100 vuotta täyttävä Elvi Arminen muistaa Karjalasta koivut kotitalon akkunoiden takana. Ja kihlasormusten ostoreissun, tietenkin.

Jääski-seuran 30-vuotisjuhlaa Imatralla vietetään elohelteiden aikaan. Lauantaina Valtionhotellin suuri sali täyttyy jääskeläisistä ja heidän jälkeläisistään. Monilla naisilla on sininen kansallispuku ja valkoinen huivimainen päähine, miehillä takinrinnasta erottaa seuran merkin.

Ja huomenna tulee lisää väkeä pääjuhlan viettoon, tuttuja ja sukulaisia, jonkin mutkan kautta melkein serkkuja jokikinen. Evakkoon joutui lähtemään 420 000 karjalaista ja 22 000 jääskeläistä. Monet vielä elossa olevista siirtokarjalaisista olivat lapsia, kun lähtökäskyt kävivät. Useat heistä olivat niin pieniä, että oikeastaan he ovat kertomuskarjalaisia, joiden juuret ovat täyttyneet vanhempien ja sukulaisten muisteluista.

Sota jätti pelon

Helsinkiläinen, marraskuussa sata vuotta täyttävä Elvi Arminen ei pääse juhlaan. Ei jaksa lähteä niin pitkälle matkalle kuumassa säässä. Tapaamme hänet pari päivää ennen tapahtumaa hänen kotonaan. Hän on juhlahengessä mukana kotisohvallaankin: pukee ylleen Jääsken kansallispuvun ja selaa valokuva-albumeja. Ja mielen muistomapit ovat hetkessä auki.

– Voi, voi, kaikki nämä ihmiset ovat jo kuolleet, Elvi huokaa mustavalkokuvia katsellessaan.

– Parhaiten mie muistan ne koivut kotitalon akkunoiden takana. Kun keväällä aukaisimme ikkunat. Voi, sitä tuoksua.

Kun on pakosta joutunut jättämään kotiseutunsa, kuten Elvi ja muut siirtosuomalaiset, niin tietää, ettei voi aina olla, missä eniten tahtoisi. Elvi ei päivittäin kaipaa kotikyläänsä, mutta jääskeläisten seuraan kumminkin. Nyt hän ei sinne pääse, mutta sopeutuu siihenkin.

– Muistan, kun pelkäsin sitä ensimmäistä sotaa, kun veli kävi veljeä vastaan. Pelkäsin, että minut jätetään yksin. Olimme jonkin aikaa evakossa samassa pitäjässä, mutta pääsimme aika pian takaisin. Silloin meillä moitittiin kauheasti niitä, jotka olivat punaisten puolella.

Hattu kattilassa evakkoon

Palataan taas Imatralle. Suurin osa paikallaolijoista on kokenut evakkomatkan talvi- tai jatkosodan aikana, jotkut molempien. Iltapäiväkahveilla tarjolla on karjalanpiirakkaa – tottahan toki. Kahvijonossakin tavataan tuttuja:
– Sinäkö se siinä. Siitä onkin jo vuosikymmeniä. Muistatkos...

Tasaisen puheensorinan seasta kuuluu ilohelinää. Rajan taakse kotinsa menettänyt saa sitä parasta vertaistukea Jääski-seuran juhlissa. Ei ole mitään hävettävää siinä, jos ikävä ja kaipuu lapsuuteen ja omaan kylään vyöryy mieleen välillä vahvana kuin Vuoksen virta ja avaa tunnepadot, jotka saavat kyynelvirrat valumaan.

Kaikki tuntuvat muistavan jotakin kotiseudustaan tai evakkotaipaleestaan – vaikkapa sen, kuinka nukke jätettiin kotiin könninkelloon, tai sen, miten pakkasi hattunsa kattilaan turvaan evakkomatkan ajaksi. Kuinka kuuma junassa oli, ja miten laivamatka Suomen puolella oli lapsesta hauska seikkailu, vaikka evakkoretkellä oltiinkin.

Joku liikuttuu yhä siitä, ettei perhe oikein löytänyt paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa, ei sellaista, jota kotiseutu olisi tarjonnut. Kärsittiin siitä, että piti muuttaa tapoja ja kääntää kieltä. Ettei kaikelle olisi naurettu. Toiset iloitsevat yhä, kun muistavat miten saivat uusia kavereita ja oppivat uusia kivoja leikkejä. Mutta katkeruuttakin on ja ryssävihaa.

Koulu loppui pommitukseen

Syyskuun 19. päivänä tuli kuluneeksi 70 vuotta siitä, kun Suomen ja Neuvostoliiton aseleposopimus – välirauhansopimus – allekirjoitettiin jatkosodan jälkeen. Tuli lopullinen tieto, että evakkojen virta ei enää koskaan kulkisi itään päin, kotiseudulle. Karjala oli menetetty. Kahdesti menetetty. Lopullisesti.

– Sinne se jäi. Rajan taakse. Koti ja lapsuus.

Näitä virkkeitä ei säästellä Jääski-juhlassakaan. Voi sitä surun määrää, kun sodan jälkeisellä kotiseutureissulla nähtiin, ettei tupa ollut enää pystyssä tai se oli ränsistynyt, kivijalkakin jäänyt melkein piiloon. Tutut koivut olivat kasvaneet taivaita kohti, alueet rämettyneet, tiet metsittyneet.

Sota siirsi kihlareissua

Talvisota oli siis Elvin toinen sota. Tosin noina aikoina hän ajatteli muutakin kuin maailmanpaloa. Hän oli rakastunut nuori nainen, joka näki edessään toivoa ja onnenhetkiäkin.

– Kun sota syttyi, meidän piti lähteä Viipuriin ostamaan kihlat. Olin viestilotta, ja suojeluskunnan päällikkö määräsi minutkin puhelinkeskukseen. Tietysti tottelin. Aamulla sitten matkustimme Viipuriin sormusostoksille.

Elvin elämässä talot ja paikkakunnat ovat vaihtuneet monta kertaa. Kun jatkosota syttyi, Elvi oli jo mennyt Imatralla naimisiin ja muutti miehineen Helsinkiin. Mies joutui sotaan ja haavoittui jalkaan.

– Raja vedettiin niin, että puolet vanhempien maista jäi Neuvostoliiton puolelle. Isäni osti Elimäeltä ison tilan. Paikkakunnalla oli muitakin jääskeläisiä.
Kaikki eivät toivottaneet evakkoja tervetulleiksi uudelle kotipaikalleen.

– Karjalaisista ei oikein tykätty kaikkialla, Elimäellä kylläkin. Kerrankin Helsingissä, kun kipaisin ostamaan kermaa, niin kaupan jonossa kuulin puhuttavan, että kaikkihan on karjalaisten syytä, kun ne tuppasi pääkaupunkiinkin. Minä olin ihan hiljaa. Se oli ikävää. Kyllä meitä syyllistettiin, Elvi muistelee.

Silti hän tunnustaa, että elämän tähtihetket liittyvät Helsinkiin. Hän sai unelma-ammatin lausunnanopettajana.