Aavikkoseikkailulla Jordaniassa saat hiekkaa silmiin, korviin ja reppuun. Samalla koet jotakin ainutlaatuista – kuten yön Wadi Rumin taivaan alla.

Olen pieni. Hyvin pieni. Hiekkadyyni jalkojeni alla jatkuu loputtomiin. Hippusena tunnen syvää onnea siitä, että pääsen näkemään ja kokemaan luonnon suuruuden.

Hyppään jeepin lavalle. Nuori beduiinikuski kiihdyttää maastoauton kohti uusia dyynejä. Aurinko ei vielä porota pahimmillaan. Ei tule mieleenkään mennä autoon sisälle. Meno on mukavaa rosoisesta tiestä huolimatta.

Pian auto pysähtyy, ja oppaamme Kamel kehottaa meitä kipuamaan pienelle kukkulalle. Näkymät ovat upeat: vuoria ja punaista hiekkaa silmänkantamattomiin. Espanjalaisrouvat taiteilevat mäkeä alas korkeissa koroissaan. Viehättävyydestä ei tingitä edes aavikolla.

Minä yritän sitoa huivini niin, että se pysyisi päässä. Kamel huomaa pulmani.

– Anna, kun autan. Opetan sinulle beduiinityylin.

Hän kietaisee huivin pääni ympärille, kieputtaa kankaan päät ja sitoo ne huivin päälle. Ja kappas, huivi pysyy. Hyvin ovat beduiinit opettaneet palestiinalaista opastamme.

Arabian Lawrencen maisemissa

Nautin maisemista, upeista kallio- ja kivimuodostelmista. Korkean hiekkadyynin edessä oppaamme astuu autosta paljain jaloin. Minäkin päätän paljastaa valkoiset varpaani auringolle. Hyppään maahan ja toivon, etten putoa skorpionin päälle.

Jyrkkä kapuaminen käy tehojumpasta, ja pian ihailemme maisemia korkealla, vuorenseinämän reunalla.

– Jihuu!

Opas kirmaa rinnettä alas, minä perässä. Lämmin, pehmeä hiekka hyväilee jalkapohjiani. Tunnen itseni iloiseksi kuin pikkulapsi. Lumilauta vain puuttuu. Sellainen näkyy ohi ajavan jeepin lavalla.

Täällä legendaarinen Arabian Lawrence laukkasi kameleineen ja sotajoukkoineen taistellessaan ottomaaneja vastaan arabikapinassa.

Samoja polkuja ovat kulkeneet jo pari tuhatta vuotta niin Lähi-Idän muinainen kauppiaskansa nabatealaiset kuin Silkkitien karavaanitkin.

Käännymme dyyneille. Välillä pitää keventää auton kuormaa ja nousta kävelemään, ettei menopelimme uppoaisi hiekkaan.

Monimutkainen ekosysteemi

Lounasaikaan pysähdymme mahtavan monumentin juurelle. Jättimäinen kalliomuodostelma on kuin suuri portti keskellä autiomaata. Opas vie meidät pientä polkua pitkin ylös kalliota. Vuoroin kiipeämme, vuoroin vedämme vatsaa sisään kapeissa kallionkoloissa.

Kallion päällä on parin metrin levyinen kivisilta, joka johtaa leveämmälle paikalle, kuin katolle. Seuraan kiltisti opasta, vaikka järki neuvoo muuta.

Kymmenien metrien korkeudessa ihailen maisemia ja ehkä rohkeuttanikin, mutta olen helpottunut, kun lounastauko pidetään turvallisesti maan kamaralla.

Beduiinikuskimme tekee tulen hiekalle ja tarjoaa mausteista yrttiteetä, chaita, pienistä lasikupeista. Salvian lisäksi teessä maistuvat ainakin kaneli ja kardemumma. Ja runsas sokeri.

Vaikka autiomaa näyttää ensi vilkaisulla karulta, siellä vallitsee monimutkainen ekosysteemi. Akasiat tarjoavat ihmisille ja eläimille varjoa keskipäivän kuumuudessa.

Beduiinien vuohet ja kamelit löytävät syömistä kuivuudenkin keskeltä. Kevätsateiden jälkeen aavikko saattaa alkaa vihertää. Hiekan keskeltä ponnistavat kauniit kukat. Toisaalta voi kulua vuosikausia ilman sadepisaraakaan.

Kuumasta kylmään

Wadi Rumissa on luultavasti asuttu jo esihistoriallisina aikoina. Kallioista on löytynyt paljon nabatealaisten kaiverruksia. Myöhemmin nabatealaiset sulautuivat muihin kansoihin, ja aavikosta tuli beduiinien valtakuntaa. Paimentolaiskansa siirsi telttojaan sinne, mistä eläimille löytyi ruokaa ja vettä. Osa asui luolissa.

Beduiineja on Jordaniassa yhä yli kaksi miljoonaa, mutta suurin osa asuu nykyään kaupungeissa ja kylissä. Vaikka aavikon olosuhteet ovat karut, päivisin on kuuma ja öisin hyytävän kylmä, osa haluaa jatkaa perinteistä elämäntyyliä, myös Wadi Rumissa.

Telttakangas kudotaan vuohen tai kamelin villasta. Varsinkin uutena se suojaa hyvin myös sateelta. Tuntuu uskomattomalta, että kokonainen perhe voi muuttaa asumuksensa paikasta toiseen melkein silmänräpäyksessä. Teltta saadaan kasaan puolessa tunnissa, ja kaikki kodin tavarat pakataan auton lavalle.
Mekin hyppäämme auton lavalle ja ajamme yöpaikkaamme telttaleiriin. Seuraavaksi on luvassa kulkupelin vaihto.

Aavikkolaivani keinahtaa eteenpäin ja sitten taaksepäin, mutta kun olen yläilmoissa, olo on taas tukeva. Iloinen egyptiläinen oppaamme kävelee kamelien edellä, lauleskelee ja vitsailee arabiaksi. Mies on niin hyväntuulinen ja hassu, että meitä naurattaa. Kun hirnumme, miestä rallattaa entistä enemmän. Hauska kulkue paimenkoirineen nousee vuoren rinnettä.

Myös kamelimme ottavat rennosti. Ne hölkyttelevät kohti vuorenrinnettä. Välillä ne pysähtyvät haukkaamaan palan ohdaketta tai puun oksaa. Opas kohottaa keppinsä ja saa kummasti liikettä suuriin eläimiin.

Sidomme kamelit ja nousemme viime metrit vuorenhuipulle jalan. Laskeva aurinko kultaa maiseman.

Captain’s desert camp

Leirimme teltat on tehty värikkäistä, raidallisista villakankaista. Omassa teltassani on sänky ja sohva. Katossa on pelottavan näköinen hehkulamppuviritelmä. Varovasti sytytän valot.

Nälkä kurnii, kun päivälliskello soi. Noutopöydässä on hummustahnaa, baba ganoush -munakoisosalaattia, bulgurista tehtyä taboulehia, labane-tuorejuustoa ja grillattua lihaa.

Kiviuunin vieressä seisoo leipuri, jolta saa hakea vastapaistetut leivät. Istun tyynylle matalalle penkille. Pöytä on melkein yhtä matalalla. Pian beduiinimuusikot aloittavat laulun ja soiton. Luutut säestävät välillä haikeita, toisinaan ratkiriemukkaita kansansävelmiä.

Juttelen Rafiq Suleimanin kanssa. Hän on paikan omistajan poika ja pyörittää leiriä yhdessä isänsä kanssa.

– Te suomalaiset olette syy siihen, että tämä leiri on olemassa, Rafiq paljastaa ja alkaa kertoa.

Jordanian Aqaba oli suomalaisten suosima rantalomakohde 1980-
luvulla. Suleimanin perheellä oli siellä ravintola, jossa kävi paljon suomalaisia.

He pitivät paikan ruoasta niin paljon, että perhettä pyydettiin perustamaan ravintola myös Wadi Rumiin. Ryhmät kävivät siellä päiväretkillä eikä autiomaassa ollut tuolloin vielä palveluita.

Suleimanin isä pyysi paikalliselta sheikiltä luvan ostaa maata, ja Wadi Rumin ravintola perustettiin 1985.

– Olin tuolloin 12-vuotias, mutta muistan hyvin suomalaiset. He nukkuivat aluksi taivasalla, Rafiq sanoo.

Ravintolan jälkeen päätettiin perustaa myös leiri, jonka nimeksi tuli Captain’s desert camp.

Taivaan kauneudet esiin

Lähden vielä iltakävelylle aavikolle. Otsalamppu on tarpeen kivikkoisella polulla.

Kun leirin valot jäävät taakse, sammutan lampun ja istun hiekkaan. Silmät tottuvat pimeyteen ja saan nauttia huikeasta tähtitaivaasta, joka loistaa kirkkaampana kuin missään muualla.

Kahden tunnin safari 40 euroa

  • Kahden tunnin jeeppisafari maksaa noin 40 euroa, neljän tunnin 70 euroa. Neljässä tunnissa pääsee jo kauas kokemaan rauhaa. 
  • Kamelin kyttyröiden päälle voi istua tunniksi tai vaikka koko päiväksi, jos takamus kestää. Ajelun hinta vaihtelee 10–64 euroon. Varaa hyvälle kuljettajalle ja oppaalle juomarahaksi muutaman dinarin kolikko.
  • Aavikon reunoilla on jeeppejä ja kameleita, jotka vievät turisteja lähiympäristöön. Wadi Rumin matkailukeskus antaa lisätietoa ja hoitaa varauksia.

Yö alkaen 26 €

Wadi Rumissa majoitutaan ­beduiinileireissä.

  • King Areta IV campin teltat ovat tilavia ja mukavuuksin varustettuja. Niissä on sähkö ja yksinkertainen kalustus. Ravintolassa on oikeat tuolit ja pöydät. Yöpymisen hinta, alkaen 63 €, sisältää aamiaisen ja päivällisen. Baari on taivasalla. Se on iso oleskelutila, jossa voi istuskella lampaantaljoilla ja tyynyillä.
    www.kingaretascampjordan.com
  • Captain’s desert camp tarjoaa eritasoista majoitusta. Yö pääleirissä alkaen 26 €, hinta sisältää aamiaisen ja päivällisen. Yhteissuihku. Yö yksityisleirissä 137 €, hinta sisältää illallisen ja aamiaisen. Jeeppikuljetus pääleiristä 6 hengelle 26 €/suunta. Noin 50 neliön kalustettu luksusteltta ja oma kylpyhuone 242 € kahdelle. Puolihoito sisältyy hintaan.
    www.captains-jo.com
  • Rahayeb campin huoneet on sisustettu yksinkertaisen kauniisti beduiinityyliin, 33 €. Vip-huoneessa oma kylpyhuone, 47 €. Hinta sisältää aamiaisen ja päivällisen. www.rahayebcamp.com

Näin perille

  • Helpoiten Wadi Rumiin pääsee Jordanian-kiertomatkan yhteydessä, 7 päivää, 1 850 €, Olympia Kaukomatkat.
  • Myös Kaleva Travel ja Toiviomatkat järjestävät Jordanian-kiertomatkoja. Edullisinta on lentää Ammaniin ja matkustaa sieltä bussilla tai taksilla Wadi Rumiin. Kimppakyyti on halvin.
  • Lisätietoa Wadi Rumista: www.wadirum.jo

Artikkeli on julkaistu alunperin Matkaopas-lehdessä 2/2015.

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Monipuolinen Jordania kutsuu aavikolle

Me muistutimme lähinnä terroristejä noustessamme jeepin kyytiin, huivi peitti kasvot niin että vain silmät olivat näkyvissä. Hiekka narskui hampaissa siitä huolimatta ja tuuli pieksi selkää kun jeeppikuskit ajoivat kilpaa aavikolla. Ei ollut vaikeata kuvitella aavikolle kamelikaravaania. Oli myöskin yllättävää miten erilaisia sävyjä aavikon hiekasta löytyi. Wadi Rum kannattaa ehdottomasti kokea, jos olette sinnepäin menossa.
Lue kommentti

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.