ET:n bloggaaja Ilkka Pirhonen on kokenut enemmän kuin yhdelle miehelle soisi. ”Sanon aina, että jos ensi yönä kuolen, voin sanoa eläneeni.”

Tutkimattomia ovat nettisurffaajan tiet. Haet jotain, eksyt sivupolulle ja vietät siellä viikon.

Eksyin Iskä kokkaa -blogiin. Silmäilin sivustoa hetken: millaista ruokaa mies kokkailee?

Sitten luin pari johdantoa päivän kokkauksiin.

Ennen kaikki oli toisin. Lapset olivat pieniä ja vaimoni terve. Nyt nuorin on jo 17 ja Äiskä sairastanut aivoverisuonen puhkeamisen ja leikkauksen komplikaationa aivoinfarktin. Toisaalta on ihan täysillä läsnä, mutta sitten ei kuitenkaan. Kuvitelkaa tilanne, että menette huvipuistoon ja paikasta on sähköt pois.
Vähän samanlaiset fiilikset ovat minulla. Vaimo on tuossa vierellä, mutta toisaalta voisi sanoa hänen lähteneen neljä vuotta sitten. Käänti lähtiessään sähköt pois minun tivolista. Tässä minä sitten lavastelen.

Kyseessä ei taida ollakaan ihan tavallinen blogi, jossa mies on hurahtanut viikonloppukokkailuun ja elvistelee aikaansaannoksillaan.

Pakitan puolen tuhatta blogipäivitystä tammikuuhun 2011. Alan keräillä tiedon murusia. Kuka on Iskä ja mitä tivolissa on tapahtunut?

Äiskä astuu kuvaan

Blogin alkutaipaleella Iskä kertoo, että ”kaikki meni jo syntymässä pieleen”.

Olen kolmen pojan veljessarjasta vanhin ja vanhemmat tekivät kolmivuorotyötä Yhtyneillä paperitehtailla. Vanhan patruunahengen mukaisesti firma järjesti kesällä pojille kokkikoulun.

Kirjoittajasta tulee äidin varakokki ja myöhemmin seurusteluvaiheissa ”otti joskus luonnon päälle seurata, kun tyttöystävät yrittivät väkertää jotakin ruokaa”. Sitten löytyy suuri rakkaus, joka esiintyy blogissa nimellä Äiskä.

Pari tapaa joulun alla 1986 ja muuttaa saman tien yhteen. Perhe-elämä alkaa ja Iskän keittiöhommat jäävät melkein 20 vuodeksi.

Kolme vuotta sitten tilanne muuttui. Vaimo sairastui ja minusta tuli käytännössä kahden murrosikäisen yksinhuoltaja ja omaishoitaja. Neljässä kuukaudessa tympäännyin makaroni-peruna-jauheliha-makkara-kokkaukseen. Päätin yrittää vähän enemmän.

”Vähän enemmän” on esimerkiksi se, että Iskä kokkaa perheelleen kaurapuuron ryyneistä lähtien. Hommaan menee ensimmäisellä yrityksellä tunti ja 45 minuuttia.

Mutta kärsivällisyys kannatti: olen ollut saman naisen kanssa naimisissa 24 vuotta. Tänä aikana vaimo ei ole suostunut syömään kaurapuuroa. Nyt kelpasi tosi hyvin.

Pirhonen perkele!

Tarinan alussa kirjoittaja yleensä esittelee itsensä. Iskä ei tee näin. Hän paljastaa itseään ja elämäntilannettaan muutaman lauseen kerrallaan. Silti kahdessa vuodessa piirtyy tarkka kuva erikoisesta miehestä.

Paljastukset alkavat, kun Iskä kokkaa venäläistä pikaruokaa shavermaa.

Työskentelin kesän 2005 Pietarissa kieliharjoittelussa. Välähti 43-vuotiaana päähän, että venäjää puhuvana kansantaloustieteilijänä pääsee fyysisesti helpommalla kuin konepajan trukkikuskina, joten pyrin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan molempia.

Paljon on 54-vuotias mies ehtinyt muutakin.

Sanon aina, että jos ensi yönä kuolen, voin sanoa eläneeni. Olen ollut aika monessa mukana: letkuapinana Unionilla, kassana huoltamolla, apulaisena rakennustyömaalla, kuljetuslavan tekijänä, pakkaajana kartonkitehtaalla, salaojaputkitehtaalla hihnalla, remonttimiehenä, piippumuurarin apulaisena, kukkien vastaavana tukkumyyjänä kauppapuutarhalla, traktorien ja puimurien myyjänä, päällikkönä Finnoilin huoltoasemilla, autojen maahantuontiliikkeen johtajana Venäjällä, trukkikuski-varastomiehenä, puhelinmyyjänä, puhelinmyynnin myyntipäällikkönä, rakennusmiehenä, kielenkääntäjänä ja tutkijana. Ja ajanut pimeätä taksia, jolloin Äiskä sanoi: Pirhonen perkele, sie olet liian monitoiminen mies!

Nyt kun tiedän sukunimen, alan puhutella miestä Pirhoseksi.

Blogia kirjoittaessaan Pirhonen on akateeminen pätkätyöläinen ja kirjoittaa ohimennen myös siitä, miten vähillä rahoilla kokataan kunnon aterioita. Mutta siitä hän ei tee numeroa, sillä elämässä on suurempiakin haasteita.

Pirhonen kertoo ruuanlaiton ohessa vaimonsa sairaudesta ja sen vaikutuksista arkeen. Vaimolla on oikea puoli halvaantunut ja appraksia eli tahdonalaisten liikkeiden vajaatoiminta.

Afasia on vienyt vaimolta puhe- ja kirjoituskyvyn, muttei puheen ymmärrystä. Vaimon arviot Pirhosen kokkauksista vaativat oman asteikkonsa. Se menee näin: 

1. luokka: Äiskä sanoo spontaanisti nam, 2. luokka: Äiskä ilmaisee ilmein, elein ja ääntelyin, että hyvää ruokaa, 3. luokka: Äiskä syö kommentoimatta, 4. Äiskä ilmaisee ilmein, elein ja ääntelyin, että ruoka on pahaa ja 5. luokka: äiskä työntää lautasensa eteeni ilmein ”syö huttusi”.

Tätäkö tämä nyt on?

Ruuanlaitto on Pirhoselle jonkinlaista terapiaa. Se auttaa rakentamaan elämän niin, että omaishoitajan arjen voi yhdistää uuden kokeilemiseen.

Omaishuoltajan arjessa rutiinit toistuvat, mutta sekaan mahtuu myös yllätyksiä.

Viikko alkoi vauhdikkaasti. Iski autokuume – Äiskään. Eilen illalla hän komensi minut liikkeelle. Hän aina risteyksessä näyttää, mihin mennään, ja minä vain luotan, että perille päästään. Löysin meidät hetken kuluttua autokaupan pihasta.

Vaimon sairaalasta kotiutumisesta on kulunut kaksi vuotta. Muutaman kuukauden blogia pidettyään Pirhonen summaa tuota aikaa.

Heti sairastumisen jälkeen oli shokkivaihe. Elämä oli yhtä pelkoa ja hätää. Seuraavaksi tuli minä selviydyn kyllä -vaihe. Homma meni yliyrittämiseksi, jota seurasi väsähdys. Sen jälkeen alkoi sopeutuminen.

Sopeutumisen vaikein rasti on tottua siihen, että vierellä ei ole aivan sama ihminen kuin ennen.

Elettiin kevättä 2009, yhdeksän kuukautta Äiskän sairastumisesta. Oli kova juttu, kun hän pystyi hitaasti kävelemään korttelin ympäri. Oltiin puolessa välissä matkaa. Aurinko paistoi lämpimästi, koivut olivat kauniisti hiirenkorvalla, minulla kolmas tupakka menossa. Ajattelin: Voi helvetti, tätäkö tämä elämä tulee olemaan. Viisi metriä eteenpäin, uusi ajatus: Tätä juuri, ei tämä taivastelemalla parane.

Äidin vastuu painaa

Blogi etenee ja ruokaa syntyy. Borsh-keittoa, saksalaista hapanpaistia, Luostarin pataa, broileritaskuja, helmivelliä, venäläistä jauhelihakääretorttua, lammaspaistia, pääsiäiseksi vanhan heilan pashaa.

Vanhan heilan lisäksi myös nuori polvi pääsee blogin sivuille. Pirhosta painaa vastuu – myös äidin vastuut. Tytär on täyttämässä 18. 

Normaalissa perheessä äiti hoitaa tytärten kanssa naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista tarinoinnin ja neuvonnan. Mutta kun meillä ei ole sillä tavalla normaali perhe, eilen puhuttiin gynekologilla käyntien tärkeydestä. Tai siis minä puhuin.

Pojan kanssa on toisenlaista vääntöä: kotiintuloajoista, mopon virittämisestä, alkoholista, koulunkäynnistä... 

Ja lisähommana vielä Äiskälle vakuuttaminen, että kyllä ne pärjäävät.

Kun vaimo lähtee pariksi päiväksi Kuopioon aivoverisuonten varjoainekuvaukseen, muistot heräävät. Samassa sairaalassa vaimo taisteli kolme vuotta aiemmin hengestään.

Lapsetkin muistavat, kun Äiskän aivoverisuoni lytistyi kasaan kesken puhelun ja puhe alkoi sammaltaa.

