Oululaisen palvelutalon kirjoittajaryhmässä luetaan joka kerta oma aikaansaannos toisille. Ilot, surut ja eri aikakaudet jaetaan yhdessä.

”Valehdelkaa”, neuvoo Katja Hiltunen antaessaan kirjoittajaryhmälleen uutta kotitehtävää. Tai oikeastaan hän antaa alkusanat, jotka ovat: ”Minun pääsiäiseni on...”
–  Se ei sitten selvästikään ole muistelutehtävä, kun on tuo preesens, kirjoittajaryhmäläinen Helvi Peltonen miettii samalla kun kirjoittaa tehtävää ylös. Katja nyökkää ja kehottaa yrittämään tällä kertaa jotain muuta keinoa kuin muistelua.

– Mutta muistakaa, aikamuoto ei kahlitse, menneenkin voi elää nykyhetkessä, hän jatkaa.

Oululaisen palvelutalon, Metsolan Kartanon kirjoittajaryhmässä ollaan harvinaisen samaa mieltä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kivulias kotitehtävä

Kirjava liina halkoo kerhotilan suuren pöydän kahtia. Sen molemmilla puolilla istuu kirjoittajaryhmäläisiä selät suorina kuin käräjillä. On alkamassa jokaisen kerran ehdottomasti jännittävin osuus, kotitehtävän luku. Aloitetaan järjestyksessä, Katjan vierestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhä vieläkö itken ikävääni, / yhä vieläkö kaipuuta kannan? / Onko suruni syvä ja suunnaton, / niin kuin meri rannaton? aloittaa Pauli Indrén. Yleensä ryhmäläiset lukevat tekstinsä itse, mutta Pauli näkee sen verran huonosti, että nyt äänessä on Katja. 

Se kaipuu on kipua sisimpäni. / Sitä pakoon ei pääse juoksemalla, / se ei kuole, ei katoa hautaamalla. / Se versoo muistojen mullan alla, Pauli jatkaa.

Kun Katja muutaman säkeistön jälkeen pääsee loppuun, täydellinen hiljaisuus täyttää hetkeksi huoneen. Pauli saa ruutupaperinsa takaisin ja hän taittaa sen heti vaivihkaa kahtia.

– Se oli jälleen kerran Pauli todella vakuuttavaa, Katja aloittaa ja muut nyökkäilevät.

Kotitehtävän aiheena on tälle kerralle ollut kipu. Paulilla aihe on etsiytynyt runon ja surun muotoon, joka on pitänyt otteessaan jo useamman kotitehtävän ajan.

Heti aluksi konkretisoituu, mitä Katja on hetki ennen ryhmän alkua todennut. Hän kertoi koko ryhmän kaksivuotisen olemassaolon aikana jaksaneensa aina yllättyä siitä, kuinka rohkeasti ryhmän jäsenet kirjoittavat hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Ilo, suru, sairaus ja kuolema ovat aina läsnä pöydän ympärillä.

Musteen jäsentävä voima

Paulin jälkeen on Kerttu Luurin vuoro. Olen menettänyt miehen, jota tarvitsin. Olen yksin tähän kaikkeen ylellisyyteen vangittuna. Sisimmässäni raivoaa suuttumus. Näinkö Luoja oli tarkoitus tapahtua? Menetin ihmisen, jota rakastin. Pitkän yhteiselomme oli värikästä. Kuin saksilla puukolla, puukolla saksilla. Sinä puukolla rakensit kotimme. Jos raivostuneena iskin astiat seinään, sinä lepyttelit ja yhdessä menimme ostamaan uudet.

Terttu lukee proosarunoaan päätään kertaakaan paperista nostamatta. Hän on ryhmän tuorein leski, se tunkee läpi tekstistä, niin kuin yleensäkin kaikki eletty tuntuu Kertulta tallentuvan paperille.

– Kirjoittaminen auttaa minua jäsentämään elämäni, ja siksi se on vuosien varrella muodostunut osaksi minua. Jokainen päivä on tähän asti ollut kirjoittamisen arvoinen, hän sanoo. Vaikka Kerttu ei kaihda arkoja asioita teksteissään, niin silti hän välillä kummastuu, kuinka avoin hän saattaa kirjoittaessaan olla.

Aina, niin kuin ei elämässäkään, teksteihin löydy onnellista loppua. Niin ei Kertun kipu-tekstiinkään. Haaveilin usein, kuinka vanhoina köllöttelemme vierekkäin täällä Metsolan kartanossa. Mutta miksi se näin menikään? Kipu ei lopu. Elämäni on hakoteillä.

Muistikuvien kirjopyykki

Katja ei anna palautetta kirjoituksista, vaan ryhmäläiset keskustelevat teksteistä yhdessä. Katja kuitenkin neuvoo ja lisää tehtäviin pieniä ohjeita. Niin tänäänkin, kun hän pyytää, että teksteissä mietittäisiin preesensin lisäksi aistivoimaisuutta.
– Ai tarkoitatko, että saa on räävitön? Kerttu kysyy. Katja antaa siihen ilomielin luvan. 

Usein toisten tekstien kuuntelu heruttaa ryhmäläisistä ulos muistikuvien ja tunnelmien vyöryn, joista ei aistivoimaa puutu.  Niin kävi, kun vaikkapa yksi ryhmäläisistä intoutui kirjoittamaan tarinoita eri aikojen oululaisista, jotka suurin osa muisti nuoruudestaan. Myös kipu kirvoittaa monet menneisiin. Helvi Peltonen kertoo sappikivistään, ja hän on ripotellut tarinaansa hauskoja yksityiskohtia lääkärin punaisena hehkuvista kynsistä aina kummiin kiputuntemuksiin saakka.

Fyysiset kivut jatkuvat tarinasta toiseen. Eila Viiri muistaa, kuinka hän nuorena tyttönä kärsi hammaskivusta. Hota-pulverin vaikutusta odotellessa sai helpotusta painamalla kipeää poskea tiskipöydän peltiseen pintaan, ylös alas...
Eilan vieressä istuva Irma Turunen muistelee kipuja, joita viiden lapsen äitinä on saanut kokea, mutta jatkaakin: Yhtäkkiä kivut loppuivat ja yhtäkkiä huomaan muistelevani niitä kaipauksella.

Muut innostuvat erittelemään kivun eri muotoja, myös niitä ei niin todellisia, haamukipuja, kaipausta, kaikenlaista, joka verhotuu kummaksi kolotukseksi. Irman mielestä on myös hyvää kipua, se voi auttaa olemaan enemmän läsnä tässä hetkessä. Muut ovat samaa mieltä. 

– Kyllä kipua täytyy aina aika ajoin tuntea, ei tämä muuten elämältä tunnu, Helvi toteaa.

Runolliset rintamakirjeet

Tunti ehtii kiertää kierroksensa, ennen kuin kaikkien tekstit on luettu.

– No, oliko tällä kertaa helppo vai vaikea tehtävä? Katja kyselee.
Pöydän ympärillä katsellaan papereita.

– Ainahan se vaikea on, Pauli toteaa ensimmäisenä, taas hyvin hiljaa mutta jo pienesti hymyillen. Hän on innokas kirjoittaja, mutta ei vaatimattomuuttaan suostu myöntämään, että olisi harrastanut kirjoittamista pidempään. – Mitä nyt sota-aikaan vähän kenttäpostia tuli vaimolle lähetettyä, hän naurahtaa.

– Minulle sopi kipu tosi hyvin, Helvi toteaa ja Eila on samaa mieltä. Hän tosin myöntää aina pitävänsä tehtävistä, olivat ne minkälaisia tahansa.  
Kumpikin naisista on aloittanut kirjoittamisharrastuksen vasta täällä, palvelutalossa.

Osa ryhmäläisistä pitää päiväkirjaa ja kirjoittaa kirjeitä, tosin harva niin paljon kuin nuoruudessaan.

– Minulla oli sota-aikaan 19 kirjeenvaihtokaveria rintamalla. Yksi oli ihanan runollinenkin. Se oli kuitenkin ihan viatonta, joten olin kauhuissani, kun yksi lomiltaan tupsahtikin meidän kotiovelle, Helvi nauraa.

Aimo Tiainen kertoo kirjoittavansa edelleen säännöllisesti kirjeitä. 45 vuoden ajan hän on kerran kuussa kirjoittanut kirjeen ystävilleen, jossa hän kertoo kuulumisia. Hän pitää tavastaan uskollisesti kiinni

– Vaikka tässä taannoin koin aivoverenvuodon, en halua jäädä murehtimaan sitä. Turhan helposti voisin eristäytyä tänne palvelutaloon ja silloin vanhat ystävyyssuhteet katkeaisivat. Kirjeiden avulla yhteys säilyy, mies kertoo.

Luottamus on paras tuki

Kaikki ryhmäläiset asuvat samassa talossa, mutta yllättäen heistä ketkään eivät ole  ryhmän ulkopuolella juuri tekemisissä keskenään.

– Kaikki mitä täällä luetaan ja puhutaan, jää tänne. Luotamme toisiimme, sillä mehän tavallaan kirjoitamme toisillemme, Irma pohtii. Hän kokee ryhmän kannustukset ja tuen hyvin inspiroivana. Ilman jokaviikkoista ääneen luettavaa tehtävää hän ei luultavasti kirjoittaisi juuri lainkaan.

– Ja se, miten näemme toistemme surujenkin kääntyvän välillä valoon, se on riemastuttavaa, Eila sanoo. Hän itse kokee, että kirjoitusryhmä on yksi hieno uusia asia ikääntymisessä, jota hänestä parjataan ihan turhaa. – Tämähän on aivan mahtavaa aikaa. Kun täytin 60, ajattelin että kohta kuolen. Sen jälkeen jokainen vuosi on ollut kuin bonuspalkinto, ja niitä on riittänyt!

Katja on Eilan kanssa samaa mieltä. Vaikka ryhmässä kaivaudutaan usein menneisiin vuosiin, kaikki ovat vahvasti läsnä myös tässä hetkessä. Jokaisen kirjoittamisissa paistaa elämisen halu, surujenkin keskellä. Vähän niin kuin Paulin alakuloisen runon lopussa, elämässä on jäljellä ainakin elämä itse. Kaipuun kukka on kauneinta päällä maan / sitä voi ei Yön kuningatarkaan. / Se saa minut jälleen tuntemaan / että elän – en vielä ole kuollutkaan.

Miksi kannattaa kirjoittaa?

  • Kirjoittamisella on selvä muistisairauksia ehkäisevä ja toimintakykyä ylläpitävä vaikutus.
  • Kirjoittaminen pitää aivot toiminnassa ja tämä edesautta uusein hermosoluyhteyksien syntyä ja vaikuttaa positiivisesti muistiin.
  • Asioita voi olla helpompi käsitellä kirjoittamalla. Jos vaikeasta asiasta on lähes mahdotonta puhua kenellekään, kirjoittaminen voi auttaa. Toisaalta kirjoittamalla voi luoda itselleen hyvää oloa. Onnelliset muistot ja hetket voi elää uudelleen niitä kirjoittaessa. Tärkeintä on, että nauttii kirjoittamisesta, sen avulla voi pitää hauskaa.
    Vinkit antoi kirjoittamisen ohjaaja ja lähihoitaja Katja Hiltunen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla