Itä-Afrikasta lähtöisin oleva Maria päätyi Suomeen sattumalta, mutta löysi täältä enemmän kuin saattoi kuvitellakaan.

Parasta elämässäni on nyt itsenäisyys, vapaus ja se, että olen turvassa. Työskentelen tulkkina ja lähihoitajana. Vapaapäivänä saatan hypätä bussiin ja lähteä vaikkapa Turkuun tai Tampereelle. Kiertelen museoissa ja näyttelyissä ja käyn teatterissa tai konsertissa.

Olen kulkenut pitkän tien. Synnyin Itä-Afrikassa Tanganjikajärven rannalla kylässä, jota kukkulat suojasivat. Asuimme majoissa, jotka oli silattu savella ja katettu banaaninlehdillä. Kun ilta pimeni, kaikki kävivät levolle, koska ei ollut valoja.

Ei tullut kuuloonkaan, että vanhemmille olisi sanottu vastaan ja kieltäydytty töistä.

Metsät oli hakattu jo sukupolvia sitten, riista oli loppunut, ja lihaa sai harvoin. Lasten piti auttaa pelloilla ja kantaa vettä. Ei tullut kuuloonkaan, että vanhemmille olisi sanottu vastaan ja kieltäydytty töistä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pitkät päivät koulussa

Koska veljeni olivat kuolleet, pääsin kouluun. Yleensä sinne menivät vain pojat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Koulu alkoi seitsemältä ja päättyi viideltä. Koska kenenkään vanhemmat eivät osanneet lukea, teimme läksyt koulussa opettajan tuella. Tärkeimmät aineet olivat ranska ja matematiikka. Opiskelu oli vaativaa ja valtakunnalliset kokeet vaikeita.

Koska veljeni olivat kuolleet, pääsin kouluun.

Sain sosiaalialan koulutuksen. Valmistuttuani kiersin opettamassa hygieniaa ja terveellistä ravitsemusta. Kun puhuin seksuaaliterveydestä, naiset vetivät häpeissään huivin kasvojensa peitoksi. Kouluttamattomia naisia ei kunnioiteta. He eivät käytä ehkäisyä, eikä kukaan mieti, riittääkö heidän vauvoilleen ruokaa. Se tuntuu hirveältä.

Lukutaidottomia on yhä paljon, ja heitä on helppo manipuloida. Kun tilannetta kärjistävät korruptio ja vallasta taistelevien heimojen väliset konfliktit, voi käydä näin: Miesjoukko tunkeutuu taloon. Automaattiaseet rätisevät. Verilöylyjen syyt ja syylliset jäävät selvittämättä.

Eloon jäänyt ei voi kuin paeta, kuten minä. Saman kohtalon jakavat lukemattomat ihmiset.

Suomesta löytyi rakkaus

Minulla oli onnea. Olin saanut aiemmin viisumin Belgiaan silmäleikkausta varten ja nousin Brysseliin menevään koneeseen. Lentokentälle laskeuduttuani tajusin, että tässä on tilaisuuteni. Halusin turvaan, minne tahansa.

Ostin halvan lipun ensimmäiseen lähdössä olevaan koneeseen. Se meni Skandinaviaan. Suomeen ajauduin, koska sinne oli juuri lähdössä laiva. Matkalla kuuntelin kauhistuneena Ylen uutisia – eihän tuota kieltä voi ikinä oppia!

Lentokentälle laskeuduttuani tajusin, että tässä on tilaisuuteni. 

Helsingissä minua auttoi ranskaa puhuva poliisi. Turvapaikkahaastattelu kesti kuusi tuntia, ja illalla olin jo vastaanottokeskuksessa. Joku tarjosi teetä ja leipää.

Seuraavassa vastaanottokeskuksessa tutustuin naiseen, joka kutsui minut kahville. Hänen luonaan kohtasin Matiaksen – avoimen, mukavan miehen. Tapailimme, ja hän alkoi opettaa minulle suomea, ensin puiden nimet, sitten kasvien. Hän toi elämääni ilon ja valon. Tapasimme tammikuussa, kihlauduimme ystävänpäivänä ja avioiduimme kesällä.

Nopea karkotus

Sen jälkeen minut karkotettiin, koska viisumini oli alun perin ollut Belgiaan. Kaksi poliisia vei minut, hennon naisen, lentokoneessa Brysseliin, aivan kuin jonkin roiston. Matias ryhtyi heti selvittämään asioitani, ja vuoden kuluttua pääsin takaisin perheen yhdistämisen perusteella.

Tärkeintä maahanmuuttajalle on oppia maan kieli. Menin heti palattuani kielikurssille. Katsoin uutiset joka päivä ranskaksi, sitten suomeksi ja vielä ranskaksi. Pitääkö sinun, Matias ihmetteli. Pitää, minä vastasin. Vähitellen ranska jäi pois.

Suomenkielenopettaja teki kysymyksiä edellispäivän uutisista. Muistan, kun ensimmäisen kerran osasin vastata oikein. Olin ymmärtänyt, mitä tapahtui ja miksi. Silloin olin todella onnellinen!

Kaksi poliisia vei minut, hennon naisen, lentokoneessa Brysseliin.

Pidän yhä mukanani pientä muistikirjaa ja kynää. Tallennan sanat, joita en ole aiemmin kuullut, ja otan selvää niiden merkityksestä.

Minusta kenellekään ei saa antaa rahaa siitä, että ei tee mitään. On järjetöntä pitää työkykyisiä ihmisiä toimettomina oleskelulupaa odottaessa. Afrikkalaiset kuvittelevat pääsevänsä Euroopassa paratiisiin, jossa kuka vain saa opiskelupaikan yliopistossa ja hyväpalkkaisen työn. He ovat nähneet vain varakkaita lomailevia länsimaalaisia eivätkä tiedä muusta.

On järjetöntä pitää työkykyisiä ihmisiä toimettomina oleskelulupaa odottaessa.

Työllistyminen oli minullekin aluksi vaikeaa. Pyysin apua opettajiltani ja pääsin työharjoitteluun toimistoapulaiseksi ja sitten ohjaajaksi vastaanottokeskukseen. Samalla opiskelin tulkiksi.

Opiskelu laajentaa näköpiiriä. Koulutetun ihmisen käyttäytymistä ei ohjaa pelko siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat tai sanovat hänestä. Sitä tarkoitan vapaudella. Täällä minusta tuli vapaa.

Suuri suru

Vaikka ihmiset Suomessa olivat ystävällisiä, ystäviä en saanut. "Liity yhdistykseen", neuvoi opettajani, ja lähdin Mannerheimin Lastensuojeluliiton kokoukseen. Liiton paikallisyhdistyksessä olen saanut paljon tuttuja, ja olen ollut sen hallituksessakin. Kun saa ystäviä, tulee tunne, että on hyväksytty suomalaisten joukkoon.

Elämä oli pitkään hyvää. Sitten jäin äkillisesti leskeksi. Se oli hirveää. Surusta seurasi muistikatkoksia. Saatoin yhtäkkiä huomata seisovani pihalla pakkasessa, sisävaatteissa, ilman avaimia.

Saatoin yhtäkkiä huomata seisovani pihalla pakkasessa, sisävaatteissa, ilman avaimia.

Afrikassa surijaa ei jätetä yksin. Suku ja ystävät tulevat hänen luokseen, huolehtivat ruuat ja juomat, valvovat vierellä, juttelevat, kunnes suru lievittyy. Vainajasta puhutaan kuin hän olisi viereisessä huoneessa. Täällä minua tuki naapurin mummo, jonka luokse sain mennä milloin tahansa, yölläkin, kun en pystynyt nukkumaan.

Olin haaveillut lähihoitajaopinnoista, ja aloitin ne, jotta unohtaisin menetyksen tuskan. Valmistuin 57-vuotiaana. Rakastan työtäni vanhusten hoivakodissa, etenkin jutteluhetkiämme. Ruumiillinen työ, ihmisten kannattelu tai nostaminen, ei tunnu raskaalta, sillä kannoin lapsena vesiastioita pääni päällä. Se vahvisti lihaksia.

Ruumiillinen työ ei tunnu raskaalta, sillä kannoin lapsena vesiastioita pääni päällä.

Nauran usein ja paljon. Ihmiset ihmettelevät, miten voin nauraa kaiken kokemani jälkeen. Vastaan, että kaikki kokemukset ovat vain elämää. Äitini opetti, että elämässä tulee hyviä ja huonoja vaiheita. Miksen iloitsisi, kun on hyvä hetki?

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla