Kokeneet omaishoitajat kertovat kokemuksistaan: ”Kaikesta pitää tapella”
Kysyimme omaishoitajilta, mikä oivallus heitä on arjessa auttanut ja pyysimme neuvoja uudelle omaishoitajalle. Useimmin toistui tämä: pyydä apua ajoissa.
”Välttelen burnoutia”
Ei kannata sinnitellä ja yrittää yksin niin pitkälle kuin vain suinkin jaksaa, vaan alusta asti ottaa vastaan kaikki vapaapäivät, helpotukset ja niin paljon apua kuin vain on mahdollista saada.
On tärkeää, ettei itselle tulisi burnoutia, koska siitä omaishoitajan on enää itse vaikea toipua.
Neuvoni: Ota heti vastaan kaikki mahdollinen apu.
Nainen, 69, hoitanut lievästi muistisairasta puolisoaan vuoden virallisena omaishoitajana
”Kaikesta pitää tapella”
En ole koskaan ollut virallinen omaishoitaja, koska sellaiseksi ryhtyminen olisi romuttanut talouteni olemattomien korvausten takia.
Isälle kuuluisi sotainvalidina lain mukaan ilmaiset pyykkipalvelut, mutta näistäkin saa koko ajan tapella. Kunta lähettää laskut isälle, minä taas takaisin kunnalle lakiin vedoten.
Kunta lähettää laskut isälle, minä taas takaisin kunnalle lakiin vedoten.
Terveyspalveluitakin saa vasta usean yrityksen jälkeen ja katastrofin jo kolkuttaessa ovella tai jo tapahduttua. Käyttökelpoista apua on kotipalvelu siivouksen muodossa, ateriapalvelu, taksisetelit ja jalkahoito.
Minua on auttanut eniten oivallus, että minun oli tunnettava lakipykälät, osattava ja jaksettava kannella ja vaatia oikaisuja vääriin päätöksiin.
Minulle antaa virtaa nähdä omainen tyytyväisenä, ruokittuna ja hoidettuna omassa kodissa.
Neuvoni: Tunne laki ja valitustiet ja uskalla vaatia lain takaamia palveluja.
Nainen, 60, omaishoitanut yhtä muistisairasta ja toista invalidisoitunutta vanhempaansa kolme vuotta ilman sopimusta
”Arki on raskasta”
Puolisoani ei voi jättää yksin ollenkaan. Arki on raskasta, tilanne ei ole toivomani.
Kotihoito käy välillä, ilman sitä en jaksaisi. Apu ei kuitenkaan ole riittävää.
Neuvoni: Hae kaikki apu minkä voit suinkin saada.
Mies, 60, hoitanut puolisoaan pari vuotta, ei omaishoitosopimusta
”Saisimmepa joskus hoitajan yöksi”
Muistisairaalla miehelläni ei ole enää lainkaan lähimuistia. Hän pystyy vielä kävelemään hitaasti, joten kuljemme käsi kädessä joka paikkaan, niin lääkäriin kuin kauppoihinkin. Ajan itse autoa, täältä ei kulje linja-autoja.
Yhdessä käymme kolmessa kuorossa ja kerran viikossa uimahallissa ja kuntosalilla. Kuorolaisia ei haittaa, vaikka mies ei aina laulaisikaan, silloin hän istuu kiltisti vieressä.
Emme saa mitään virallista apua arkeemme. Naapurit kyllä auttavat ihanasti, jos jotain pyydämme.
Saisin miehen kolmeksi päiväksi kuukaudessa intervallihoitoon, mutta en ole halunnut sitä, koska hän unohtaisi kodin ja kaiken siellä. Niin käy välillä nytkin, kun jossain käymme.
Emme saa mitään virallista apua arkeemme.
Lapset perheineen elävät kiireisesti ja kaukana meistä. Kotiapua emme ole saaneet, emme kyllä pyytäneetkään.
Mies tekee kotitöitä kykyjen mukaan: imurointia, tiskausta, pihanhoitoa, television katselua. Kaikkeen pitää ohjastaa. Onneksi hän on kiltti ja sopeutuvainen ja pystyy käymään vessassa.
Itse nukun aina toinen korva kuulolla, ettei tulisi kaatumista. Teen kotona musiikkisanoituksia ja maalaan akvarellikortteja, niistä saan omaa virtaa.
Omaishoitajan palkka on pieni, koska siitä menee lähes puolet veroihin. Ilmaiset vaippahousut ovat rahallisesti suuri apu.
Entisajan kodinhoitajia kaipaan takaisin. Sellainen voisi vaikka jäädä yöksi, jos haluaisin lapsille kylään. Hän voisi tehdä ruokaa ja joskus siivotakin. Ei siihen lähihoitajan koulutusta tarvita.
Tein aloitteen ja sainkin muutamia tunteja ja ihmisiä hyvinvointialueellemme, mutta vain päiväsaikaan.
Neuvoni: Palveluohjaaja on merkittävä apu, hän neuvoo kaikessa. Aluksi en tiennyt Kelan tuesta enkä omaishoitajan palkoista mitään.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/2026 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
