Willemstadin värikäs siluetti kävelysillalta katsottuna.
Willemstadin värikäs siluetti kävelysillalta katsottuna.

Curaçao on aktiivilomailijan luonto- ja kulttuurikohde, jota maustaa siirtomaaisänniltä omaksuttu jämptiys. Ja vahva kansallistunne.

Vanha leidi svengaa. Näinkin tätä hieman notkuvaa, kaupunginosat yhdistävää kävelysiltaa kutsutaan. Eikä siinä kaikki. Kun olen keskellä siltaa, se lähtee sireenit soiden liikkeelle päästääkseen jonkun lemmenlaivan lipumaan ohitseen kohti satamaa.

Mitään suurempaa jännitystä tapahtumaan ei liity. Juuri näin ponttoonien päälle rakennettu Emma Bridge on ”irrotellut” jo vuodesta 1888. Väittävät, että se on lajissaan ainoa koko maailmassa.

Ainutlaatuinen on myös Willemstadin kaupunki. Arkkitehtuuriltaan häkellyttävän värikylläinen yhdistelmä eurooppalaisia, afrikkalaisia ja karibialaisia perinteitä. Suotta sitä ei ole julistettu Unescon maailmanperintökohteeksi. Usko maan ja matkailun tulevaisuuteen näkyy rakennusten ahkerana entistämisenä.

Saarivaltion vetovoima ulottuu yhä myös entiseen emämaahan Hollantiin, jonka eläkeläiset arvostavat ”täydellistä ilmastoa”. Tropiikkia, jossa kaikki toimii. Curaçao on Karibian alueen vakaimpia talouksia, vaikka ihan putkeen ei ole mennyt viime aikoina silläkään. Mutta yleinen hyvinvointi näkyy – myös paikallisten kasvoissa.

Poika tuo itsekseen asuville vanhemmilleen kattilallisen keittoa.
Poika tuo itsekseen asuville vanhemmilleen kattilallisen keittoa.

Pääkaupungin vanhin osa Punda on pittoreski, kapeiden kujien ja kauppojen verkosto. Toiselta reunalta sitä rajaa 1600-luvulla rakennetun linnoituksen muuri, jonka katveessa on ravintola poikineen. Toisella reunalla kelluvat Venezuelasta rantautuneiden kauppiaiden kojut. Käsitöillä ja hedelmillä kuormatut puuveneet kipaisevat Curaçaon pääkaupunkiin muutamassa tunnissa. Muistutuksena Etelä-Amerikan läheisyydestä.

Tavallisissa marketissa pistää silmään eurooppalaisten tuotteiden määrä. Mutta muuten meininki on kiitettävän omaperäistä, pullakin leivottu kilpikonnan muotoon.

Legendaarisen autenttista meno on myös vanhassa kauppahallissa, Marsche Bieuw, jossa toimii lounasaikaan koko joukko kreoli-ruokaa valmistavia keittiöitä. Älä annapaikan näennäisen rähjäisyyden ja hulinan hämätä. Aterian hinta–laatusuhde on loistava, hygieniasta tinkimättä. Kokeile vaikkapa saari­valtion kansalliseläintä vuohta, kabritu. Tai lihamuhennosta, saté, pähkinäkastikkeen kera. Jälkiruuaksi kookosleivonnaisia, kokada.

Kuin Kalliossa

Toinen puoli. Sitä Otropanda tarkoittaa ihan kirjaimellisesti. Kävelysillan toiselta puolelta avautuva, työväestön perinteisesti asuttama kaupunki polveilee pitkin kukkuloita ja tuo meiningiltään muutenkin mieleen Helsingin Kallion. Arkisempaa eloa, paljon kapakoita, kirkkoja ja kampaamoja. Sitä afrotukan suoristamisen määrää!

Pääasiaksi pitää laskea myös yksi museo, Kura Hulanda, jonka verenpunaisten seinien sisällä kiteytyy musta holokausti. CuraÇaon monessa mielessä murheellinen menneisyys orjakaupan keskiössä. Esillä on hyytävä määrä seudulta löytyneitä kahleita ja ”säilytysjärjestelmiä”, joiden kehittelyssä kiteytyy ihmismielen pirullinen kekseliäisyys.

Karusta teemasta huolimatta Kura Hulandan museo on ajatuksia avartava. Jakob Gelt Dekker on tehnyt todellisen kulttuuriteon sijoittamalla varallisuuttaa orjien elämän dokumentointiin.
Karusta teemasta huolimatta Kura Hulandan museo on ajatuksia avartava. Jakob Gelt Dekker on tehnyt todellisen kulttuuriteon sijoittamalla varallisuuttaa orjien elämän dokumentointiin.

Museoon on rekonstruoitu myös pala helvettiä, erään orjien kuljetukseen käytetyn laivan ruuma. Seuraavassa salissa katsojat hiljentää pari veristä Ku-klux-klaanin pukua. Ja monet muut rotusorron dokumentit tähän päivään saakka.

Kura Hulanda muistuttaa myös siitä, että vaikka orjuus kumottiin virallisesti 1863, ei se maailmasta ole poistunut, vain muuttanut muotoaan. Karu fakta on sekin, että Curaçao on yhä strategisesti tärkeä välisatama tämän päivän ihmis­kaupalle. Tavallisen turistin silmiin se ei näy. Päinvastoin, tunnelma on hyvin levollinen. Ulkoilmabordellikin on kipattu johonkin lentokentän takamaille.

Luonnon yllätyksiä

Polulla lötköttää metrin verran upeasti vihertävää liskoa. Ja pitkä mustavalkoraidallinen häntä siihen päälle. Eikä tyyppi tee elettäkään väistääkseen – metsän herra.

Keittoon päätynyt iguana maistuu hieman kanalle.

Upeita iguanoja ja niiden pikkuserkkuja gekkoja vilistää kaikkialla. Pelätä niitä ei tarvitse, edes ruokalistalla. Esimerkiksi keittoon päätynyt iguana (yuana) maistuu hieman kanalle. Mutta ennen ruokaa tekee hyvää hiukan kiipeillä.

Curaçaon korkein vuori Christoffel on kaunis ja näkyy kauas, vaikka se kohoaa vain 375 metrin korkeuteen. Tukevilla tossuilla ja juomapullolla varustettuna sen valloittaa suhteellisen helposti reilussa tunnissa, koska huipulle johtava polku on tulvillaan luonnon omia portaita – ja innostavaa tutkittavaa.

Kiltti kovanaama. Siellä täällä viilettävä iguana on saaren kansalliseläin.
Kiltti kovanaama. Siellä täällä viilettävä iguana on saaren kansalliseläin.

Aluksi näyttää kuin joku olisi huiskinut kaktusten kimpussa punaisen maalin kanssa. Mutta kyllä se väri on osa agavemaisesti aukeavan kasvin kukintoa.

Sitten silmä jää kiinni puiden oksilla nököttäviin nyytteihin: orkideoja! Helmikuun alussa valtaosa niistä on vielä nupullaan. Mitä korkeammalle polku nousee, sitä kosteammaksi – kumma kyllä – ilma muuttuu. Ja sitä enemmän puissa alkaa näkyä naavaa, joka täälläkin on merkki puhtaasta ilmasta. Ja yhtäkkiä se on siinä, valkoinen orkidea, kuin puuhaaraan aseteltu leivos.

Pysäyttävä on myös ympärillä avautuva panoraama. Kuin olisi ylhäällä liitelevä valkohäntäinen haukka itsekin.

Vuokraamalla auton päiväksi ehtii saada monta erilaista luontoelämystä.

Mitä aikaisemmin lähtee liikkeelle, sitä enemmän näkee lintuja, vihreinä välkkyviä papukaijaparvia ja kinikin-nimisen linnun, jolla on roosaa rinnassa ja sinistä siivissä.

Vuokraamalla auton päiväksi ehtii saada monta erilaista luontoelämystä. Kaktusmetsiä, jotka kukkivat ja tuottavat hedelmää myös kuivalla kaudella. Akaasioiden muodostamia tunneleita ja kristallinkirkkaita laguuneja. Saaren pohjoisranta on ihan toinen maailma. Uneliaita kyliä ja vulkaanisen karua, meren ja suolaisen tuulen pieksämää maisemaa.

Jeremin taivaallisen kirkas laguuni. Kaikki hotellit ja kymmenet valkohiekkaiset rannat ovat saaren eteläisellä sivulla.
Jeremin taivaallisen kirkas laguuni. Kaikki hotellit ja kymmenet valkohiekkaiset rannat ovat saaren eteläisellä sivulla.

Pinnan alla piilee vaara

Kohti riuttoja ajettaessa keli on kova ja ryskyttävä, mutta sukellus­opas viihdyttää porukkaa haijutuilla. Hui hai, oikeasti tarinan päähenkilö on Hollannin kuningatar, jo kruunustaan luopunut Beatrix.

Curaçao on luonnollisesti ollut myös kuningashuoneen suosima lomakohde, ja kuningattarella oli nuorempana useinkin tapana polskia eräässä tietyssä poukamassa. Muuan paikallinen irvileuka huusi kerran ihan piruuttaan varoituksen, että hai näkyvissä – saadakseen vipinää arvovaltaiseen seurueeseen. Huuto oli siis vitsi, mutta sen jälkeen Kuningattaren ranta ympäröitiin verkolla.

"Nämä vedet ovat paljon vaarallisempia kuin miltä ne vaikuttavat."

Veneemme laskee ankkurinsa siihen liepeille ja muutama verkkoa varten pystytetty puomi näyttää olevan yhä jäljellä. Luojan kiitos jäljellä on myös kohtalaisen elävä riutta, jolle soittavat fanfaaria trumpettikalat ja koko joukko värikkäämpiä kulkijoita. Eipä ihme, että tuore Dive-lehti nimesi Curaçaon sukeltajien Top 5 -kohteisiin myös sen vuoksi, että alueella riittää tutkittavaksi isoja ja pieniä laivanhylkyjä.

Vedestä noustuamme newyorki­lainen, liki seitsemänkymppinen Peter tosin joutuu sukellusoppaan tiukkaan puhutteluun. Ikämies sooloili liikaa, ja häipyi ilman paria ison rauskun perään.

– Luulisi tuolla elämänkokemuksella ymmärtävän, että nämä vedet ovat paljon vaarallisempia kuin miltä ne kaikessa satumaisuudessaan vaikuttavat, puhisee opas.

Jenkki-Peter hullaantui riutoista liikaakin.
Jenkki-Peter hullaantui riutoista liikaakin.

Silmiä hivelevää kauneutta

Kauneuskuningattaria on tullut paljon näiltä Karibianmeren kulmilta. Miehissäkin on näköä ja kokoa, mutta naisissa on jotakin erityistä. Moni heistä on vankka ja kurvikas – ja sen oloinen, että iloitsee täysin rinnoin naiseudestaan. Ja juuri se tekee monesta daamista vastustamattoman ilmestyksen. Naiset ovat eturivissä myös Curaçaon talouselämässä ja politiikassa. 

Taksikuskien tietotoimiston mukaan hyvin koulutettujen naisten itsenäisyys on mennyt jo liiallisuuksiin: rakentavat itselleen isoja hienoja taloja, elelevät sinkkuina ja vaihtavat poikaystävää, marmattaa virallisen eläkeiän, 65 vuotta ylittänyt herra, joka myöntää, että isompiakin murheita yhteiskunnassa kyllä on.

Turismin ohella tärkein bisnes, öljynjalostus, on sekin yhtä aikaa hyvä ja paha asia. Edestakaisin ravaavat tankkerit nähdään mustana kultana ja melkoisena ympäristöriskinä. Teollisuuden houkuttamat vierastyöläisetkin aiheuttavat kitkaa, vaikka eri rodut harmoniassa elävätkin.

Ravintola Gouverneur on vanha kuvernöörin virka-asunto.
Ravintola Gouverneur on vanha kuvernöörin virka-asunto.

Valtaosa naisista käy ansiotyössä, ja arvot ovat muutenkin aika euroop­palaisella mallilla. Koteja useammin vanhukset päätyvät hoitolaitoksiin. Karibian asteikolla Curaçao on kuitenkin hyvinvointivaltio, ja se näkyy myös meikäläisittäin tuttuina terveysongelmina: kasvussa ovat erityisesti kakkos­tyypin diabetes ja muistisairaudet.

