100 vuotta täyttävä Elvi Arminen muistaa Karjalasta koivut kotitalon akkunoiden takana. Ja kihlasormusten ostoreissun, tietenkin.

Jääski-seuran 30-vuotisjuhlaa Imatralla vietetään elohelteiden aikaan. Lauantaina Valtionhotellin suuri sali täyttyy jääskeläisistä ja heidän jälkeläisistään. Monilla naisilla on sininen kansallispuku ja valkoinen huivimainen päähine, miehillä takinrinnasta erottaa seuran merkin.

Ja huomenna tulee lisää väkeä pääjuhlan viettoon, tuttuja ja sukulaisia, jonkin mutkan kautta melkein serkkuja jokikinen. Evakkoon joutui lähtemään 420 000 karjalaista ja 22 000 jääskeläistä. Monet vielä elossa olevista siirtokarjalaisista olivat lapsia, kun lähtökäskyt kävivät. Useat heistä olivat niin pieniä, että oikeastaan he ovat kertomuskarjalaisia, joiden juuret ovat täyttyneet vanhempien ja sukulaisten muisteluista.

Sota jätti pelon

Helsinkiläinen, marraskuussa sata vuotta täyttävä Elvi Arminen ei pääse juhlaan. Ei jaksa lähteä niin pitkälle matkalle kuumassa säässä. Tapaamme hänet pari päivää ennen tapahtumaa hänen kotonaan. Hän on juhlahengessä mukana kotisohvallaankin: pukee ylleen Jääsken kansallispuvun ja selaa valokuva-albumeja. Ja mielen muistomapit ovat hetkessä auki.

– Voi, voi, kaikki nämä ihmiset ovat jo kuolleet, Elvi huokaa mustavalkokuvia katsellessaan.

– Parhaiten mie muistan ne koivut kotitalon akkunoiden takana. Kun keväällä aukaisimme ikkunat. Voi, sitä tuoksua.

Kun on pakosta joutunut jättämään kotiseutunsa, kuten Elvi ja muut siirtosuomalaiset, niin tietää, ettei voi aina olla, missä eniten tahtoisi. Elvi ei päivittäin kaipaa kotikyläänsä, mutta jääskeläisten seuraan kumminkin. Nyt hän ei sinne pääse, mutta sopeutuu siihenkin.

– Muistan, kun pelkäsin sitä ensimmäistä sotaa, kun veli kävi veljeä vastaan. Pelkäsin, että minut jätetään yksin. Olimme jonkin aikaa evakossa samassa pitäjässä, mutta pääsimme aika pian takaisin. Silloin meillä moitittiin kauheasti niitä, jotka olivat punaisten puolella.

Hattu kattilassa evakkoon

Palataan taas Imatralle. Suurin osa paikallaolijoista on kokenut evakkomatkan talvi- tai jatkosodan aikana, jotkut molempien. Iltapäiväkahveilla tarjolla on karjalanpiirakkaa – tottahan toki. Kahvijonossakin tavataan tuttuja:
– Sinäkö se siinä. Siitä onkin jo vuosikymmeniä. Muistatkos...

Tasaisen puheensorinan seasta kuuluu ilohelinää. Rajan taakse kotinsa menettänyt saa sitä parasta vertaistukea Jääski-seuran juhlissa. Ei ole mitään hävettävää siinä, jos ikävä ja kaipuu lapsuuteen ja omaan kylään vyöryy mieleen välillä vahvana kuin Vuoksen virta ja avaa tunnepadot, jotka saavat kyynelvirrat valumaan.

Kaikki tuntuvat muistavan jotakin kotiseudustaan tai evakkotaipaleestaan – vaikkapa sen, kuinka nukke jätettiin kotiin könninkelloon, tai sen, miten pakkasi hattunsa kattilaan turvaan evakkomatkan ajaksi. Kuinka kuuma junassa oli, ja miten laivamatka Suomen puolella oli lapsesta hauska seikkailu, vaikka evakkoretkellä oltiinkin.

Joku liikuttuu yhä siitä, ettei perhe oikein löytänyt paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, ei sellaista, jota kotiseutu olisi tarjonnut. Kärsittiin siitä, että piti muuttaa tapoja ja kääntää kieltä. Ettei kaikelle olisi naurettu. Toiset iloitsevat yhä, kun muistavat miten saivat uusia kavereita ja oppivat uusia kivoja leikkejä. Mutta katkeruuttakin on ja ryssävihaa.

Koulu loppui pommitukseen

Syyskuun 19. päivänä tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimus – välirauhansopimus – allekirjoitettiin jatkosodan jälkeen. Tuli lopullinen tieto, että evakkojen virta ei enää koskaan kulkisi itään päin, kotiseudulle. Karjala oli menetetty. Kahdesti menetetty. Lopullisesti.

– Sinne se jäi. Rajan taakse. Koti ja lapsuus.

Näitä virkkeitä ei säästellä Jääski-juhlassakaan. Voi sitä surun määrää, kun sodan jälkeisellä kotiseutureissulla nähtiin, ettei tupa ollut enää pystyssä tai se oli ränsistynyt, kivijalkakin jäänyt melkein piiloon. Tutut koivut olivat kasvaneet taivaita kohti, alueet rämettyneet, tiet metsittyneet.

Sota siirsi kihlareissua

Talvisota oli siis Elvin toinen sota. Tosin noina aikoina hän ajatteli muutakin kuin maailmanpaloa. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka näki edessään toivoa ja onnenhetkiäkin.

– Kun sota syttyi, meidän piti lähteä Viipuriin ostamaan kihlat. Olin viestilotta, ja suojeluskunnan päällikkö määräsi minutkin puhelinkeskukseen. Tietysti tottelin. Aamulla sitten matkustimme Viipuriin sormusostoksille.

Elvin elämässä talot ja paikkakunnat ovat vaihtuneet monta kertaa. Kun jatkosota syttyi, Elvi oli jo mennyt Imatralla naimisiin ja muutti miehineen Helsinkiin. Mies joutui sotaan ja haavoittui jalkaan.

– Raja vedettiin niin, että puolet vanhempien maista jäi Neuvostoliiton puolelle. Isäni osti Elimäeltä ison tilan. Paikkakunnalla oli muitakin jääskeläisiä.
Kaikki eivät toivottaneet evakkoja tervetulleiksi uudelle kotipaikalleen.

– Karjalaisista ei oikein tykätty kaikkialla, Elimäellä kylläkin. Kerrankin Helsingissä, kun kipaisin ostamaan kermaa, niin kaupan jonossa kuulin puhuttavan, että kaikkihan on karjalaisten syytä, kun ne tuppasi pääkaupunkiinkin. Minä olin ihan hiljaa. Se oli ikävää. Kyllä meitä syyllistettiin, Elvi muistelee.

Silti hän tunnustaa, että elämän tähtihetket liittyvät Helsinkiin. Hän sai unelma-ammatin lausunnanopettajana.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.