Mänty muistelee

Tänne kasvoin kujan viereen kulkijain, en kauaksi saloille suuriin,
vuosikymmenten jälkeen pieni koivu, punoit juuresi minun juuriin.
Näin yhdessä on eletty rinnakkain, läheisyys tuonut turvaa meille,
kujan kulkijat monet vaihtuneet, menneet kulkemaan suurille teille.

Kun vartuit hentona koivu kupeellain, kurkotit oksieni välistä valoon,
kevään tullen sait hunnun niin vihreän, se vei tunteeni hurmion paloon.
Sinun olemus suora ja mutkainen, latvasi ylhäällä alla sinisen taivaan,
oma latvani monihaarainen, taimena monet kolhut vei tuskaan ja vaivaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Koivu: oksillasi kuulen laulun lintujen, kesäilloin ja aamuisin varhain,
tuulen henkäys luo lehtien värinän, se ihanuus on kesän hetkistä parhain.
Olin ennen vain orpo yksinäinen, lähikoivuja katselin kainosti salaa,
vaalea on runkosi mutkikas, jotenkin kuin sadussa se nyt minua halaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elossa mentävä on eteenpäin, vuosirenkaani kasvaneet sataan kertaan,
ikä painaa, rinnallasi on elämä ollut hyvää, en tiedä mihin sitä vertaan.
Kylmä, helle; sade, ne ovat elämää sekä rajut myrskyt on tuulten tuomaa,
kujan reunalla vahvana vierekkäin, ei meitä usein kulkija edes huomaa.

Kasvettu on ihan kiinni toisiimme, ollaan toisiamme varten kuin luotu,
onnea on elon matkalla, ei meidän juurelle sahaa ei kirvestä ole tuotu.
Kerran koittaa päivä viimeinen, elämän laki ei armahda myöskään meitä,
iltalenkillä ”satusetä” rustasi tämän tarinan, en riimejä kuitenkaan uuniin heitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla