Kuulokoje on mainio kaveri, mutta miksi niin moni kainostelee sitä? Kysyimme 10 yleisintä kysymystä sen käytöstä alan asiantuntijoilta. Katso, mitä he vastaavat.

  1. Miksi kuulolaite ”unohtuu” niin monella ­piironginlaatikkoon?

    Kuulokoneen käyttöönotto voi olla alkuun vaikeaa. Uuteen äänimaailmaan tottuminen ei onnistu aina heti, sillä monet äänet kuulostavat liian kovilta ja ympäristön häly tuntuu häiritsevältä.
    Ikäihminen voi pelätä, että hän ei opi käyttämään monimutkaista laitetta. Kojeet saattavat olla myös sorminäppäryydelle iso haaste pienine säätönappuloineen. Säätöjä on syytä harjoitella vaikkapa kaverin kanssa.
    Jos kuulolaite on maannut laatikon pohjalla jo vuosia, niin kuulo on myös saattanut muuttua ajan saatossa eikä vastaa enää nykytilannetta. Ei ole ehkä helppoa hyväksyä, että kuulo on todella niin huono, että kuulokoje on tarpeen.

  2. Mihin pitää ottaa yhteyttä, jos kuulo­laitteesta ei tunnu olevan toivottua hyötyä?

    Yhteys pitää ottaa sen keskussairaalan kuuloyksikköön, josta kojeen on aikoinaan saanutkin. Siellä kannattaa kertoa rehellisesti, mikä kojeen käytössä mättää. Usein uudet kuulotestit ja kojeen säätöjen tarkistus parantavat tilannetta, mutta kantajasta itsestään riippuu jatkossakin se, jaksaako hän totutella laitteen käyttöön.

  3. Voiko kuulokoje mennä vanhaksi tai rikki?

    Kyllä voi. Esimerkiksi kojeiden letkuja pitää vaihtaa aika ajoin, samoin kojeen pattereita.
    Ikäkuuloisenkin kuulo muuttuu, ja siksi koje voi niin sanotusti mennä vanhaksi. Sairaalan kuuloyksikössä katsotaan tarkistusten yhteydessä, onko vanha koje vielä säädettävissä vai tarvitseeko huonokuuloinen kenties toisenlaisen kojeen.

  4. Voiko kuulolaite käydä riittämättömäksi, kun kuulo heikentyy?

    Kyllä, jos kuulo heikentyy voimakkaasti tai ihminen kuuroutuu. Näissä tapauksissa voidaan harkita sisäkorvaimplantaatiota.
    Joskus taas kojeenkantaja kyllä kuulee kuulokojeilla ääniä, mutta ei kykene erottamaan puhetta riittävän hyvin. Tämän vuoksi kuulomittauksissa mitataan erikseen kuuleminen ja aivoalueilla
    tapahtuva puheenerotus­kyky. Jos puheenerotuskyky on huono, kojeista saatava hyöty on yleensä vähäisempi.

  5. Voiko ikäkuuloisen heikentynyttä puheen­erotuskykyä paikata edes jonkin verran ­kuulokojeella?

    Useimmiten kyllä, onneksi. Mitä vaikeampi kuulo-­ongelma on, sitä suuremmalla syyllä kuulokojetta pitää käyttää.
    Kuulokäyrän muodolla on usein tekemistä puheen­erotuskyvyn kanssa. Yleensä ikähuonokuuloinen kuulee matalat äänet melko hyvin, mutta mitä korkeammalle mennään, sitä heikommin äänet kuuluvat. Ikähuonokuuloisella useat konsonantit, kuten k, t, ja vaikkapa p, vaativat juuri korkeiden taajuuksien kuuloa, ja näitä koje auttaa kuulemaan.
    Parhaallakaan mahdollisella tavalla sovitettu koje ei korvaa normaalia kuuloa. Keskustelevien osapuolten pitää aina huomioida toisen kuulovamma.

  6. Miten voin auttaa ikäkuuloista kaveriani ­hyväksymään kuulolaitteensa?

    Kerro hänelle, että siitä on hyötyä hänelle itsellensä – yllättävilläkin tavoilla. Kuulo on elämänlaadun kannalta hyvin tärkeä aisti. Kojetta käyttämällä huonokuuloinen pitää yllä tiedollisia kykyjään ja vuorovaikutustaitojaan, yhteyttä muihin ihmisiin. Keskittyminen ja tarkkaavaisuus kohenevat kuulokojeen käytön myötä. Jopa kerrostalon naapurisuhteet voivat parantua, jos kojeen käyttäjä esimerkiksi oppii säätämään kojeen
    tv-asetukselle eikä hänen tarvitse huudattaa televisiota yhtä kovalla kuin ennen.

  7. Voinko lähteä huonokuuloisen ystäväni ­mukaan kuulovastaanotolle?

    Kyllä vain, mieluusti. Ystävä tai omainen voi tulla mukaan myös sairaalan järjestämiin kuulotapahtumiin. Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa tällaisia ovat vaikkapa puheterapeutin pitämät kommunikaatio­iltapäivät.

  8. Onko kuulokojeen kantajan aina tuntemattomassa seurassa kerrottava huono­kuuloisuudestaan?

    Usein ihmiset huomaavat kojeen, mutta jokainen voi itse harkita, milloin kuulovamman ilmaiseminen toisille auttaa ja milloin se on tarpeetonta. Kuuloammattilaiset toki kannustavat kojeenkantajaa avoimuuteen. Mitä paremmin ihminen itse hyväksyy huonokuuloisuutensa, sitä helpompi siitä on kertoa muille. Siksi ei kannata lähteä piilottelu-, salailu- saati häpeilylinjalle.

  9. Miten voisin itse kojeen käyttäjänä tulla ­tutummaksi kojeeni kanssa?

    Sano itsellesi: ”Varmasti minä opin, ja jos kojeen säädöt tuottavat hankaluuksia, pyydän niihin apua.” Kojeen käyttöä kannattaa harjoitella säännöllisesti ja pidemmän ajan kuluessa ohjeiden mukaan.
    Harjoittele erilaisia säätöjä yksin ja testaa niitä vaikkapa kuuntelemalla televisiota tai radiota tai käymällä kahvilassa.
    Pyydä ystävää kylään luoksesi ja harjoitelkaa keskustelemista siten, että sinulla on koje korvassasi.
    Kuuntele myös hiljaisuutta. Pidä koje korvassasi silloinkin, kun olet yksin kotosalla eikä televisio, radio tai stereot ole päällä. Tai silloin, kun käyt lenkillä, hiihtämässä tai samoilet metsässä.
    Sopeutuaksesi kojeeseen tarvitset toisin sanoen kaikkia niitä kuulovirikkeitä, joita maailmalla on tarjottavanaan.

  10. Kaverini sai sairaalasta hienommalta näyttävän kuulokojeen kuin minä. Miksi?

    Kuulolaitteen valinta ei ole arpomishommaa, vaan se perustuu aina tarkkoihin lääketieteellisiin kuulotutkimuksiin. Jokaiselle potilaalle valitaan siis häntä parhaiten hyödyttävä koje. Yksi ja sama laite, hienoinkaan, ei auta välttämättä jokaista kuulopotilasta.
    Jos kaverisi hyötyi kojeesta, johon saa esimerkiksi paljon asetuksia, hän on sellaista silloin tarvinnut. Kenties sinun kuulo-ongelmassasi paras ratkaisu oli toisenlainen.

    Asiantuntijoina: HUS Kuulokeskuksen neuropsykologi Päivi Yli-Pohja ja ylilääkäri Antti Aarnisalo.

  • Kuulotorvet olivat ensimmäisiä kuulokojeita. Niitä valmistettiin jo 1600-luvulla esimerkiksi hopeasta, puusta tai eläinten sarvista.
  • Ensimmäiset sähköiset kuulokojeet tehtiin 1900-luvun alussa. 1920-luvulle tultaessa kojeet olivat jo niin pieniä, että niitä voi kantaa vaikkapa käsilaukussa.
  • Ensimmäiset taskukokoiset laitteet tulivat markkinoille 1940-
    luvulla.
  • 1960-luvun alussa kehitettiin malli, joka on yhä käytössä: korvan taakse kiinnitettävä laite.
  • Nykyisissä kuulokojeissa on käytetty digitaalista teknologiaa ja niissä on tietokonesirut.
    Lähde: www.phonak.com

Merja Leppälä, 59, oli vähällä kuolla parikymmentä vuotta sitten. Vähitellen hän oppi, että pyörätuolissakin on elämää.

Joulun alla 1993 palasimme mieheni kanssa Valtimolta vanhempieni luota. Olimme olleet puolitoista vuotta naimisissa ja ajattelimme, että jos perhettä on tullakseen, nyt sitä voi tulla.

Vastaantuleva auto oli lähtenyt ohittamaan traktoria pienessä mutkassa ja ilmestyi suoraan eteemme. Törmäsimme.

En menettänyt tajuntaani, joten ehdin ymmärtää, että jotain hirveää oli tapahtunut. En tuntenut enää jalkojani.

Minut kiidätettiin ambulanssilla Juuasta Joensuun sairaalaan ja leikattiin saman tien. Selkärankani tuettiin metallilevyillä ja minuun pumpattiin kortisonia, joka voi joissain tapauksissa auttaa hermotuksen elpymisessä. Selkäydinvammani on kuitenkin niin paha, että lääkäri kertoi minun jäävän pyörätuoliin.

Vuoden 1994 alussa olin menehtyä verenmyrkytykseen ja vatsakalvon tulehdukseen, sillä kukaan ei ollut huomannut, että myös ohutsuoleni oli revennyt kolarissa.

Taistelin hengestäni ja toivoin vain mahdollisimman kovaa kipulääkitystä. Lääkkeiden avulla sukelsin toiseen todellisuuteen, josta toivoin palaavani terveenä.

Jäin ilman apua

Käpylän kuntoutuskeskussa Helsingissä sain ajan psykologille. Hän oli nuori mies, joka kysyi minulta, tuntuuko pahalta. Niin naiivia kysymystä en olisi odottanut.

Mieheni kanssa saimme vuokrattua esteettömän omakotitalon Siilinjärveltä. Onnettomuudesta vähin vammoin selvinnyt puolisoni ei pystynyt oikein käsittelemään koko asiaa, joten jäin yksin.

"Jäin vähälle avulle, vaikka olisin kaivannut kunnon terapiaa."

Soitin vakuutusyhtiöön ja kerroin, että tarvitsen terapeutin. Ei se vammautuminen välttämättä sitä tarkoita, että tarvitsee terapiaa, virkailija totesi. Minä en sitten vastaa mitä tässä tapahtuu, sanoin ja löin luurin korvaan.

Vähän ajan päästä vakuutusyhtiöstä soitettiin, että erikoissairaanhoitaja voisi käydä luonani kerran viikossa parin kuukauden ajan.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten vähälle avulle jäin tilanteessa, jossa olisin kaivannut kunnon terapiaa.

Päällimmäinen tunteeni oli epäusko. Miten minulle kävi näin, kun elämä tuntui olevan järjestyksessä? Vihaa en osannut tuntea, sillä minut oli kasvatettu kiltiksi tytöksi. En paiskonut astioita, vaan käännyin sisäänpäin ja surin.

Ihmisten ilmoille

Runsas vuosi onnettomuuden jälkeen helsinkiläinen ystäväni miehineen tuli käymään luonani. He näkivät, ettei kaikki ollut hyvin, ja päättivät viedä minut ihmisten ilmoille. Kuopiossa ei tapahtunut sinä iltana mitään, joten he ehdottivat, että menisimme yhteen seurakunnan tilaisuuteen.

Illassa ei tapahtunut sinänsä mitään ihmeellistä, mutta ystäväni ja seurakuntalaisten aito halu auttaa herätti toivoni. Ehkä minun kannattaa vielä elää.

Olin lojunut sängyssä, mutta nyt aloin herätä aamuisin ja suunnitella asioita. Päätin, että haluan asunnon Kuopion keskustasta ja auton, jolla pääsen liikkumaan.

Halusin myös takaisin seurakuntaan, jossa olin kokenut olevani ihminen vammastani huolimatta.

Kun uusi asunto löytyi, minä ja mieheni erosimme. Eron jälkeen koin olevani vapaa vanhasta elämästäni.

Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".
Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".

Hurttia huumoria ja uusi onni

Pelkäsin avioeroa, lapsettomuutta, seksittömyyttä ja ilottomuutta. Uskalsin kertoa nämä kipeimmät asiat ensin rukouksissani Jumalalle. Pyysin voimaa sen todellisuuden kohtaamiseen, johon olin joutunut.

Samoihin aikoihin kanssani Kuopiossa vammautui nuori 17-vuotias tyttö. Tutustuimme jo sairaalassa ja aloimme pitää yhteyttä. Kävin hänen kanssaan vaateostoksilla ja heitimme hurttia huumoria. Karnevalisoimme vammamme ja päätimme pitää naiseudestamme kiinni.

"Nyt elän tätä päivää täysillä."

Uuden identiteetin luominen oli vaikeaa. Fyysisiä haasteita oli paljon, kun rakko ja suoli eivät pitäneet entiseen tapaan ja erogeenisillä alueilla oli tuntopuutoksia. Myös ulkoinen olemukseni muuttui, sillä lihakset surkastuivat jaloista ja pakaroista.

Kuopiolainen ystäväni löysi ensin itselleen kumppanin, ja vähän sen jälkeen syksyllä 1997 minä tapasin nykyisen mieheni. Suhteemme on ollut alusta asti tasa-arvoinen. Mieheni näki minut naisena, ei pyörätuolin käyttäjänä.

Menimme naimisiin ja aloin odottaa lasta. Koin taas itseni kauniiksi ja kelpaavaksi. Myös läheisyys ja hellyys alkoivat onnistua, kun ei tarvinnut pelätä ja hävetä.

Haloo, olen elossa

Ennen onnettomuutta olin kiltti tyttö. Nyt osaan jo sanoa ei ja asettaa jaksamiselleni rajat. Olen opetellut kertomaan, että olen liian väsynyt laittamaan ruokaa tai siivoamaan.

Onnettomuuden myötä kadotin ikävä kyllä vankan perusluottamuksen elämään. Esimerkiksi auton kyydissä olen aina tietoinen, että jotain pahaa voi tapahtua.

Hyvä puoli asiassa on se, että elän tätä päivää täysillä enkä pihtaa esimerkiksi rahan käytössä. Haloo, olen elossa! Olisin voinut aivan hyvin kuolla 23 vuotta sitten.

Toimin Selkäydinvammaiset Akson ry:n hallituksessa ja vertaistukihenkilönä selkäydinvammautuneille. Toivon, ettei kaikkien tarvitse mennä yhtä vaikean tien kautta kuin itse olen mennyt.

  • Kuka: Merja Leppälä
  • Syntynyt: 1958 Valtimolla.
  • Asuu: Kuopiossa.
  • Perhe: Mies, kaksi tytärtä, joista toinen aviomiehen aiemmasta liitosta, sekä "personal trainer", espanjanvesikoira Redi.
  • Motto: Pimeän yön jälkeen tulee valo.

Jos kotihoito ei ole mahdollista, saattohoitoon voi päästä terveyskeskukseen, sairaalaan tai saattohoitokotiin.

  1. Suomessa kuoli 53 923 henkilöä vuonna 2016. Heistä noin 11 000 kuoli syöpään. Saattohoitoa tarvitsee vuosittain noin 15 000 potilasta. 
  2. Vaativan erityistason hoitopaikkoja ovat palliatiivisen hoidon yksiköt ja saattohoitokodit. Palliatiivisen hoidon yksikkö on jo kaikissa yliopistosairaaloissa ja joissakin keskussairaaloissa.
  3. Saattohoitokoteja on Suomessa neljä: Helsingin Terhokoti, Turun Karinakoti, Pirkanmaan Hoitokoti ja Hämeenlinnan Hoitokoti Koivikko.
  4. Ensimmäinen saattohoitokoti, Pirkanmaan Hoitokoti Tampereella, aloitti toimintansa vuonna 1988. Se on myös Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti. Sitä ylläpitää Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiö.
  5. Terveyskeskusten vuodeosastoilla on saattohoitopaikkoja tai -osastoja monissa kunnissa. Kaupunginsairaaloissa on saattohoito-osastoja ainakin Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Lahdessa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Oulussa.
  6. Noin sata lääkäriä on valmistunut vuonna 2007 käynnistyneestä kaksivuotisesta palliatiivisen lääketieteen erityispätevyyskoulutuksesta. Hoitajilla ei ole varsinaisesti viralliseen tutkintoon johtavaa koulutusohjelmaa, mutta ammattikorkeakoulut järjestävät vuosittain alan jatkokoulutusohjelmia.  
  7. Kotiin voi saada kuolevan potilaan hoitoa varten laitteita ja apuvälineitä potilaan tarpeen mukaan, esimerkiksi sairaalasängyn, happilaitteet ja välineet suonen sisäistä nesteytystä tai epiduraalista kivunhoitoa varten.
  8. Kotisaattohoito on vielä harvinaista. Noin joka kymmenes kuoleva potilas hoidetaan kotona loppuun asti. Esimerkiksi helsinkiläisiä kuolee vuodessa noin 5 000, joista kotisairaalan saattohoidossa noin 400 ja Terhokodissa noin 50. Terhokodissa saattohoidetaan noin 250 ihmistä vuodessa.
  9. Käypä hoito -suositus kuolevan potilaan hoidosta on viimeksi päivitetty vuonna 2012. Siinä sanotaan esimerkiksi, että potilaan läheisten huomioiminen ja tukeminen on osa kokonaisvaltaista palliatiivista hoitoa.
  10. Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suositukset Hyvä saattohoito Suomessa -julkaisuun. Tavoitteiden mukaan kunnissa tulee olla saattohoitovuodepaikkoja ja kotisaattohoitoon erikoistunut kotisairaala tai kotihoito.

Minne kuolemme?

Ikääntymisen tutkija Mari Aaltonen tutki väitöstutkimuksessaan kaksi vuotta sitten yli 70-vuotiaiden elämän loppuvaiheen hoitopaikkoja vuosina 1998-2008.

Suuri osa tutkituista asui kotona viimeisiin kuukausiin asti. Sitten ihmiset siirtyivät useimmiten terveyskeskukseen, joka oli yleisin kuolinpaikka kaikkien tutkimusvuosien ajan. Seuraavaksi yleisin kuolinpaikka oli koti, alue- tai keskussairaala tai vanhusten hoitokoti.

Kodin ja hoitopaikkojen välisten siirtymien määrä kasvoi viimeisten elinkuukausien aikana.