Jorma Korhonen, 82, oli seitsemän vuotta muistisairaan vaimonsa omaishoitaja.
Vaimoni Hely sairastui muistisairauteen keväällä 2013. Olimme juuri muuttaneet omakotitalosta Kerimäen puolelta kaupunkiin.
Iso talo ja kolmentuhannen neliön tontti teettivät paljon töitä, ja vaimo puhui monta vuotta, ettei enää oikein jaksa hoitaa pihaa. Hän rakasti kukkia.
Muuton jälkeen huomasin, että kaikki ei nyt ole ihan kohdillaan. Hely alkoi unohdella asioita, joista oli juuri puhuttu. Kävimme lääkärissä, ja diagnoosi oli Alzheimerin tauti.
Toinen repäistiin irti
Olin yli seitsemän vuotta Helyn omaishoitajana. Vähitellen kävi tosi vaikeaksi huolehtia hänestä yksin vuorokauden ympäri. Jouduin pyytämään kotihoidon apua, koska varsinkin peseminen oli vaikeaa. Hän pisti hirmuisesti vastaan.
Oli kova päätös viedä vaimo palvelutaloon
Minulle tuli myös huoli Helyn syömisestä. Hän saattoi olla kaksikin viikkoa hyvin vähän ruualla, ja ruokailu kesti monta tuntia. Kun syötin häntä, hän otti pikkuisen ja teki sitten topin.
Oli kova päätös viedä Hely palvelutaloon. Se oli järkytys, ja on edelleenkin. Olemme kuitenkin olleet naimisissa melkein 60 vuotta. Toinen ikään kuin repäistään irti.
Oppi on tarttunut
Kun Hely oli vielä terve, hän teki meillä ruuat. Hän osasi sen, oli koulussakin saanut kotitaloudessa aina kympin. Erityisesti minulle maistuivat hänen liha-makaronilaatikkonsa ja jouluna kinkku, rosollit ja laatikot.
Työvuosina olin paljon poissa. Työskentelin järjestyspoliisina ja tein yövuoroja. Lisäksi kilpailin ahkeraan poliisien viisiottelussa.
Kun ikämiesten Kapustaukot-kokkikerho perustettiin, luin siitä lehdestä. Ajattelin, että tuonne minun olisi hyvä mennä ja meninkin.
Olen saanut rohkeuden tehdä mitä tahansa ruokaa
Kun Helyn sairaus eteni, seinänaapurimme tarjoutui olemaan hänen seuranaan, jotta minä pääsin harjoittelemaan ruuanlaittoa. Kerhossa opitut taidot tulivatkin tarpeeseen. Halusin tarjota Helylle kunnon ruokaa.
Olen saanut rohkeuden tehdä melkein mitä tahansa ruokaa kotonakin. Syön monipuolisemmin, ja ruokailuun on tullut järjestelmällisyyttä.
Jesse-koiran kanssa aamulenkillä käydessä mietin, mitä laitan tänään ja mitä huomenna. Kaupasta haen kerralla ostokset useammalle päivälle.
Teen joka päivä salaatin ja tavallista kotiruokaa, vaikkapa broileria ja lihapullia. Jos Hely olisi kotona ja osaisi kommentoida kokkailujani, hän varmaan sanoisi, että hyvin osaan laittaa.
Hely teki usein karjalanpaistia ja opetti sen minullekin. Se on helppo mutta hidas ruoka, vaatii kahden tunnin kypsyttämisen uunissa. Hely neuvoi ruskistamaan lihapalat ennen kuin ne laitetaan pataan. Niin olen sitten tehnyt.
Kerhossa tapaa ystäviä
Kerho on minulle paikka tavata samanikäisiä. Vanhoja kavereita ei enää ole paljon, ja vuoden sisällä Kapustaukoistakin on poistunut neljä ihmistä. Korona on ylipäätään rajoittanut tapaamisia.
Meitä pyydetään usein laittamaan ruokaa tai kahvittamaan ihmisiä. Olemme käyneet grillaamassa makkaraa ja paistamassa vohveleita Helyn palvelutalossa Karpalokodissa. Äskettäin kävimme Kerimäellä tekemässä ruokaa invalidiporukalle.
Ei minulla ole tarvetta tämän enempää mihinkään mennä. Arjessa Jesse pitää minut liikkeellä, sitä pitää ulkoiluttaa joka päivä. Aamulla kuuden aikaan lähden ensimmäistä kertaa sitä käyttämään, neljän aikaan toisen kerran. Välillä käymme päivälläkin.
Kerho on minulle paikka tavata samanikäisiä
Minulla on kaksi tähtihetkeä viikossa, tiistaisin ja lauantaisin. Silloin käyn katsomassa Helyä. Muina päivinä soitan Karpalokotiin ja kysyn Helyn kuulumisia.
Sairauteensa nähden Hely on hyvässä kunnossa, nukkuu ja syö hyvin. Hän tunnistaa minut, vaikka ei nimeäni muistakaan. Kun kysyn sitä, hän vain katsoo silmiin eikä muista. Kun sanon, että minä olen sinun mies, Jorma, hän toistaa nimeni.
Joka kerta otan hänestä valokuvia ja lyhyen videon, joita voin sitten katsella illalla kotona. Keittiön pöydälle olen laittanut kaksi kuvaa hänestä ajalta, kun hän oli vielä terve. Joka aamu toivotan kuville hyvät huomenet.
Jorman tarina on ilmestynyt ET-lehden numerossa 23/21.
