Kajaanin runoviikon taiteellinen johtaja Taisto Reimaluoto haastaa itsensä pohtimalla vaikeita tunteita uusimmassa ET-lehdessä.

”Olen ollut Kajaanin runoviikolla mukana vuodesta 2000. Runoviikko sulkee vieraat aina omaan erityiseen tunnelmaansa. Runoviikolla saadaan sanan vihtaa ja oivalluksen löylyä, kun Kajaaniin kokoontuu suuri joukko sanan taitajia ja kuulijoita. Olen erityisen ylpeä siitä, että nuoret kirjoittavat ja esiintyvät runoilijat ovat vahvasti läsnä Runoviikon ohjelmassa.

Odotan jännityksellä näkeväni Aulikki Oksasen lausuvan runojaan, Kaj Chydeniuksen soittavan sävellyksiään, Runokarhun tanssivan tanssejaan ja nuorten lausujien näyttävän taitojaan.”

Miksi juuri tämä runo?

ET-lehti pyysi Kajaanin runoviikon taiteellista johtajaa valitsemaan runon. Näin Taisto Reimaluoto perustelee valintaansa.

”Valitsin tämän runon, koska siitä tulee turvallinen ja suloinen olo. Se kulkee läpi ruumiin ja mielen.

Mirkka Rekolan runo leikkaa syvälle ihmisyyden suureen hetkeen, uuden ihmisen kohtaamiseen. Syntyykö tuosta kohtaamisesta jotakin pysyvää? Ystävyyttä, rakkautta? Kenties jotain kestävää ja ikuista yhdessä ihmisen mittaisessa ajassa. Tämä runo antaa ymmärtää, että olivatpa ihmisen arkiset hetket kuinka suuria ja ainutkertaisia tahansa, niin kaikkeuden hetket ovat jotakin muuta.

Nuo hetket kietovat meidät ja läheisemme yhteiseen suureen uneen. Vaikka ihminen kokee runossa kaikin aistein, ei lopussa ole varmuutta siitä, ovatko hänen kokemuksensa todellisia. Ei ole varmuutta siitä, onko meitä ympäröivä kaikkeus kaikkein todellisinta. Eikä ole varmuutta siitä, elämmekö sittenkin vain kuvassa, kuvana kolmannessa ulottuvuudessa. Vai istummeko kenties puistossa, punavaahteran alla varjossa?”

Minä istuin puistossa (Mirkka Rekola)

Minä istuin puistossa
punavaahteran alla varjossa
unohtamaisillani kadut, katujen muurit,
nämä vuodet, pyörivät päivät, kaikki,
             nojasin siihen puuhun,
kun jonkin matkan päähän, penkin luo
asteli nainen
             päässä punainen fetsi,
       niin kirjavassa puvussa
kuin kesä kun on jo syksy.
Hän asetti selkänojalle pyöreän maton.
Minä näin siitä puolet:
              täynnä ympyräkuvioita,
vilkaisin pois. Ja hän seisoi yhä
ja levitti kätten välissä
nelikulmaista liinaa,
ohutta mustaa huivia,
jota reunusti tummapuna.
Hän käänteli sitä, taittoi kolmioksi,
                 ensin oikealta
alas vasemmalle, päästi kulmat irti
ja taittoi toisin, kuin mittaisi sivuja;
ne olivat yhtä pitkät.
Sitten hän tähysi jonnekin vaahteran latvaan,
nosti tuon mayan hunnun kasvojen eteen,
tuulen henkäys näkyi,
ja hän käänsi sen kahtia oikealta vasemmalle
ja vielä kerran, alhaalta ylös.

Minä katsoin ja katsoin:
                  nuo neljä kulmaa
vasemman peukalon ja etusormen välissä,
mutta liina siinä edessä yhä
kuin tumma pieni ruutu.
Sitten hän viskasi sen penkille
ja istui mattonsa viereen selin minuun.

Minä nojasin vaahteran runkoon.
Kaupunki näkyi. Niin monta kerrosta,
niin monta vuotta. Pilvi sukelsi tuulessa,
ruohoissa ruohojen varjo.
Harha peitti meidät: se oli totta.
Se liikkui tietenkin noin, se verho.

Teoksesta Tuulen viime vuosi (WSOY 1974)

Kuka on Taisto Reimaluoto?

  • Taisto Reimaluoto on 1961 syntynyt näyttelijä.
  • Asuu Helsingissä, naimisissa, kolme lasta.
  • Toimii neljättä vuotta Kajaanin runoviikon taiteellisena johtajana. Runoviikko on tänä vuonna 2.–6.7., ja suven runoilija on Aulikki Oksanen. Taisto Reimaluoto esittää viikolla monologin Oksasen runoista.

Lue Taisto Reimaluodon haastattelu Et-lehdestä 11/2014, joka ilmestyy 18. kesäkuuta.

Lue lukijoiden runoja täältä.