Silti joka paikassa, kalsareista bussinkylkiin, törmää riemukkaaseen iskulauseeseen Dushi! Dushi Korsou! Se on papiamentua, saaren alkuperäisasukkaiden kieltä ja tarkoittaa makeaa ja suloista. Makea Curaçao!

Ja kyllä, reissusta jää suuhun uusi, yllättävän hyvä maku.

Hyvä tietää!

  • Vesijohtovesi on juotavaa, merivedestä suodatettua.
  • Valuutta Antillean guilder (ANG tai Nafl) ja USA:n dollarit.
  • Hintataso hieman Suomea edullisempi. Tarkista onko palvelu (10 prosenttia) jo lisätty ravintolalaskuun. Useimmiten on.
  • Takseissa on mittarit, mutta matka kentältä kaupunkiin on vakio, 25 dollaria. Taksikuski odottaa 10 prosentin tippiä.
  • Lämpötila miellyttävän tasainen noin +28 C ympäri vuorokauden ja vuoden. Tuuli saa auringon tuntumaan vaarattomammalta kuin se on. Talvikaudella tuuli voi olla navakkaa.
  • Ei malariaa eikä muita trooppisia tauteja. Moskiittoja voi esiintyä sateisimpaan aikaan, alkuvuodesta.
  • Tiukka asenne huumeisiin.
  • Aikaero Suomeen – 7 h.

Curaçao x 10

  1. Saarivaltio Karibian­merellä, Venezuelan edustalla. Entinen Hollannin siirtomaa. Itsehallinto vuodesta 1954.
  2. Hollannin Antilleista (Aruba, Bonnaire, Curacao) suurin. Ranta­viivaa 364 km.
  3. Karibian alueen vakaimpia ja kehittyneimpiä maita. Moni­puoluejärjestelmä. Naiset näkyvässä asemassa yhteiskunnassa. Kuvernööri on Hollannin kuningas­huoneen edustaja.
  4. Asukkaita 153 000. Viidennes yli 65-vuotiaita.
  5. Laadukas koulujärjestelmä. Toimiva terveydenhuolto.
  6. Saarella asuu runsaasti hollantilaisia eläkeläisiä, joita huomioidaan vero­helpotuksin.
  7. Kielet: papiamentu, hollanti ja englanti.
  8. Väestöstä katolisia 80 prosenttia.
  9. Tärkein työllistäjä turismin ohella on öljynjalostus ja laiva­teollisuus.
  10. Talouskasvu noin 4 prosenttia. Työttömyys 6 prosenttia. Kasvava nuorisotyöttömyys vauhdittaa nuorten maasta pakoa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2014.

Mitä, jos passi katoaa loman viimeisenä iltana? Nauti, neuvoo passinsa kadottanut toimittaja.

Toimittaja Olli-Pekka Komonen, 37:

Lennon lähtöön pari tuntia, passi puuttuu 

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana huomasin kauhukseni, että passini oli jäänyt reissun ensimmäiseen hotelliin. Kyseinen Marriot-hotelli sijaitsee lähellä San Franciscon lentokenttää, joten en hätääntynyt. Ehtisin hyvin ajaa hotellin kautta ennen paluumatkaa ja hakea huoneen tallelokeroon jääneen passin.

Soitin hotellille ja kyselin passini perään. Sitä ei kuulemma ollut löytynyt, ja kun yritin tiedustella vielä sunnuntaiaamuna toisen kerran asiasta, hotellista väitettiin, etten siellä koskaan ollut vieraana ollutkaan!

Lennon lähtöön oli enää joitakin tunteja, joten pieni paniikki alkoi nousta pintaan. Selvitin netistä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Lähimmästä Suomen pääkonsulaatista Los Angelesista onneksi vastattiin sähköpostiin pyhäpäivästä huolimatta.

Soitin lentoyhtiöön ja sain lykättyä paluulentoni torstaille. Varasin netistä bussilipun San Franciscosta Los Angelesiin, pakkasin tavarani ja hyppäsin bussiin. Matkalla varasin Airbnb:n kautta majoituksen mahdollisimman läheltä konsulaattia siltä varalta, että asiaa pitäisi käydä selvittelemässä useampana päivänä.

Tiistaina pääsin heti aamusta konsulaattiin anomaan passia. Homma hoitui käden käänteessä, ja samassa yhteydessä selvisi, että pääkonsulin luona olisi illalla Kaliforniassa asuvien suomalaisten illanvietto. Pääsin mukaan.

Tutustuin uusiin ihmisiin ja solmin yhteyksiä. Seuraavana päivänä päädyin suomalaisen Hollywood-näyttelijättären kanssa kahville - ja törmäsimme kaiken päälle suosikkinäyttelijääni Seth Rogeniin keskellä katua!

Alkupaniikin jälkeen passin hukkaamisesta seurasi lopulta pelkkää hyvää.


Olli-Pekan vinkit passin katoamiseen

  1. Älä hätäänny. Vaikka passin katoaminen on ikävää, se on kuitenkin vain passi. Uuden saa rahalla. Et ole hengenvaarassa tai syyttömänä vankilassa. Kukaan suomalainen ei tiettävästi ole vielä joutunut jäämään pysyvästi ulkomaille. Vaikka tilanne on sinulle uusi, suurlähetystölle passien tekeminen on rutiinia.
  2. Nauti. Olet luultavasti maassa, johon olet halunnut matkustaa. Nyt saat kenties vain viettää siellä lisää aikaa. Et voi tilanteelle mitään, joten ajattele, että sait loman jatkeen.
  3. Huomioi kulut. Passin hankkimisesta tulee äkkiä satojen eurojen kulut. Varmista, että luottokortin luottoraja ei ylity. Tarvittaessa maksa kiireesti luottokorttilaskua nettipankissa pienemmäksi tai pyydä pankkia korottamaan luottorajaa.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaoppaan numerossa 6/2016.

Israelin Eilatissa saman loman aikana pääsee nauttimaan taivaan, meren, autiomaan ja vuorten ihmeistä.

Pieni, vihertäväsiipinen tiltaltti näyttää heiveröiseltä lintutieteilijä Noam Weissin kourassa. Silti se tapittaa tyynesti isoa miestä.

Weiss silittää linnun höyhenpeitettä ja tarkistaa sen jalassa olevan renkaan tiedot. Sitten hän puhaltaa linnun vatsahöyheniin.

– Näetkö tuon kolon vatsassa? Linnun täytyy syödä niin paljon, että kolo täyttyy, jotta se jaksaa lentää. Se on lähtenyt kenties Suomesta ja ylittänyt jo Euroopan ja lentää vielä yli tuhannen kilometrin matkan yli Saharan autiomaan, Weiss selventää.

Hän kertoo, että tiltaltti on tämän vuoden poikanen. Ihmettelen ääneen, miten tuollainen pieni untuvikko tietää, että nyt sen pitää syödä vatsa täyteen ennen seuraavaa lentoa. Entä mistä se tietää, minne lentää?

Asiantuntija naurahtaa, että sitä hekin yrittävät selvittää. Kukaan ei opeta poikasia eikä näytä niille reittiä. Nuoret linnut lentävät omissa ryhmissään, vanhemmat omissaan.

Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.
Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.

Olemme parin kilometrin päässä Eilatin keskustasta sijaitsevassa lintupuistossa, joka täyttyy lintubongareista varsinkin lintujen muuttoaikaan maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.

– Meillä on paljon vakiokävijöitä. Eräs suomalainen on käynyt täällä kahdesti vuodessa jo 20 vuoden ajan. Ja toinen lintuharrastaja odottaa pääsevänsä eläkkeelle tuomarin työstään, jotta voi muuttaa talvehtimaan Eilatiin ja keskittyä lintujen tutkimiseen, Weiss kertoo.

Samalla hän poimii lintuaseman kirjahyllystä käteensä suomenkielisen lintuoppaan.

Matkantekoa lepoasennossa

Muuttolinnut valitsevat etapikseen Eilatin, sillä sen sijainti on ihanteellinen. Linnut, jotka pisimmillään muuttavat jopa 25 000 kilometrin matkan, tarvitsevat ruokailupaikkoja lentomatkan varrella.

Osa niistä käyttää hyväkseen mantereen päällä syntyviä otollisia ilmavirtauksia. Ne vain levittävät siipensä niin sanotusti lepoasentoon.

Lintupuistosta voi nauttia, vaikkei olisi intohimoinen lintuharrastaja. Täällä jokainen aiheesta kiinnostunut saa halutessaan opastusta. Kiikarit voi vuokrata, ja puiston työntekijät antavat mielellään vinkkejä siitä, mitä lajeja löytää mistäkin osasta puistoa.

Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.
Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.

Puisto ja sen tekojärveä kiertävä polku sopivat koko perheelle. Kuka tahansa pääsee seuraamaan rengastuspuuhia ja lintujen tarkastuksia puiston lintuasemalle.

Kun tiltaltti on tutkittu, Weiss siirtää sen varovasti kämmelleni. Saan laskea sen vapaaksi.

Silitän pehmeää untuvaa. Lintunen avaa siipensä, ja toivotan sille turvallista matkaa.

Maalaus löytyi sattumalta

Vuoret hehkuvat punaisina kaikkialla, minne vain katson. Alun perin satamakaupungiksi perustettu Eilat sijaitsee aavikolla, joten autiomaan maisemat kannattaa tutkia.

Hiekkaerämaa kätkee monenlaisia salaisuuksia. Sen on huomannut jeeppikuskimme Alfonso Nussbaumer, joka on opastanut ryhmiä Eilatin alueella jo vuodesta 1961.

– Ensimmäisen seinämaalauksen löysin jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla sattui hauska tapaus. Olin opastamassa fransiskaaniryhmää ja selitin, että seinämaalauksia pitäisi etsiä paljon ylempää kuin siitä, mihin katseemme yleensä ensimmäiseksi osuu.

Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.
Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.

Hän kertoo osoittaneensa lähintä seinää havainnollistaakseen sanomaansa ja yhtäkkiä huomanneensa siinä maalauksen. Tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan noin 3200 vuoden takaa.

– Opastamani ryhmä ei uskonut, etten tiennyt maalauksesta etukäteen. Vielä samana päivänä arkeologit tulivat tutkimaan teosta, samoin televisiokamerat.

Nyt farao Ramses III:n seinämaalaus on yksi Timnan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Kun Alfonso Nussbauer kävi Sveitsistä Eilatissa ensimmäisen kerran, hän päätti heti jäädä.

– Löysin Eilatista auringon, meren, autiomaan ja vaimoni. Nappasin hänet ilmasta, Nussbaumer vitsailee.

Vaimo työskenteli aikoinaan paikallisen lentoyhtiö Arkian lentoemäntänä.

Paria yhdisti muun muassa rakkaus vedenalaiseen maailmaan, ja heidät jopa vihittiin avioliittoon veden alla.

Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.
Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.

Alfonso Nussbaumer kertoo tarinoita Aravan aavikon eläimistä ja kasveista sekä siitä, miten ne selviävät karuissa olosuhteissa.

Harvinaisen jouhihietakyyhkyn kohdalla hän pysäyttää maastoauton ja kertoo, että kyyhky voi kantaa vettä sulissaan jopa 30-40 kilometrin matkan.

Akasia tarjoaa varjoa auringon paahteelta. Se levittää juurensa sivusuuntaan, jotta se pysyisi pystyssä hiekkamyrskyissä, ja lisäksi alaspäin, jotta se löytäisi vettä. Juuri voi kurkottaa jopa 60 metrin syvyyteen. Puu voi selvitä ilman vettä jopa kymmenen vuotta.

Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.
Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.

Seudulla ei ole satanut kunnolla 13 vuoteen, ja Alfonso Nussbaumer osoittaa kovaonnista kasvia, jonka kuivuusjakso on tappanut.

– Kun ajelen täällä, kaadan usein kanisterillisen vettä jonkin puun juurelle. Mutta puita on paljon, on mahdotonta auttaa niitä kaikkia.

Edomilaiset löysivät Timnan laakson kupariesiintymät jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tosin on arvioitu, että Israelin kuningas Salomo olisi kartuttanut laaksossa rikkauksiaan jo kauan ennen sitä. Siksi arkeologi Nelson Glueck nimesi hienon luonnonmuodostelman Salomon pilareiksi, ja se onkin Timnan kuuluisin maamerkki.

Nemoa etsimässä

Merenpinnan alle oppaakseni lähtee sukelluskouluttaja Osku Puukila. Hän on entinen helsinkiläinen palomies ja pintasukeltaja, joka on asunut ja sukeltanut Eilatissa jo 35 vuoden ajan. Yli 30 000 sukellustunnin jälkeen ei ole montakaan korallia tai kalalajia, joita Osku ei tuntisi.

Puolen tunnin teoriaosuuden jälkeen olen valmis hyppäämään veteen. Saan happisäiliöt selkääni.

Testaamme vielä käsimerkit myös veden alla, ja liu'un korallien sekaan. Osku sukeltaa edelläni ja kyselee käsimerkein, onko kaikki kunnossa. Hän osoittaa värikästä vuokkokalaa, joka on lajina tuttu animaatioelokuvasta Nemoa etsimässä.

Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.
Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.

On vaikea päättää, mitä seuraisi: kalaparven tanssia vai suuren rauskun lepatusta.

Meren äänimaailma on jännittävä. Hiljaisuuden rikkovat pienet pulputukset, rahinat ja loiskeet.

Vaikka ihmisen ja teollisuuden jäljet näkyvät meressäkin ja osa koralleista on kuollut, kaunista katseltavaa on niin paljon, että Osku kertoo sukeltavansa itse aina, kun se vain on mahdollista. Hän on kuvannut satoja tunteja Punaisenmeren kaloja sekä Israelin että Egyptin puolella.

Ilta tummuu, on aika vaihtaa märkäpuku vaatteisiin. Osku Puukila istuu vakiopöytäänsä Barbeach-ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta annoksen, jota ei mainita listalla, Osku Specialin. Iso vati kannetaan pöytään, simpukkapataa riittää monelle.

Kolmen kaveruksen kasvitiedettä

Reilun kilometrin päässä Eilatista pohjoiseen pääsee kasvitieteelliseen puutarhaan. Autiomaassa kasvaa muutakin kuin kaktuksia.

Kaikki lähti kolmen ystävyksen Yoram Nadelin, Eyal Arnanin ja Ratzon Cohenin hullusta ideasta saada autiomaa kukkimaan. Ja niin tapahtui: vehreät palmut, apinanleipäpuut ja passionhedelmäpuut kukoistavat.

– Olimme harrastelijapuutarhureita, eikä meillä ollut mitään teoreettista tietoa. Kukaan ei uskonut ideaamme, muttei se meitä haitannut, Ratzon Cohen sanoo.

Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.
Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kaverukset kokeilivat kaikkea, oppivat kantapään kautta ja istuttivat kasveja eri korkeuksille.

Nykyisin biologian opiskelijat tulevat puutarhaan harjoitteluun ja tekemään tutkimuksia.

– Totutimme kasvit pikku hiljaa suolaiseen veteen. Ne, jotka selvisivät, selviävät mistä vain.

Kibbutsin kotimaa

Moni muistaa Israelista kibbutsit, jonne nuoret lähtivät aikoinaan poimimaan appelsiineja. Suomalaiset olivat ensimmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä 1960-luvun kibbutseilla. Vapaaehtoisia on ollut arviolta 400 000, joista suomalaisia noin 15 000.

Nykyään kibbutseja on noin 250. Sana kibbutz tarkoittaa ryhmää, ja alun perin kibbutsit olivat yhteisomistukseen perustuvia maatalousyhteisöjä. Niissä syötiin isossa ruokasalissa, lapset asuivat erikseen ja johtokunta saattoi päättää jopa lapsen nimen.

Nykyään monet kibbutsit on yksityistetty ja jäsenet voivat työskennellä joko kibbutsissa tai sen ulkopuolella.

Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.
Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 5/2016.