Joskus oli aika, jolloin aurinko oli terveyden ja kauneuden lähde, kirjoittaa Pirkko Arstila.

Serkkuni kanssa makasimme meren äärellä punaisilla kallioilla ja aurinko nuoli kuumilla säteillään tytönvartaloitamme. Valkohehkuinen valo läikkyi veden sinessä. Lokit kirkuivat. Me halusimme muuttua papuruskeiksi.

Pilvisinä päivinä päivystimme aurinkoa. Heti sen pilkahtaessa esiin asetuimme valmiiksi. Jos tumma pilvi toi viileän tuulahduksen, vetäisimme pyyhkeen puoliksi ylle ja ojentelimme sen alta paljaan jalan taikka käden.

Iltaisin ihailimme toistemme punaista, arkaa ihoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Sinulla on käsivarsien alapuoli vielä valkoinen, huomautti serkku.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Ja sinulla valkoinen läikkä leuan alla, sanoin minä.

Seuraavana päivänä makasin käsivarret levällään kuin lentävä lepakko ja serkku piti päätään takakenossa pohtien myös jalkapohjiensa ruskettumista.

Värin piti olla ehdottomasti aito. Sitä paitsi uskoimme aurinkovoiteiden avulla saavutetun rusketuksen liukenevan uidessa pois. Joku kertoi käsivoiteesta nimeltä ”Tummeli”, sen avulla saisi havaijilaisen paahteen, samanlaisen kuin Hollywoodin tähdillä.

Mutta ”Tummeli” oli lypsyvoide ja saattaisimme haista lehmältä. Keksimme paremman keinon. Pidimme foliota leuan alla. Ja jo alkoi naama muuttaa väriä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla