”Mayday, mayday.” Radiouutisisten toistamat sanat iskeytyivät monen tajuntaan, kun Estonia upposi 20 vuotta sitten.

Kysyimme teiltä lukijoilta, missä olitte, kun kuulitte Estonian uppoamisesta 20 vuotta sitten.

Aika moni kuuli asiasta aamu-uutisissa. Joku paheksuu koko kysymystä. Jotkut saavat lohtua siitä, että voivat muistella asiaa ainakin muistopäivänä, toisia asian ottaminen esille vuosi toisensa jälkeen ahdistaa.

Läheinen jäi sille tielleen

Yhdelle kirjoittaneista onnettomuus tiesi henkilökohtaista surua:

”Koska oli yö, olin nukkumassa. Viideltä aamulla tuttuni soitti kuultuaan radiosta uutisen. Silloin en vielä tiennyt, että eräs hyvin läheinen ihminen oli siinä laivassa ja jäi sille tielleen ja hautaansa. Mieli on tietenkin murheellinen jokaisena vuosipäivänä varsinkin.”

Tuttumme selvisi

Toisellakin lukijalla oli tuttu Estonia-laivalla:

”Olimme omassa sängyssämme, kelloradio rämähti "Mayday, mayday" ja silmät aukesivat kerralla, radion ääni kovemmaksi ja aamutoimiin hyvin murheellisin ajatuksin. Pitkän aikaa oli tunne, ettei halua lähteä laivalle. Myöhemmin selvisi että oli tuttummekin ollut mukana, hän selvisi sieltä.”

Eihän tässä käy ollenkaan hyvin

Estonian onnettomuudessa kuoli 852 ihmistä. Kaikki tuntuvat muistavan onnettomuus päivän. Tässä yksi muistoista:

”28.9.94 - eilen oli ollut syntymäpäiväni, tänään nimipäivä. Olin herännyt tosi aikaisin ja kuulin radiosta onnettomuudesta. Nousin ylös, laitoin tv:n auki ja keitin aamukahvit.

Olin aivan varma, että eipä tässä mitään hätää, suomi ja ruotsi hoitavat homman. tämä johtui siitä, että olin juuri tullut kotiin puolen vuoden työmatkalta Itä-Afrikasta, missä nyt ei oikein mikään toiminut.

Aamupäivän mittaan purin laukkujani ja katselin tv-uutisia ja vähitellen se valkeni minullekin: eihän tässä käy ollenkaan hyvin! Myrsky oli melkoinen, luonto näytti voimansa ja siinä oli kehittyneiden Pohjoismaiden edistyksellinen tekniikka ihan pulassa.

Ahdistuneena ajattelin niitä, jotka jäivät loukkuun laivaan vailla mitään mahdollisuutta edes yrittää pelastautua.”

Ontto tunne

Annilina kirjoittaa:

”Olin palvelukodissa töissä ja olin menossa ruokailutilaan, jossa oli televisio seinällä. Siitä sitten katsottiin uutisia ihmeissämme henkilökunnan ja asukkaiden kanssa. Kotiin päästyäni aloin seurata tapahtumia uutisista heti. Aika ontto tunne oli.”

Lomafiilis katosi

”Uutinen autolautta Estonian uppoamisesta tavoitti meidät lomamatkallamme Tunisiassa. Luimme siitä hotellissa Turun Sanomien uutismonisteesta, emmekä ensin olleet uskoa koko tapahtuman vakavuutta.

Kun asia varmistui, niin katosivat iloiset lomafiiliksetkin saman tien.
Ylittihän turma uutiskynnyksen myös Tunisiassa ja televisio näytti kuvia onnettomuuspaikalta päivän mittaan.

Pahalta tuntui...”

Töihin oli vaikea keskittyä

”Olin yövuorossa töissä ja kuulin radiosta aamuyöllä tapahtumista. Uutisten välillä soitettiin surullista musiikkia. Oli vaikea keskittyä töihin. Aamulla herätin mieheni kuuntelemaan radiota.”

Taksikuski itki

Tmaria kertoo:

”Minä olin palaamassa Aasiasta Tukholman kautta kotiin. Tulin Helsinki-Vantaan lentokentälle ja istahdin taksiin. Taksikuskina oli nuori mies, jolla oli kyyneleet silmissä ja avoin lehti etupenkillä. Kysyin häneltä, että mitä on tapahtunut ja vastasi: "Etkö sinä tiedä?" En ollut kuullut turmasta mitään, en edes Tukholman koneessa, mutta siinä se selvisi kaikessa kauheudessaan.”

Luokaton kysymys

Joku lukijoistamme ei pidä siitä, että kysyimme koko asiasta:

”Kysymys yhtä luokaton, kuin missä olit Dianan kuollessa. Oliko ajateltu loppuun asti? Ei tee omaisten oloa yhtään helpommaksi. Päin vastoin. Mitä väliä sillä on, missä me muut silloin olimme? Jos ei kaiken takana ole sitten kansakunnan yhdistäminen ns. kollektiivisella apeudella. Surusta ei voine puhua.”

Tähän paheksuntaan tuli myös eriävä mielipide:

”Miksei saisi muistella? Eihän se tietenkään siinä onnettomuudessa menehtyneitä tuo takaisin, mutta muistellaanhan me muitakin asioita, ei kai unohtaakaan pitäisi.”

Muistelkaa, hyvät ihmiset

Lukija, joka ei pitänyt kysymyksestä perustelee kantaansa myöhemmin tulleessa kommentissaan:

”He, joita asia kovimmin koski, eivät unohda. Heillä ei ole unohtamisen armoa. He muistavat, kuinka rakkaansa jäivät hyiseen mereen, painuivat syvyyteen siinä jättiläismäisessä sarkofagissa. He kantavat kaiken itsessään, tahtomattaan. Lopun elämänsä he muistavat. Haavat revitään auki joka syksy samaan aikaan.
Suonette anteeksi. Elämä on tehnyt minusta kärkevän kyynikon. Jäävään itseni tästä aiheesta.  Se on yhä, vieläkin liikaa tunteita herättävä. Kritiikkini koski kysymystä itseään. Ei muistamista, ei muistelua. Sehän on tärkeää. Muistelkaa hyvät ihmiset. Ehkä se auttaa muistamaan.”