Liisan puoliso on jo hoitokodissa, Tuulankin pian. Lempin sairas mies ei missään nimessä suostu toisten hoidettavaksi. Mitä tehdä, jos ei halua käyttää loppuelämää puolisonsa hoitamiseen? 

Läheisyys katosi

”Tunnen olevani vanki omassa kodissani. Miehelläni on ollut kymmenen vuotta vääjäämättömästi paheneva sairaus, ja pelkään päivää, jona hänestä tulee täysin sänkypotilas. Tunnen suoranaista vihaa häntä kohtaan, koska hän on ilmoittanut, että lähtee kotoa vain jalat edellä. Hänen kanssaan on mahdoton puhua tulevaisuudesta ja hoitojärjestelyistä.

Olemme olleet naimisissa 60 vuotta. Liitossamme on ollut perinteiset sukupuoliroolit: hän hoiti miesten työt, minä kodin ja ruuanlaiton. Nyt myös ne miesten työt nurmikonleikkuineen ja lumitöineen ovat minun kontollani. Mies pitää itsestäänselvyytenä, että laitan lämpimän ruuan kahdesti päivässä ja tarjoilen aamiaisen ja välipalat päälle. Hän ei edes kiitä ruuasta ja jättää likaiset astiat aina pöytään.

”Ei tee mieli hoivata ihmistä, jonka kanssa ei kestä olla samassa huoneessa.”

Emme ole vuosikymmeniin olleet läheisissä väleissä. Ei sellaista ihmistä tee mieli hoivata, jonka kanssa kestää hädin tuskin olla samassa huoneessa. Välillä tuntuu, että tukehdun. Ajattelen, että jos jättäisin mieheni, ehtisin aloittaa vielä uuden elämän.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Toinen tyttäreni on sanonut, että minulla on oikeus omaan elämään. Toinen kysyy, onko mielestäni oikein jättää ihminen pitkän liiton jälkeen silloin, kun hän on heikoimmillaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olisi varmaan pitänyt erota jo 40 vuotta sitten. Välillä olen jopa toivonut, että mies kuolisi. Tunnen siitäkin syyllisyyttä.”

– Lempi, 80

Aviopuolisoiden välinen hoitovelvollisuus oli lakisääteistä vuoteen 1977. Nykyään ketään ei voi pakottaa omaishoitajaksi.

Vuonna 2013 voimaan tulleen vanhuspalvelulain myötä kuka tahansa ulkopuolinenkin voi pyytää apua tarvitseville. Kunnalla on velvollisuus käynnistää palvelutarpeen arvio.

– Lempi voi hakea itselleen apua, vaikka hänen miehensä sitä vastustaisikin, psykologi Sanna Aavaluoma neuvoo.

Heikkous ja avuttomuus ovat tunteita, joita meidän kaikkien pitäisi oppia sietämään. Ihmistä, joka ei halua ottaa apua vastaan, on vaikeaa auttaa.

”Riski vihaan on suuri, jos puoliso on ollut alistava.”

Jokainen parisuhde on erilainen. Toisissa suhteissa omaishoitajuus on luonteva jatko yhteiselle elämälle, toisissa auttaminen ja autetuksi tuleminen eivät tunnu mahdollisilta. Omaishoitajuus on asia, johon voi myös kypsyä, ja sitä tulee voida rauhassa pohtia.

– Jos kokee olevansa pakotettu omaishoitajaksi, ihmiseen kasautuu sekä tietoista että tiedostamatonta vihaa. Ellei siitä voi puhua jonkun kanssa, on vaara, että se purkautuu sairastuneeseen puolisoon. Riski on erityisen suuri, jos sairastunut on aikaisemmin ollut dominoiva, väkivaltainen tai alistava.

Myönteinen uteliaisuus toista kohtaan on edellytys hyvälle suhteelle. Ihminen kasvaa ja kehittyy koko elämänsä ajan, eikä nuorena edes voi tietää, mitä vanhana elämältä haluaa.

– Jos on vanhaksi asti pysynyt huonossa suhteessa, ei ole syystä tai toisesta ollut mahdollisuutta pitää puoliaan. Jos ei ole kokemusta siitä, että toinen kunnioittaisi myös omia tarpeita, voi herätä hyvin myöhään pohtimaan, onko oma elämä vain tuota toista varten.

”On tärkeää oppia kuuntelemaan omia tunteita ja ajatuksia."

Aavaluoman mielestä Lempin kannattaa miettiä, onko ero ainoa vaihtoehto.

– Olen kyllä tavannut pariskuntia, jotka vanhana havahtuvat huomaamaan, että liiton jatkaminen ei ole ainoa vaihtoehto. Kaikki suhteet eivät elämässä säily. Ihmiset ovat parempikuntoisia ja elävät vanhemmiksi kuin ennen, ja erityisesti taloudellinen itsenäisyys mahdollistaa eron toisin kuin aikaisemmin. Parisuhteelta ja avioliitolta odotetaan enemmän kuin ennen, eikä epätyydyttävässä liitossa haluta olla.

Aavaluomasta on surullista, että toisen kuolema tuntuu ainoalta ulospääsyltä ahdingosta.

– Se on ymmärrettävää tilanteessa, jossa toisen sairaus on jo pitkällä ja kun oikeasti ajattelee, että kuolema olisi toiselle helpotus. On tärkeää oppia kuuntelemaan omia tunteitaan ja ajatuksiaan – mitä ne haluavat kertoa? Suosittelisin Lempille keskustelua psykoterapeutin kanssa.


Uusparin ongelma

”Avomieheni ei tahtonut pari vuotta sitten saada tehtyä vessaa tyttäreni mökille, vaikka on aina ollut käsistään kätevä. Hän ei myöskään löytänyt rahapussia eikä puhelinta, vaikka ne olivat nenän edessä. Sairaanhoitajatyttäreni totesi, että kaikki ei ole hyvin. Miehelläni diagnosoitiin Alzheimerin tauti.

Kilttiin mieheen on tullut särmikkyyttä ja negatiivisuutta. Hän epäilee, että joku on varastanut hänen työkalunsa. Yöt ovat usein rauhattomia. Hän saattaa herätellä minua niin usein, että saan nukuttua vain pari tuntia yössä. Hänen seksihalunsa ovat voimistuneet. Hän väittää, että seksiä ei ole ollut kahteen kuukauteen, vaikka siitä olisi kaksi päivää. Väsyn väittelyyn ja suostun, jotta pääsen nopeammin nukkumaan.

”Miehen poika ei halua ottaa vastuuta isänsä hoidosta.”

Olemme puhuneet asian selväksi: minusta ei tule hänen omaishoitajaansa. Niin kauan kuin hän pärjää päivät yksin kotona, voin hoitaa häntä. Jos meillä olisi yhteisiä lapsia, ajattelisin ehkä toisin, mutta olemme 20 vuotta yhdessä ollut uuspari, eikä aikuisilla tyttärilläni ole mitään velvollisuutta jakaa hoitovastuuta kanssani. Miehen poika taas ei halua ottaa vastuuta isänsä hoidosta.

Tunnen itseni nuoreksi, haluan käydä tansseissa, hiihtämässä ja Lapissa. Haluan säilyttää itsenäisen elämäni.”

– Tuula, 70

Mitä pidempi suhde on, sen syvemmällä ovat juuret, jotka kannattelevat kummankin olemassaoloa. Kun on eletty vuosikymmeniä rinta rinnan, kaikki yhdessä koettu kantaa myös vaikeina aikoina. Tuoreessa suhteessa sitoutuminen ei ole ehtinyt syventyä samalla tavalla.

– On ymmärrettävää, että esimerkiksi vasta viisi vuotta kestäneen suhteen jälkeen ei halua sitoutua omaishoitajaksi, Sanna Aavaluoma sanoo.

Hän rohkaisee kaikkia pariskuntia puhumaan asiat valmiiksi.

”Muistisairaan kanssa ei kannata väitellä. Harhan voi kääntää kivaksi keskusteluksi.”

Muistisairaan tapaa puhua asioista pidetään usein harhana. Hänen todellisuudestaan ei kannata alkaa väitellä, se vain saisi hänet tuntemaan häpeää.

– Oma muistisairas äitini kyseli, onko isä soitellut. Ei olisi ollut mitään hyötyä todeta, että isä kuoli 20 vuotta sitten. Sen sijaan kysyin, mikä hänelle nyt toi isän mieleen. Siitä syntyi kiva keskustelu.

Vuodesta 2000 muistisairaiden perheiden kanssa työskennellyt Aavaluoma kertoo usein haastavansa asiakkaitaan miettimään, muuttuuko muistisairas oikeasti vieraaksi vai vähentääkö sairaus vain hänen estojaan. Seksuaalisiin haluihin kanavoituu itsetuntoa pönkittävää pystyvyyttä. Sitä kautta voi ilmaista myös läheisyyden tarvetta.

Aavaluoma muistuttaa, että jos toinen ei selviä kotona yksin, häntä ei saa jättää ilman hoitoa. Vaikka puolison toimittaminen hoitokotiin voi tuntua vaikealta, se on myös rakkauden ja huolenpidon osoitus.

Lapset etusijalle

”Kun mieheni 22 vuotta sitten sairastui Alzheimerin tautiin, hän oli vasta 55-vuotias. Minä olin 44 ja lapset 8-, 7- ja 4-vuotiaita. Minun oli ajateltava järkevästi: perhe tarvitsi kipeästi minun tulojani. Harkitsin hetken omaishoitajuutta, mutta ei minusta olisi ollut siihen.

Äitini hoiti isäni loppuun asti kotona ja näin sen äärimmäisen uupumuksen. Joskus hän meni ulos huutamaan tuskaansa. Minä en ole yhtä sitkeä kuin hän.

”Käyn päivittäin syöttämässä häntä ja viivyn pari tuntia.”

Kun mieheni oli vielä kotona, hän tunnisti nimeltä minut, kissamme ja koiramme, mutta ei lapsia. Nyt hän on liikunta- ja puhekyvytön ja ollut kymmenen vuotta kodin ulkopuolisessa hoidossa. Käyn päivittäin syöttämässä häntä ja viivyn pari kolme tuntia. Näen hänen silmistään, että olen hänelle tärkeä.

Lapset ovat kärsineet tilanteesta. Kuopus on potenut masennusta eikä halua tavata isäänsä, johon hänellä ei ole suhdetta. Hän ei ehtinyt tuntea tervettä isää.

Yksityiselämääni ja mieheni sairauteen minulla ei ole ollut valtaa, mutta työ on elämässäni se asia, jonka hallitsen. Pidän työstäni, jota olen tehnyt lähes 40 vuotta.

En kaipaa miestä sukupuolisena olentona, mutta toisen aikuisen olkapäätä kyllä. Mutta olen edelleen naimisissa. Olen varma, että mieheni aivoissa liikkuu jotain, ja hymy tai kyynel riittää minulle. Sanon hänelle joka päivä, että rakastan.”

– Liisa, 66

Hyvä vanhemmuus tarkoittaa lasten edun asettamista etusijalle. Liisalla on silti lupa surra miehensä laittamista hoitokotiin. Sanna Aavaluoma arvelee, että Liisa saattaa tuntea ratkaisusta syyllisyyttäkin.

– Liisa ja lapset olisivat tuolloin tarvinneet perheterapiaa. Terapiasta olisi toki hyötyä vieläkin, koska ihmisten kokemukset aktivoituvat uusissa elämänvaiheissa, esimerkiksi silloin, kun tulee itse vanhemmaksi.

Vaikka muistisairas unohtaisi vierailun saman tien, sen tunnelma säilyy ja vaikuttaa hänessä. Hyvät ja kiireettömät yhteiset hetket ovat merkittäviä.

”Lapsen ei pidä määritellä, mikä on vanhemmalle oikein tai väärin.”

Aavaluoma on tavannut pareja, joista sairastunut pyytää puolisoaanhuolehtimaan hänestä kuolemaan saakka ja toivoo, että tämä ei ottaisi toista. Osa sairastuneista taas toivoo, että puoliso jatkaa elämäänsä ja pitää huolta itsestään.

– Olemme erilaisia siinä, kuinka paljon kaipaamme elämäämme toista ihmistä. Minusta surullisinta on, jos aikuiset lapset vastustavat vanhempansa uutta suhdetta. Lapsen ei pidä määritellä, mikä on vanhemmalle oikein tai väärin.

Asiantuntijana Sanna Aavaluoma, suhteessa.fi

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 5/2018

Älä sinnittele yksin

1. Soita

Valtakunnallinen omaishoidon neuvontapuhelin palvelee ma-to klo 9-15 numerossa 020 7806 599.

Muistineuvo-puhelinpalvelu Palvelee muistisairaita ja heidän omaisiaan ma-ti ja to klo 12-17 numerossa (09) 8766 550.

Molemmissa palveluissa osataan neuvoa, mihin voi olla yhteydessä omassa kotikunnassaan.

2. Paikalliset omaishoitajayhdistykset

Raha-automaattiyhdistys tukee usein hankkeita, joiden kautta muistisairaiden perheet saavat maksuttomia terapiakäyntejä. Kysy Muisti- ja Omaishoitajaliitosta ja oman sairauden potilasjärjestöistä.

3. Suomen Punainen Risti

Järjestää omaishoitajien tukitoimintaa, tapaamisia ja retkiä. Voit myös löytää vapaaehtoisystävän hoidettavalle puolisolle.

kkk

Naiset tekevät yleensä avioerot.  On turha kuvitella että se uusi (jonkun erottama) mies olisi yleensä naiivi. Eiköhän hän katso edellistä avioeroaan ja kuinka edellinen vaimo häntä petti (miten vain).   Se on ainakin varmaa että sitoutuminen vähenee. Luulen että kaikki muukin turva. Näin suomeksi: luulen että mies kostaa uudelle puolisolleen vanhan virheet. Kuka jää moniavioliittoisen naisen omaishoitajaksi?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kyllä tulisi mieleenkään jättää puoliso, jos hän sairastuu. Toisaalta, voihan se mennä toisinkin päin. Voin itse sairastua ja aika pahalta tuntuisi, jos toinen jättäisi. Tietenkin siinä vaiheessa jos/kun voimat eivät riittäisi, pitäisi miettiä, mistä apua ja hoitopaikkakin, mutta mitään kuvioista poistumistani  en voi ajatellakaan.

Isä Taivaassa hoitaakin sen asian.

Mautonta ja loukkaavaa tuollainen kommentti.

Osataanko enää ottaa toisen ihmisen elämäntilanne huomioon. Vai ovatko tapaukset vai iltapäivälejtien liioiteltujen lööppijuttujen aiheita. Tapakasvatus pitäisi saattaa kunniaan. Vieläköhän se Kaarina Suonperä jaksaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla