Melkein 60 onnen vuotta, sitten tyhjyys. Kun puoliso kuoli, Mirjami Haapaniemi tunsi tarvitsevansa jotakin ihan uutta. Seniorilukio sisäoppilaitoksessa nosti hänet surusta.

Mirjami, 14, istui ystävänsä Annikin kanssa viltillä nauttimassa voileipiä ja limsaa, kun hän kohtasi Yrjö Haapaniemen. Vietettiin juhannusta 1947 Kalajoen hiekkasärkillä.

– Yrjö oli hyvä laulamaan. Taisin ihastua lauluääneenkin, Mirjami muistelee hymyillen.

Ja repertuaaria Yrjöllä riitti. Oli romanttinen Rantakoivun alla tai komea Minä laulan sun iltasi tähtiin. Yrjö oli 11 vuotta Mirjamia vanhempi, sodan käynyt mies.
Nuoret alkoivat kirjoitella toisilleen. Maamiesseuran pikkujouluissa syötiin jo puuroa hyvin lähekkäin. Pääsiäisenä 1948 Yrjö pääsi saatille.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Hän tukki hevosen tiukuihin heiniä, ettei äitinsä kuulisi yöllistä hevosella ajoa. Seurustelimme kolme vuotta, hyveellisesti, mutta hauskaa oli!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syksyllä 1949 Yrjö lähti Ruotsiin rautatehtaalle kihloja tienaamaan. Hän palasi keväällä 1950 sormusten kanssa ja 2.7. vietettiin isot häät sulhasen kotitalon pihalla. Mirjami oli 18 ja Yrjö 29.

– Elokuussa lähdimme junalla Haaparannan kautta Ruotsiin. Matka Hälleforsiin, joka on Helsinkiä etelämpänä, oli meidän ihana häämatkamme.

Onnellista aikaa

Nuoripari sai yhden huoneen ja keittiön kodin, jossa oli hienosti maalatut seinät ja korkkimattokin lattialla. Elintasoero Suomeen oli huima, Ruotsissa mikään ei ollut kortilla eikä mistään puutetta. Yrjö oli töissä tehtaalla ja Mirjami hoiti kotia. Matti syntyi helmikuussa 1951 ja siitä vuoden välein Tapio, Teija ja Leila.

– Opin pian ruotsia keskikoulupohjalta, ja kohta olin jo tulkkinakin toisille. Viihdyimme hyvin, saimme ruotsalaisia ystäviä eikä meillä ollut ikinä hankalaa. Auvoisinta siinä ajassa oli harmoninen yhdessä olo, hitsauduimme Yrjön kanssa Ruotsissa yhteen. Lasten kasvaessa kävin baarissa ja taimitarhalla töissä. Kesäisin lomailimme Suomessa.

Viideksi vuodeksi kaavailtu siirtolaisuus venyi lopulta 11 vuoteen. Perhe palasi Suomeen 1962, kun 8–11-vuotiaat lapset vielä suostuivat lähtemään.

– Ostimme vanhan talon Kannuksesta. Kaupan mukana tuli lehmä, mutta halusimme vielä toisen. Meillä oli uusi telkkari-radio-levysoitinyhdistelmä, joka oli kallis Ruotsissakin. Myimme sen ja ostimme toisenkin lehmän.

Verkunasta ja Neidosta alkoi Mirjamin emännän ura. Lehmiä oli enimmillään 15. Yrjö oli usein talvisin metsätöissä ja tunnelityömailla. Syntyi vielä kuopuskin, Vesa. Elämä oli tyyntä ja vakaata.

Kotiin lähtöä ei tullutkaan

Mirjamin elämä ei muuttunut eläkkeelle jäädessä, sillä lehmistä ei luovuttu, Mirjami niin tykkäsi niistä.

– Vain se muuttui, ettei eläkkeellä enää saanut lomittajaa, hän kertoo.

Pari hitsautui entistä tiiviimmin yhteen. Kaikki asiat tehtiin yhdessä. Vaikka Yrjö ei jaksanut lypsää, hän tuli vaimonsa seuraksi navettaan, ja lauloi tai vihelteli siinä vaikkapa Minä laulan sun iltasi tähtiin.

– Rakkaus pysyi samanlaisena koko elämän. Avioliittomme oli aivan ihana, Mirjami liikuttuu.

Yrjöllä sairasti vuosia keuhkoastmaa, vaikkei ollut tupakkamiehiä. Varsinkin keväisin henki oli ahtaalla. Hän sai kuitenkin hyvää hoitoa

– Hän oli Kokkolassa keskussairaalassa sydämen rasittumisen takia. Mutta oli niin toimellaan kotiin lähdössä, että en olisi uskonut sitä viimeiseksi päiväksi. Piipahdin Kannuksessa lypsämässä lehmät ja palasin illalla sairaalaan. Yrjö oli kuollut sillä aikaa. En halunnut uskoa sitä enkä päästää ajatusta edes mieleeni.

Tyhjän kodin tuska

Mirjamin oli kuitenkin mahdotonta vajota apatiaan, sillä lehmät oli hoidettava aamuin illoin.

– Pakollinen touhuaminen oli pelastukseni. Sain lohtua suruuni kuuntelemalla Yrjön laulua tuntikausia c-kaseteilta, joita hän äänitti haitarinsoittajakaverinsa kanssa 1980-luvulla. Totta kai itkin, mutta silti halusin kuunnella. Hautajaisista en muista mitään.

Pikkuhiljaa Mirjami lähti leskiryhmään ja eläkeläisten kahvitilaisuuksin.

– Sain toki tukea, mutta toisaalta masennuin lisää. Tajusin pian, että minun pitäisi keksiä ihan uutta tekemistä. Jotain sellaista, mitä emme tehneet yhdessä Yrjön kanssa. Tyhjään kotiin tulo oli surullista.

Mirjami päätti, ettei jää kotiin sukkaa kutomaan. Sillä ei Yrjö tule takaisin, mutta itse hän voisi pimahtaa.

– Nyt akka otat itseäsi niskasta kiinni, määräsin itseäni, hän muistelee.

Mirjami myi viisi lehmää Kälviälle maatilalle. Luopuminen oli vaikeaa 40 vuoden lehmienhoitamisen jälkeen. Onneksi niitä ei tarvinnut laittaa teurasautoon.

– Minä lypsäisin vieläkin! Olen terve, vain verenpainelääkitys on, Mirjami nauraa.

Pulpettiin 60 vuoden jälkeen

Mirjami ei ole koskaan harmitellut koulujen jäämistä. Hän oli halunnut miehen ja lapsia ja oli tyytyväinen onnelliseen parisuhteeseensa. Mutta nyt kun hän eräänä päivänä näki Keskipohjanmaa-lehdessä ilmoituksen Ylivieskassa olevasta Raudaskylän seniorilukiosta, hän soitti sinne heti. Se oli torstai, ja jo maanantaina hän pyysi poikaansa ajamaan hänet koululle

– Tuumasin, että pääseehän sieltä pois, jos ei tykkää. Ja enhän minä korkealta putoaisi, vain pöydältä lattialle. Mutta kun istuin pulpettiin yli 60 vuoden tauon jälkeen, minut valtasi mahtava rauhan ja hyvän olon tunne. Tämä on minun juttuni enkä tästä hevillä lähde, Mirjami kuvailee vieläkin liikuttuen.

Mirjami aloitti seniorilukion 15.2.2010. Hänen ryhmässään oli viisi innokasta opiskelijaa, joiden kanssa kerrattiin ensin puoli vuotta vanhoja opintoja ennen aikuislukion opintoihin siirtymistä.

Mirjami jäi myös asumaan opistolle, perinteiseen soluasuntoon. Aluksi hän asui toisen kanssa samassa huoneessa, myöhemmin omakin luukku järjestyi. Viikonloppuisin hän kävi kotona Kannuksessa.

Kuusi ainetta plakkarissa

– En lähtenyt surua pakoon, vaan tekemään surutyötä. Koska ajatukset oli keskitettävä opiskeluun, suru painui taka-alalle. Olin niin innostunut opiskelusta, että se tuntui maanpäälliseltä paratiisilta, Mirjami kuvailee ääni värähtäen.

Nämä kolme vuotta Raudaskylässä ovat merkinneet Mirjamille sanomattoman paljon. Hän on oppinut uutta ja saanut hyviä ystäviä.

– Nautin siitä, kun viisaat ihmiset kertovat minulle mielenkiintoisia asioita. Arki kuluu täysin opiskellessa ja läksyjen kanssa.

Ja ne suoritukset! Aikuislukion päästötodistukseen vaaditaan 44 kurssia, Mirjami on urakoinut jo 62 kurssia. Viime vuonna hän kävi kesälukiotakin. Lisäksi hän on suorittanut jo ruotsin, saksan, uskonnon, historian, yhteiskuntaopin ja äidinkielen ylioppilaskokeen. Äidinkielen läpimeno on vielä kiikun kaakun. Jos tulee hylätty, sitten vain otetaan lisää äidinkielen kursseja.

– Arvosanoilla ei ole mitään näin vanhalle mitään merkitystä. Olen päättänyt joka tapauksessa tulla syksyllä jatkamaan saksaa ja maantiedettä. Jos kaikki sujuu hyvin, voisin pitää lakkiaiset keväällä 2014. Myös lapsenlapseni Noora saa lakin silloin, mutta yhteisjuhlia en kaavaille, Nooralla pitää olla omansa.

Ei elämää ilman opiskelua

Senioriryhmän ohjaaja Sirpa Juuso ihmettelee sitä sitkeyttä ja innostusta, jolla Mirjami on opinnot hoitanut. Vaatimattomasti hän on saattanut todeta, että menihän se läpi, mitäpä tuosta. Tunneilla hän on monesti avustanut muita. Mirjami on lämmin, välittävä, selväpäinen ja lempeä. Ihminen, jolla on hyvä itsetunto ja sydämen sivistystä.

Mirjami taas kiittää koulun antamaa henkistä vireyttä ja älyllistä haastetta.

– Tykkään opiskella, ja tuntuu, että minulla on edelleen aktiivinen ote elämään ja yhteiskuntaan. Olisiko minua enää olemassakaan ilman opiskelua? Koko elämä tuntui loppuvan puolison kuolemaan. Kaipaan Yrjöä paikoissa, joissa on pariskuntia. Tuntuu yksinäiseltä ja usein en sellaisiin paikkoihin viitsikään lähteä.

Kesällä Mirjami aikoo hoitaa pihaa, lukea ja tehdä saksan tehtäviä. Pieni matka suuntautuu tyttären luon Ruotsiin hänen mökkiään katsomaan.

– Monet ystävät ovat kuolleet tai ovat huonokuntoisia, mutta en ole yksinäinen. Lapset käyvät ja soittavat. Lämmitän usein saunan, pyöräilen kauppaan ja käyn Yrjön haudalla. Veteraanien bussireissuilla käyn joskus teatterissa.

Yksi hassu ajatus Mirjamilla on Raudaskylän opistosta:

– Voi kun tekisivät tänne opiskelevan palvelutalo-osaston. Muuttaisin heti!

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 9/2013.

Sisältö jatkuu mainoksen alla