Voiko anopin huono käytös johtua luokkaeroista?

Mieheni on varakkaasta perheestä, minä olen yksinhuoltajan lapsi.

Olimme naimisiin mennessämme vielä opiskelijoita, emmekä olleet aluksi paljonkaan tekemisissä appivanhempieni kanssa. Kun ensimmäinen lapsemme syntyi, minun opiskeluni jäi, ja olin pitkään kotona. Kolmannen lapsen jälkeen lähdin töihin ja olen tehnyt sijaisuuksia. 

Anoppini ei ole pullantuoksuinen mummi, mutta silti hän vuosikymmenet huomautteli minulle epäsiististä kodista. Hän ei pitänyt myöskään päätöksestämme, että muu perhe jää Suomeen mieheni ulkomaan työkomennuksen ajaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

En jaksa enää hermostua, kun tapaamme, mutta kyllä minun pitää vähän syvempään hengittää. Olisin toivonut, että mieheni olisi joskus puolustanut minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Katri, 51

Katrin anopin käytöksestä kuultaa sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvisen mielestä luokkaeron lisäksi myös sukupolviero tai jopa -kuilu.

– Anoppi on selvästi kasvanut erilaiseen yhteiskuntaan ja rooliin ja kokenut miniän uhmaavan sitä. Sukupolviero ei kuitenkaan estä keskustelua näkemyseroista ja omista rajoista.

Kaikkea ei tarvitse kuunnella

Toisen jatkuvaa ylemmyydentuntoa ei tarvitse sietää.

Järvinen on huomannut ihmisten joskus ajattelevan, että jos ylenkatsovan ja vähättelevän käyttäytymisen kestää hiljaa, niin tilanne ikään kuin haihtuu lopulta itsestään ilmaan. Tai että tällaisiahan nämä anoppi-miniä-suhteet usein ovat.

– Mutta kun tilannetta miettii vaikkapa perheen lasten näkökulmasta, niin onko hyvä, että lapset kuulevat, kuinka heidän äitiään mollataan? He ikään kuin sisäistävät, että sellainen on mahdollista tai jopa suotavaa.

Ajan kuluessa tällaisilla valtasuhteilla on myös tapana voimistua, ja silloin ne yhä herkemmin myös katkeroittavat ja myrkyttävät ilmapiiriä.

Ei ole hyvä, jos lapset kuulevat, kuinka äitiä jatkuvasti mollataan.

– Asetelma olisi tärkeä pystyä jollain tavalla sanallistamaan, siis ottamaan puheeksi. Katri voisi kertoa siitä oman tunnekokemuksensa kautta. Hän voisi esimerkiksi sanoa, ettei pidä tavasta, jolla anoppi puhuttelee häntä muiden kuullen. Omaa tunnehavaintoa anopin on vaikea kieltää.

Puolisokin mukaan

Tilanteen avaamisessa on Järvisen mielestä hyvä miettiä ajoitus. Perusmyönteinen ilmapiiri on hyvästä.

– Myös aviomiehen rooli on tärkeä. Ehkä syvempi keskustelu puolison kanssa ennen anopin kanssa käytävää jutustelua olisi paikallaan, Järvinen sanoo.

Toisen ylemmyydentuntoa ei tarvitse sietää.

– Puolustaako aviomies vaimoaan, näkeekö hän ongelman ja miten hän voisi ottaa siihen kantaa tilanteessa? Nämä ovat kysymyksiä, jotka ilman ääneen lausumista jäävät herkästi leijumaan ilmaan ja estävät ikävän tilanteen purkautumisen.

Koko jutun voi lukea ET-lehden numerosta 6/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla