Aina heinäkuussa Kalle Päätalon henki vaikuttaa väkevästi Taivalkoskella. Vuoden 2017 tapahtuma alkoi 3. heinäkuuta, ja koko viikon fanit taas mittelevät Päätalo-tietojaan. ET:n toimittaja kävi aistimassa tunnelmaa muutama vuosi sitten.
Harmaavoittoisten päälakien seassa iskee kauhu. Taivalkosken koulun juhlasali on pullollaan Päätalo-tietäjiä, ja minä en ole lukenut Kalle Päätalon 39 romaanista kuin muutaman. Kehtaanko edes pyöriä täällä Päätaloviikolla kuin vääräuskoinen luvatussa maassa?
– En minäkään ole asiantuntija, vieressä istuva Liisa Päätalo lohduttaa.
Heti helpottaa. Liisa on nimittäin todellinen paikallistuntija. Viimeiset pari tuntia hän, entinen puhelinkeskus, paikallisopas ja kirjastotoimen johtaja on esitellyt lähes kaikki lähinähtävyydet ja Kallen maamerkit. Hyväuskoisena luotan Liisaan ja rentoudun kuuntelemaan Päätaloviikon viidennen päivän ohjelmaa.
Parinkymmenen minuutin kuluttua havahdun. En ymmärrä puhutusta juuri mitään. Möllärit, pöllinparkkuut ja kymmenet Päätalon kirjojen henkilöiden nimet soljuvat tietämättömien korvieni ohi. Lopulta hyväksyn melkein helpottavan totuuden.
Vaikka olisin lukenut enemmän Päätaloa, en ehkä siltikään olisi kirjojen tuntija.
Ne pitää lukea useaan kertaan ja huolella, elää mukana, niin kuin suurin osa tässä juhlasalissa on tehnyt.
Kalle Päätalon kuolemasta on kulunut yli kymmenen vuotta. Sitä on vaikea uskoa. ”Kalle sanoi”, ”Se oli niin Kallen tapaista”, kuuluu ihmisten puheesta vähän väliä. Lähes yhtä paljon puhutaan vielä pidempään mullan alla maanneista Riitusta ja Herkosta, kirjailijan vanhemmista. Juhlasalin seinälle heijastetaan Herkon vanhan työkirjan sivuja. Siihen on huolella merkitty hänen työpestinsä eri vuosikymmeninä. Samalla taustoitetaan suomalaisen eläkejärjestelmän syntyä.
Perjantai-illan Kalle Päätalo -seuran jäsenkokous kerää kovimmat fanit yhteen. Työkirjojen katselun lisäksi huutokaupataan Päätalon osoitteeseen tulleita lehtiä, kuunnellaan musiikkiesityksiä ja pidetään muistopuheita kahdelle vuoden aikana kuolleelle, Kallen romaaneista tutulle henkilölle. Puheiden sijaan luetaan, mitäpä muuta kuin luvut Päätalon kirjoista.
– Kuten huomaat, aika iäkästä alkaa porukka olla, Liisa kuiskaa. Ja niin se on. Vain pari nuorehkoa miestä istuu taaimmassa nurkassa.
Toinen heistä huutaa eleettömästi nipun lehtiä itselleen ja häipyy sitten ennen tilaisuuden loppua.
Vaikka jäsenkokousväestä suuri osa on paikallisia, viikko kerää lukijoita ympäri maata.
Perjantai-illan perinteisen Päätalo-visankin yleensä voittaa vieraspaikkakuntalainen Matti Puolitaival.
Niin tänäkin vuonna. Kysymykset ovat pikkutarkkoja ja kompia täynnä, mutta haapavetinen Puolitaival vastaa rennosti kuin puoliunessa.
–Matti ei tyydy pelkkään lukemiseen, se tekee kirjoista tarkat muistiinpanot ja tilastot, Liisa selittää.
Liisan viereen on istuutunut Marjatta Meriläinen. Hän tutustui Päätalon kirjoihin vasta aikuisena, kun muutti Taivalkoskelle.
– Isäni ehdotti silloin, että lue Päätaloa, niin tutustut seutuun. Sen tein, kartan kanssa usein luin, Marjatta kertoo.
Hän innostui uudesta kotiseudustaan niin, että tuli mukaan perustamaan Päätalo-seuraa, niin kuin Liisakin. Nyt molemmat ovat jättäytyneet vähän taka-alalle, mutta kaikkea mahdollista on ehditty järjestää.
– Aika monia lettujakin olen vuosien varrella ehtinyt näille päiville paistaa, Marjatta nauraa.
Päätaloviikko on Taivalkosken vuoden kohokohta ja lauantai sen huipentuma.
Talkooväellä, lukuisilla letunpaistajilla, homma saadaan pyörimään.
Kesäteatteria, kotiseutukierroksia, tietokilpailua, soutua, veneen tervausta sekä tietysti esitelmiä. Yksi vapaaehtoisista, Tuomo Horsma, katselee tyytyväisenä torin kuhinaa. Eläkkeellä oleva rajavartija myöntää panneensa Päätaloon aikaansa, muttei osaa sillä juuri retostella. Tuomo osoittaa torin Päätalo-muistomerkkiä.
– Olin keräämässä muistomerkkiin rahoitusta. Reilut 60 000 euroa yksityisiltä ja yrityksiltä, mies päästelee vähän ujosti.
– Minuun on jo nuorena iskenyt jonkinlainen kotiseutu-kärpänen, ja siihen kuuluu myös tämä Kallen maailma. Kalle taitaa olla Taivalkoskelle jo eräänlainen tuote, jota on helppo työstää, Tuomo pohtii.
Ja totta se on. Lähi-pitseriasta löytyy vaikkapa Päätalo-pitsa, joten varmasti lähes kaikkea on kokeiltu. Hutejakin on joskus tullut.
Päätalo-ammunnat poistettiin aikoinaan hyvin nopeasti viikon ohjelmasta.
Torilla myydään kirjoja ja poronlihaa sopuisasti vieretysten. Möllärivartti-kirjoituskilpailun omakustannekirjailijat kauppaavat kirjojaan, ja väkeä soljuu myyntipöytien lomassa.
Pieksämäkeläiset Raija ja Taisto Hämäläinen ovat pysäköineet asuntoautonsa torin viereen. He tekevät jo lähtöä takaisin kotiin. Raija on soitellut edellisillan jäsentapaamisessa Päätalo-aiheisia laulujaan ja Taisto sijoittunut kolmanneksi tietokisassa.
– Taisto se yleensä ehdottaa minulle laulunaiheita Kallen kirjoista, Raija kertoo.
Raija on tykästynyt erityisesti Päätalon kirjojen huumoriin ja ihmisiin, mutta perheen vihkiytynein Päätalo-fani on tietokisaveteraani Taisto. Hän löysi selkosten kirjat yli 40 vuotta sitten. Ne koukuttivat heti, ja siihen on syynsä:
"Minäkin olen poikasena joutunut syömään kunnan jauhoja niin kuin Kalle."
Kallen kirjat ovat Hämäläisille ihan arkipäivää.
– Kotipuheessa viljelemme kirjoista tuttuja sanoja. Vaikkapa silimäänni tai vohkaisija ovat usein aika osuvia, Raija kertoo.
Kalle on ihailtu kirjailija Hämäläisille, sillä hekin, kuten monet päivien vakikävijät, ehtivät tutustua mieheen. Kirjailija kutsui aikoinaan kaikki tietokilpailufinalistit puolisoineen 75-vuotispäivilleen, ja siitä alkoi ystävyys.
– Kalle oli valtavan lämmin ihminen, helposti lähestyttävä ja aito, Taisto kertoo ja Raija näyttää Päätalon lähettämää korttia. Niitä mies jaksoi kirjoittamissavottojen keskellä kirjoitella. Kolmen päivän Taivalkoskella kiertelyn aikana lasken näkeväni ainakin kymmenen Päätalon-kuvalla painettua korttia, joihin mies on kirjoituskoneella lyönyt lämpimiä tervehdyksiä. Vahvojen silmälasien takaa hymyilee varovasti tuttu kansanmies Kalle, kaikkien kaveri.
– Mutta sellainen hän oli, sanoo Liisa Päätalo kun seuraavan kerran törmäämme Päätalo-instituutin ovella.
– Hän oli tavattoman ystävällinen ja monelle isähahmo, Liisa jatkaa. Hän on miehensä kautta sukua kirjailijalle ja tapasi tätä jo nuoresta lähtien.
– Oli todella hienoa päästä kertomaan Kallelle, että luin kirjasi – ja että tykkäsin kovasti.
Astumme Päätalo-instituutin ovesta sisään. Täällä selvitellään kirjailijan arkistoja, pidetään yllä museota ja järjestetään kirjoittamiskoulutusta.
Kallen näköistyöhuone on eristetty lasiseinien sisään.
Sen pöydällä lepäävät tutut vahvat silmälasit. Ihmisiä pyörii ympärillä, ja opas vastailee kysymyksiin. Moni on kiertänyt jo ennen näyttelyä tarkkaan lähiseutujen tapahtumapaikat.
On vaikea keksiä toista paikkaa, jossa fiktio ja fakta sekoittuvat näin saumattomasti toisiinsa. Vaikka Päätalo ehtikin elää pidempään Tampereella kuin Taivalkoskella, hänen tarkat lapsuuden ja nuoruuden kuvauksensa selkosilta ovat ehkä elävintä ja pitkäikäisintä Päätaloa. Mutta jos oli kirjailija yksityiskohtien mies, niin sitä ovat hänen lukijansakin. Moni jää vilpittömästi ihastelemaan Päätalon tyyliin säntillisesti näyttelytilan seinään kasattua halkopinoa.
