– Lurppa sai minut liikkeelle silloinkin, kun en olisi jaksanut. Öisin se käperyi kaljua päälakeani vasten, muistelee Riikka Näkki.
– Lurppa sai minut liikkeelle silloinkin, kun en olisi jaksanut. Öisin se käperyi kaljua päälakeani vasten, muistelee Riikka Näkki.

Riikka Näkki,42, sai tietää sairastavansa aggressiivista rintasyöpää keväällä 2015. Hän tarttui kynsin hampain tavalliseen arkeen.

”Syöpä on matka, jonka aikana on ollut pakko kasvaa nopeasti. Mutta näin positiivinen ihminen en tiennyt olevani.

Kuulin sairastavani aggressiivista rintasyöpää maaliskuussa 2015. Jo ennen diagnoosin varmistumista aavistin, että kaikki ei ole kunnossa. Olin luonnottoman väsynyt.

”Tuli itku, kun lapsi toivotti onnea paranemiseen.”

Vasemmasta rinnasta löytyi kolme kasvainta ja kainalosta etäispesäke. Ensimmäiset viikot suru oli musertava. Reagoin asioihin miten sattuu, itkin ja nauroin. Ajattelin, että eiväthän pienten lasten äidit saa kuolla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tieto siitä, että syöpäni ei leviä verisuonia pitkin, oli hyvin huojentava. Tämä ei ole kuolemantuomio. Siitä hetkestä lähtien päätin takertua jokaiseen valon pilkahdukseen. Samalla päätin olla sairauteni suhteen mahdollisimman rehellinen ja avoin myös lapsellemme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Raskaat hoidot olivat jo alkaneet, kun peittelin 7-vuotiasta poikaamme Miroa nukkumaan. Lähtiessäni huoneesta hän toivotti minulle onnea. Ihmetellessäni toivotusta hän lisäsi: Onnea paranemiseen! Silloin tuli itku. Siinä me sitten pötkötimme kyyneleet silmissä ja käsi kädessä, ja mietimme, että kyllä tästä selvitään.

”Saman kokeneiden kanssa kaikki tunteet ja sanat ovat sallittuja.”

Toki minä myös suojelin läheisiäni, varsinkin vanhempiani. Kerroin hoitoihin liittyvistä sivuvaikutuksista, mutta en halunnut kaataa heidän niskaansa kaikkea. Ja he tekivät samoin, suojelivat minua omilta peloiltaan. Yritimme yhteisvoimin pitää arjen mahdollisimman normaalina. Kun poika meni ensimmäiselle luokalle, iloitsimme siitä, että sairauteni ajoitus oli ”hyvä”: olinhan kotona, kun hän palasi koulusta.

Päiväkirja ja Siskot

Kaiken sen tuskan, mikä jäi sanomatta, purin päiväkirjaani. Olennaisen tärkeä tuki on ollut myös Siskola, syöpään sairastuneiden naisten vertaistukiryhmä. Verkkoyhteisön lisäksi Siskot kokoontuvat kulttuurin ja muun kivan merkeissä. Parasta on se, että saman kohtalon kokeneiden kanssa ei tarvita suodattimia. Kaikki tunteet ja sanat ovat sallittuja.

Rinnan menetys ei ollut minulle iso asia. Päinvastoin, halusin kasvaimet pois elimistöstäni mahdollisimman pian. Hiusten lähtö vaikutti kehonkuvaani enemmän. Kun mieheni ajeli pois loputkin hiukseni, peilistä katsoi kalju ja meikitön soturi. Se oli pysäyttävä näky.

”Puuhailu toi lohtua ja toimi jopa fysioterapiana.”

Syöpään liitetään usein sana taistelu. En pidä siitä, koska on niin paljon vastapuolesta kiinni, miten taistelussa käy. Aina sitä ei voi voittaa.

Hoitojenkin aikana minulla oli tarve olla jotenkin hyödyksi. Kaikenlainen esteettinen puuhailu toi lohtua ja toimi jopa fysioterapiana. Maalasin vasemmalla kädellä kaksi makuuhuonetta, ettei operoituun kainaloon jäisi kiinnikkeitä. Ei jäänyt!

Enää Riikka Näkki ei ajattele rintasyöpää päivittäin.
Enää Riikka Näkki ei ajattele rintasyöpää päivittäin.

Kuntoutuminen on kunnia-asia

Nykyään käyn kuntosalilla kolme kertaa viikossa. Hyvään peruskuntoon palautuminen on kunnia-asia. Toisaalta huomaan muuttuneeni, olevani tiukemmin läsnä tässä hetkessä. Ennen mietin koko ajan jo seuraavaa suoritusta. Haaveetkin ovat muuttaneet muotoaan. Oikeastaan ainoa konkreettinen toive on se, että saisin nähdä poikamme kasvavan aikuiseksi ja tukea häntä sillä matkalla.

Tieto ei ole lisännyt tuskaani, päinvastoin. Terveydenhoidon ammattilaisena olin jo aiemmin hyvin tietoinen elämän hauraudesta. Mutta vasta oma sairastuminen sai tajuamaan sen kaiken raadollisuuden.

”Ei ole väliä, mitä sairastuneelle sanoo, kunhan reagoi jotenkin.”

Olen tavattoman kiitollinen työyhteisölleni, joka piti minusta kiinni sairauslomani aikana. Liikuttunut olen myös naapurien tarjoamasta avusta, vaikka olimme muuttaneet nykyiseen kotiimme Mäntsälään vain vähän ennen sairastumistani.

Sillä ei ole väliä, mitä sairastuneelle sanoo. Pääasia, että reagoi edes jotenkin.

Halusin korjausleikkauksen

Kun intensiiviset hoidot loppuivat, koko perhe oli henkisesti väsynyt, mutta olin osannut varautua siihen. Sekin tuntui hyvältä, että lapsi palasi ikäisekseen ja uskalsi näyttää mieltään kaiken reippauden jälkeen.

Alkukesällä tehty rinnan korjausleikkaus oli yhdeksän tunnin operaatio. Se oli alusta asti selvä valinta – ja sairaudesta kuntoutumisen kannalta tärkeä rajapyykki. Tässä välilläkin minulla on kyllä ollut tarve palkita itseäni jollakin kauniilla, uudella mekolla tai huulipunalla.

Joku on ihmetellyt ääneen, voinko olla aidosti näin iloinen, ja epäillyt, etten ole riittävästi käsitellyt asiaa. Itse tiedän analysoineeni tätä kaikkea sydänjuuriani myöten. Tarkistuskäynnit jännittävät vieläkin, mutta enää syöpä ei pyöri mielessäni päivittäin.”

Artikkeli on julkaistu myös ET Terveys -lehden numerossa 6/2017.

Et ole yksin

  • Siskola on Siskot ry:n vapaaehtoisten potilasjäsenten vetämä vertaistukiryhmä.
  • Syöpään sairastuneet naiset voivat pitää yhteyttä Facebookissa sekä tavata vapaamuotoisesti esimerkiksi kahvin, kävelylenkin tai kulttuuririentojen merkeissä.
  • Ryhmä on tarkoitettu kaikille syöpään sairastuneille naisille. Lähiajan tavoitteista tärkein on perheiden tuen laajentaminen.
  • Siskojen tunnus on onnenapila, jossa neljä sydäntä muodostaa apilakuvion. Se sai alkunsa Riikka Näkin pojan Miron toivotuksesta äidilleen: Onnea paranemiseen!

Muista myös Mielenterveysseuran kriisi- ja tukipalvelut

Sisältö jatkuu mainoksen alla