Miltä tyttärestä tuntuu hoitaa dementoitunutta äitiään? Välillä pintaan pääsevät ilo ja nauru, välillä suru. Tytär piti päiväkirjaa viikon ajan.

Maanantai

Olen jälleen kerran junamatkalla Helsingistä Etelä-Karjalaan hoitamaan aivoinfarktin seurauksena dementoitunutta äitiäni. Juuri nyt en ehtisi mitenkään, sillä deadlinet painavat päälle – siispä työt ovat mukana.

Mutta parempi näin päin. Miten rankaksi kävisi, jos tekisin viikot töitä ja aina viikonloppuisin ottaisin äidin hoiviini? En uskalla ajatellakaan.
Hoitokodin käytävällä törmään äitini omahoitajaan. Mukavaan ihmiseen, joka on aidosti reipas ja empaattinen. Alituisesta kiireestä ja hoitajapulasta huolimatta täällä yritetään tosissaan. Henkilökunta järjestää asukkaille grillijuhlia, saappaanheittokisoja ja lauluiltoja, vie teatteriin tai retkelle joen
varteen.

He osaavat myös koskettaa. Tuntuu hyvältä nähdä, että hoitaja ottaa ohi kulkiessaan kevyesti kiinni äidin olkapäästä ja sanoo, että äiti näyttää tänään tosi sievältä punaisessa paidassaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Äiti on kuulemma taas kaatunut. Hankintalistalla on nyt murtumilta suojaavat lonkkahousut. Sovimme, että äitiä kannustetaan silti liikkumaan ilman pyörätuolia niin kauan kuin hän siihen kykenee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Äidin siniset puuvillaverkkarit lököttävät puolitangossa, sukat ovat makkaralla ja harmaantunut, permanentistaan ylikasvanut tukka hapsottaa silmillä. Äiti tuijottaa seinää, silittää Pikku-Lottaa ja hymisee.

Ikeasta hankkimani Lotta on pehmolelu, joka muistuttaa labradorinnoutajan pentua. Se on äidille rakkain olento maan päällä. Lelusta on tullut elävä koira, joka äidin sekavassa mielessä muuntuu välillä ihmishahmoksi, pikkutytöksi.
Se pissii sänkyyn, ei oikein syö ja nukkuu joskus kehnosti.

Olen oppinut, että jos koiralla on asiat huonosti, äidilläkin on. Lelu on äidin hädän ja turvattomuuden ilmapuntari.

Äiti pönkii sängystä omin avuin istumaan, kun huikkaan moit.
Halaan ja kysyn, että lähdettäiskös pienelle kotilomalle. Äiti ei ajatuksesta pahemmin innostu, vaikka on puhelimessa kinunnut minua käymään.
Pakkaan äidin tarvitsemat tavarat pikavauhtia ja taistelen kengät jalkaan. Pehmokoira lentää kassiin vähän liian vauhdikkaasti. ”Ei saa pientä heitellä”, äiti toruu.

Tiistai

Päätä särkee jo aamusta. Yö on ollut kamala, sillä äiti on ravannut asunnossa kuin maaninen hirvi. Olen torkahdellut tunnin, parin pätkissä, sillä äiti on myllännyt vaatehuoneessa ja käynyt tyrkkimässä minua aamukolmelta pukemishommiin.

Vaistosin jossain vaiheessa unen harson läpi, että ulko-ovi kävi. Äiti oli karannut porraskäytävään, mennyt hissiin ja oli soittamassa alakerran naapurin ovikelloa. Onneksi kukaan ei avannut.

Saattelin äidin takaisin sisään ja anelin, että äiti yrittäisi rauhoittua ja antaisi minun nukkua. Kerron, että meidän pitäisi jaksaa koko seuraava päivä.
Siitä äiti loukkaantuu. ”Mie en sit sano ennää mittää”, hän kivahtaa.
Kun aamu valkenee, äiti on unessa. Itse olen horteessa, enkä saa mitään aikaiseksi.

Iltapäivällä on silti lähdettävä ruokaostoksille. En voi jättää äitiä yksin, joten hän tulee mukaan. Onneksi pyörätuolit ovat niin näppärästi koottavia. Vielä kun muistaisin hankkia työntökahvoihin verkkokassin.

Äidin vasen käsi on halvaantunut, ja kun kasaan ostoksia hänen sylissään olevaan ostoskoriin, kahva lipsahtaa äidin oikean käden kynkästä ja ruoat romahtavat lattialle. Perkeleen perkele.

Keskiviikko

Luulen, että tästä tulee hyvä päivä. Olemme molemmat virkeitä ja levänneitä. Tänään me tytöt lähdetäänkin kaupungille vähän humputtelemaan!
Käymme H&M:llä ostamassa äidille kolmet alushousut ja apteekista kipugeeliä jalkasärkyihin. Sitten keplottelemme itsemme kahvilaan. Tilaan meille puolukkatortut ja isot kupit kahvia. Sumpin äiti kaataa saman tien päälleen ja alkaa huutaa. Koko kahvila seuraa draamaamme, joitakin naurattaa. Äiti, ei taas tätä!

Talutan äidin vessaan, jonka tilat ovat niin pienet, ettei kaksi ihmistä mahdu sinne yhtä aikaa.

Kun viimein pääsemme kotiosoitteeseen, noudan sisältä pesutarvikkeet äidin odottaessa kylmässä autossa ja suuntaamme kylpylään puhdistautumaan.
Äiti on taas äkäisellä tuulella ja tiuskaisee minulle, että ”siun ei tarvii tänne ennää tulla”. Dementiassa on kuitenkin se hyvä puoli, että olematon lähimuisti haihduttaa nopeasti myös kiukun. Äiti kyselee, minne me olemme matkalla. Vastaan, että kylpylään saunomaan. Kymmenen sekunnin kuluttua hän kysyy uudestaan, minne ollaan ajamassa.

Sama levy pyörii tauotta koko ajomatkan. Minusta tuntuu, että kohta saatan taas kilahtaa.

Selviämme reissusta kotiin jota­kuinkin hengissä. Syötyämme avaan pullon valkoviiniä ja istutan äidin sohvaan. Äiti yrittää juottaa viiniä Pikku-Lotallekin, mutta sanon tiukasti, että koirat eivät juo alkoholia.

Kuuntelemme levyltä Glenn Milleriä. In The Mood tyynnyttää äidin. Meillä on loppujen lopuksi oikein kiva ilta.

Torstai

Äiti on taas hädissään. Hän vaappuu kävelykeppinsä kanssa vaatenaulakolle ja rahtaa sieltä eripariset kengät. Äiti vaatii minua laittamaan hänelle kengät jalkaan, jotta hän ehtisi kotiin menevään linja-autoon.

Koti, jonne äiti haluaisi, on hänen lapsuudenkotinsa. Se myytiin 1950-luvun alussa, kun äidin veli oli kaatunut sodassa, eikä maatilalle ollut jatkajaa. Kotona äitiä odottaa kuulemma hänen oma äitinsä, joka ”on varmaan huolissaan, ko miust ei oo kuulunt mittää”.

Yritän selittää äidille, että Hanna-mummo on kuollut jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, eikä äidin tarkoittamaa kotiakaan enää ole. ”Kyllä on, vastha mie sieltä läksin”, vänkää äiti ja käy itkuiseksi.

Pikku-Lotta pelastaa tilanteen. Haen sen vuoteesta ja leperrän, että katsos, kuka tuli. Äiti ojentaa kätensä, ottaa koiran ja kikattaa. Äidin onnellinen nauru riipaisee, sillä en muista, milloin olisin sen viimeksi kuullut.

Mietin, miksi dementoituneen elämästä häviää ensimmäisenä ilo. Onko äidillä koko ajan paha olla? Kunpa voisin auttaa häntä jotenkin – lievittää ainaista ahdistusta. Minusta tuntuu kuin sääli painaisi sisuksissani ainakin tonnin.

Iltapesulla suihkutan käsisuihkulla äidin pyllyn ja vaihdan alushousut yövaippaan, sillä äiti on kakannut alleen. Autan äitiä pesemään hampaat ja päädymme kiistaan siitä, onko yöpuku todella äidin oma vai olenko varastanut sen jostakin.

Saattelen äidin yöpuulle ja asetan koiran hänen tyynylleen, kuono kiinni äidin kaulakuoppaan. Kun peittelen äitiä, hän napittaa minua hämillään ja kysyy: ”Kuka sie oot?” Kerron, että olen hänen tyttärensä, hänen oma lapsensa. ”No totta kai mie sen tiesin”, äiti napauttaa.

Tuon kannettavan vessatelineen alle vesiämpärin, jätän oven raolleen, menen avaamaan tietokoneeni ja yritän keskittyä kirjoittamiseen. Sydämessäni on kaihertava möykky.

Lähden huomenna takaisin Helsinkiin ja näen jo mielessäni, miltä äiti näyttää, kun jätän hänet hoitokotiin – omaan huoneeseensa, jota äiti ei tunnista.
Sanon silloin äidille, että minun pitää nyt mennä ja lupaan, että soitan, kun olen kotona. Silitän äitiä käsivarresta ja kehotan Pikku-Lottaa olemaan kiltisti.
Äiti on muissa maailmoissa; apaattiset silmät tuijottavat kattoon. Unohtiko hän jo, että minä kävin?

Ovelta kuulen äidin hentoiset heipat. ”Vie terveisiä ja kiitos siulle kaikesta”.

Juttu on julkaistu aiemmin ET-lehdessä 5/13 ja verkossa äitienpäivänä 2014.

Nina Banerjee-Louhija: Äiti ei rakastanut minua

Sisältö jatkuu mainoksen alla