Viereisessä koulussa sali pullistelee juhlakansaa viimeistä penkkiriviä myöten.
Viikon pääjuhlan tunnelma on erikoinen, melkein harras.
Päätalon tarina rinnastetaan puheissa Suomen hyvinvointivaltion syntyyn, ihmisen pyrkimykseen hyvään ja erityisesti nöyrään ja pyyteettömään, työtätekevään mieleen. Vielä ennen maakuntalaulun kajahdusta kunnanhallituksen puheenjohtaja tietää kertoa, että päätalolaisen kulttuurin vaaliminen on kirjattu jopa kunnan strategiaan.
Juhlavan tilaisuuden päätteeksi Liisa etsii väkijoukosta käsiinsä Päätalon tyttären ja liudan kirjailijan lapsenlapsia. Melkein nolottaa, että tässä näin häiritään, suurmiehen tytärtä. Riitta Päätalo nauraa rennosti, hän on tällaiseen tottunut.
– Olen koko muisti-ikäni ollut kirjailijan tytär, ja sellaisena minua täällä kohdellaan. Tosin ihmiset ovat aika ujoja, ja harva uskaltaa tulla juttusille, Riitta miettii.
Hän käy lasten kanssa Taivalkoskella lomilla, talossa joka on rakennettu hänen isänsä lapsuudenkodin viereen aikoinaan Päätalo-elokuvan kuvauksia varten. Välillä lomarauhan kanssa on tietysti ollut vähän niin ja näin.
– Onhan se joskus hämmentävää, kun turisteja pyörii pellonlaidassa, Riitta myöntää. Hän ei pidä itseään isänsä kirjallisten tuotosten asiantuntijana, mutta on hän sentään joitakin lukenut.
– Sain kuulla niitä juttuja koko lapsuuteni, ehkä siksi minulla ei ole ollut suurta tarvetta lukea niitä kansien välistä, Riitta pohtii. Lapsenlapset myöntävät auliisti vierestä, ettei isoisän tuotanto ole heille tuttua.
– En oikein tunne sitä maailmaa, kielikin on jo niin vierasta, että sitä pitäisi varmaan opiskella erikseen, Riitan tytär Vilja arvelee.
Ensimmäistä kertaa saan parin päivän aikana päteä ja kertoa Päätalon tyttärentyttärelle, että ei huolta, sellainen sanakirja on tehty.
– Niin, kyllä se meiltä jostain hyllystä löytyykin, Riitta nauraa.
Päätalon suvun nuori polvi viihtyy silti päivillä. Ja mikä viihtyessä, sillä ohjelmaa on viritetty joka makuun. Heti päätilaisuuden jälkeen joenmutkassa jyrähtää käyntiin River Rock. Nuorison pomppiessa penkereellä rockin tahtiin juhlavuus haihtuu hetkessä.
Jokainen lähialueen ravintola on järjestänyt illaksi ohjelmaa. Vanha Mylly joenvarressa jytkyy niin että vanhat lattialankutkin taipuvat musiikin alla.
Päätalon isän mukaan Herkoksi nimetty hotelli möyryää discotahteja aamuyöhön.
Vappua muistuttavan illan jäljiltä lasinsirpaleita ja roskia rapisee kenkien alla vielä seuraavana aamunakin, kun harvalukuinen kirkkokansa astelee Päätaloviikon juhlajumalanpalvelukseen.
Viikko on lopuillaan, on lähtösanojen aika. Ne lausutaan parinkymmenen kilometrin päässä, Päätalon lapsuudenkodin Kallioniemen pihassa. Paikalle on saapunut muutama kourallinen kuulijoita. Tällä kertaa päätetään olla äänessä kaikki. Päätalo-seuran puheenjohtaja Raimo Aro jakaa monistenipun ja penkkirivit rykivät kurkkujaan. Aletaan laulaa Kallen lempikappaleita, Asfalttikukkaa ja Villiruusua.
Vaikka Kallioniemi on aika syrjässä, kotitaloa käy vuosittain katsomassa monia tuhansia ihmisiä. Oppaat vastailevat täälläkin ihmisten kysymyksiin ja kertovat rakennuksista ja maisemasta, joka on tallentunut kirjojen sivuilta niin monien lukijoiden mieliin. Raimo Aro kertoo, että usein ihmiset ovat lähes liikuttuneita kun pääsevät ihastelemaan todellista maisemaa. Kerran eräs eteläsuomalainen mies oli tyytyväisenä sanonut, että ”kaikki on niin kuin pitääkin, tosin tuon kalliolaikun kuvittelin 30 senttiä korkeammaksi!”.
Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä 12/2013.
Lue Päätaloviikon 3.–9.7.2017 ohjelma täältä.
