalla Suomeen, minä matkustin iso säkki vieressäni. Jos en olisi selvinnyt matkasta, minut olisi haudattu siinä mereen.

Vähitellen aloin parantua, mutta voimistelu oli minulta kielletty 13-vuotiaaksi asti.

Terveyteni koheni sen verran, että kun talvisota alkoi, menin 17-vuotiaana vapaaehtoisena Vallilan rykmenttiin.

Keväällä 1942 seisoin toisen taistelulähetin kanssa aurinkoisella kumpareella Karhumäessä, kun kuului naks, ja lähetti kaatui vierestäni. Kun häntä oltiin laittamassa ahkioon, kuului toinen naks. Luoti osui vasempaan käsivarteeni.

Kipsattu käteni tulehtui ja jouduin lopulta olemaan sairaalassa kahdeksan kuukautta. Sain hitaasti nostettua kuntoisuusluokkani ja pääsin takaisin rintamalle.

Kävelyinnostus oli vaimon ansiota

Vaimoni Vuokko sai minut innostumaan kävelystä eläkkeelle päästyäni.

Tapasimme aikoinaan kokoomusnuorissa, naimisiin menimme 1948. Samana vuonna perustin yritykseni Radio-Mikron, joka maahantoi ja myi radio- ja sähkölaitteita. Minä olin lähinnä töissä ja Vuokko hoiti kolmea tytärtämme.

Nuorin tyttäreni ihmetteli joskus perhealbumin kuvista, että ”onko isä ollut joskus perheen kanssa pyöräilemässä?” Hänen lapsuudessaan minulla oli kauhea hinku laajentaa yritystä. Samaan aikaan rakensin taloa perheelle. Kotielämä jäi silloin vähälle.

"Meillä oli erimielisyyksiä kaikenlaisista turhista asioista."

Vuokon kuolemasta on nyt yhdeksän vuotta. Pelkään, että Vuokko oli minun kanssani elämässä ehkä vähän pettynyt. En aina niin asiallisesti suhtautunut häneen, ja meillä oli erimielisyyksiä kaikenlaisista turhista asioista.

Muistoissa yhä Vuokon kanssa

Kerran Australiassa kävelyllä Vuokko huomasi, että hänen lakkinsa oli jäänyt jonnekin. Vuokko oli kiinnittänyt hattuunsa huuhtomansa kultahipun, ja halusi kääntyä etsimään sitä. Minä sanoin, että turha vaiva, se on viety jo. Vieläkin se harmittaa.

Yhteiset seikkailumme maailmalla olivat kyllä hyviä. Yhdessä kävelimme kymmenissä maissa. Hollannissa Nijmegenin marssilla olin 21 kertaa, Vuokko 15. Olen saanut arvonimen International Master Walker.

"Seitsemissäkymmenissä sain tietää, että minulla oli siskoni lisäksi muitakin sisaruksia.

Olin seitsemissäkymmenissä, kun sain tietää, että minulla oli siskoni lisäksi muitakin sisaruksia. Äitini oli ennen avioliittoa isäni kanssa saanut kolme aviotonta lasta, pojan ja kaksi tyttöä.

Velipuoltani en koskaan tavannut, hän kuoli talvisodassa. Tyttäreni vievät nykyään hänenkin haudalleen kynttilän. Sisarpuolen pojan tapasin, hän lähettää yhä joulukortteja.

Se tuntui uskomattomalta. Olin vähän loukkaantunut vanhemmilleni, että he salasivat asian koko elämänsä ajan. Sen täytyi olla heille kauheaa.

Joku toinen voi olla tyytyväinen, kun kävelee tuolla rannoilla yksin surujansa pohtien. Minulle kävely on sosiaalinen tapahtuma.

Sunnuntaisin porukalla kävelemään

Joka sunnuntai tapaan kävelyporukkani kanssa Helsingin rautatieasemalla, satoi tai paistoi. Siitä otamme metron tai junan jonnekin, ja kävelemme takaisin päin niin kauan kuin jaksamme.

Täytän ensi vuonna 100 vuotta, ainakin tarkoitus olisi. Olen kävelyporukan vanhin, nuorin tyttö on 70. Hyvään kuntoon ei ole mitään ihmeellistä salaisuutta: liikkua pitää! Sanon aina, että potku vain takapuoleen ja ulos raikkaaseen ilmaan.

Silti olen joka kerta aluksi niin väsynyt, että ehdotan lenkkiä vain Töölönlahden ympäri. Kun sitten yhdessä kävellään ja jutellaan, niin sitä jaksaakin kummasti.

"Sanon aina, että potku vain takapuoleen ja ulos raikkaaseen ilmaan."

Pari kertaa vuodessa saan outoja kohtauksia, jolloin päästä huippaa, kaadun ja annan ylen. Syytä ei ole löydetty. Harmittaa, kun lääkärit eivät tunnu ottavan asiaa vakavasti. Sanovat vain, että ”niin, mutta tehän olette jo niin vanha.” Mikä helkkarin vanha minä olen! Kyllä minulla on silti oikeus pitää itseni kunnossa.

Kävely jatkuu rollaattorin kanssa

Viisi vuotta sitten lääkäri määräsi, että kohtausten takia en saa kävellä ilman rollaattoria. Minähän panin sen rollaattorin kellariin piiloon, nöyrryin vasta vuosi sitten. On ihan hyvä, kun pitkillä kävelyillä voi välillä istahtaa.

Kävelyporukan kanssa on puhuttu, että kun minusta aika jättää, he kävelevät Maunulan majalle ja sirottelevat tuhkani Keskuspuistoon. Mukana voisi olla rommitynnyri, josta ihmiset voisivat ryypätä muistokseni.

"Aamupalan jälkeen luen aina netissä 30 lehteä."

Aamupalan jälkeen luen aina netissä 30 lehteä, kaikki uutiset, pääkirjoitukset ja mielipidekirjoitukset. Nato, ulkopolitiikka ja sotilasasiat kiinnostavat erityisesti. Lehtien parissa menee kolmesta neljään tuntia, sillä olen 85-prosenttisesti sokea silmänpohjan rappeuman takia. Näkövammaisten lukuohjelma lukee artikkelit minulle ääneen.

Sitten syön välipalaa ja alan kirjoittaa. Joka päivä lähetän mielipidekirjoituksen yli 250 lehteen, kansanedustajille ja kansalaisille, yhteensä yli tuhanteen osoitteeseen. Ihmisten pitää varoa antamasta sähköpostiosoitettaan minulle!

Kirjoitan mielipidekirjoituksia, sillä ajattelen, että mitä iloa vapaudesta on, ellei sitä käytä.

Pitäisiköhän mennä someen? Siellä voisin jakaa linkkejä uutisiin, jotka kaikkien pitäisi mielestäni lukea.

Haaveita riittää vaikka jaettavaksi

Minulla on vielä monia haaveita. Ihan ensiksi pitää saada kunto kohdilleen. Pitäisi pystyä kävelemään änkyttämättä 10 kilometriä päivässä, siis ilman tekosyitä miksei juuri tänään muka jaksaisi.

Haaveilen, että pääsisin vielä Sveitsiin tai Saksaan marssille. Siellä minut tunnetaan ja yleisö hurraa, että ”URJO is coming!” Se tuntuu mah­tavalta.

Saksan marssilla on kyllä kaksi penteleen pahaa kohtaa, joissa on rappuset. Olen ajatellut, että tilaan sinne rollaattorin ja kävelen sen kanssa.

Oulunkylän kuntoutussairaalassa minulla olisi loppuelämän paikka odottamassa, mutta ihan vielä en sinne jouda.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 10/2022.