Elettynä aika tylsä päivä

Kesällä vaimonsa kuntoutusjakson aikana Pirhonen lähtee ensitöikseen Pietariin. Blogi rauhoittuu muutamaksi päiväksi. Matkalta palatessa Pirhosella on morkkis.

Jänniä juttuja tekee tuo yli 20 vuoden avioliitto. Viime syksystä lähtien olen odottanut, että Äiskä pääsee laitoskuntoutusjaksolle ja minä vähän vetämään henkeä. No nyt sitten on tilanne päällä: Äiskä Kuopiossa ja minä lomalla. Käytiin poikien kanssa Pietarissa. Tästä minä onneton tunnen kauheaa syyllisyyttä. Olen käynyt juopottelemassa!!! Järki sanoo, että mitä sitten? Järki on oikeassa, mutta tunne haraa vastaan.

Loman lopuksi katkeruus meinaa pullahtaa pintaan.

Myöhään eilen illalla kaikki sitten iski yhdellä kertaa päälle. Miksi tämä on sattunut minulle? Aikani asiaa märehdittyäni pääsi itku ja tajusin, että nyt on toimittava nopeasti. Kello on niin paljon, etten voi soittaa kenellekään. Facebookista löytyi Bonnin lähellä asuva entinen naapurin tyttö ja koulukaveri. "Litki, miulla on hirmu paha olla!" Siinä vartti tuumailtiin ja olo helpotti.

Seuraava tieto Pirhosesta yllättää taas lukijan. Hän on mies, joka pitää moottoripyöristä ja liharuuista. Perulaisen perunaruokareseptin kylkiäisenä selviää, että Pirhonen on soittanut pitkään barokkimusiikkia – nokkahuilulla.
Viimeisen päivän ennen vaimonsa kuntoutuksesta paluuta Pirhonen käyttää kadehdittavan tehokkaasti.

Heräsin aamulla klo 4.40. Totesin, että on tulossa tosi hieno päivä. Viamichelin.com kertoo, että Joensuusta Venäjälle, Leningradin alueen Podporozheen on 406 kilometriä ja ajoon menee 5 tuntia 57 minuuttia. Kysymys: kuinka todellisuus? No senhän saa selville kun ajaa moottoripyörällä kuusi tuntia kohti itää.
Ja vastaus: kuudessa tunnissa ehti ajaa 290 kilometriä eli Salmin jälkeen sijaitsevaan Manssilan kylään.

Kun vaimo on taas kotona, vapauden kaipuu ja kokemusten jano on väännettävä pienemmälle liekille.

Aamupala, aamutoimet ja päivän Karjalainen. Äiskällä tv:tä, minulla ruuanlaitto. Ruokailu. Äiskän kanssa kylään. Mukavaa jutustelua. Tultiin kotiin ja minä pesin Äiskän hiukset. Lääkkeiden laitto ensi viikoksi, apteekissa käynti. Iltapala. Iltatoimet ja nukkumaan. Ihan normipäivältähän tuo vaikuttaa. Läpi elettynä oli aika tylsä päivä.

Riitelystä rakkauden kesään

Mikä Pirhosen blogimerkinnöissä on niin koukuttavaa? Tunne, että tuollaista elämä on, mutta harva myöntää sitä ääneen.

Unelmat eivät täyty. Teinit hölmöilevät. Rahasta tekee tiukkaa. Kiirettä pitää, ja mitään ei synny. Vanhoja aikoja tulee ikävä. Heikkona hetkenä vituttaa kaikki.

Pirhonen kertoo kaiken tämän kiertelemättä ja samalla paisuttelematta. Kantaa vastuunsa ja valittaa vain kohtuullisesti.

Kirkkaana kesäpäivänä Pirhonen ymmärtää niitäkin, jotka ovat valinneet helpomman tien.

Kaikki taputtelivat olkapäälle, että kyllä on hienoa, että mies ottaa vaimon kotiin hoidettavakseen. Näin tapahtuu kuulemma 25 tapauksessa sadasta. Muut joko lähtevät eri teille vaimostaan tai ryhtyvät ryyppäämään. Erityisesti näin kesällä ymmärrän tosi hyvin heitäkin.

Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Iskä kokkaa -blogi pohtii kysymystä tosissaan.

Pirhonen päätyy puntaroinnissaan siihen, että asenne ratkaisee paljon. Utelias ja avoin selviää paremmin kuin elämään pettynyt sulkeutuja.
Pirhonen tietää olevansa syntyjään positiivinen, mutta se on vasta puoli totuutta.

Ottaa päähän, harmittaa! Äiskän puolesta: miksi ihmeessä hänelle kävi näin? Miksi hän ei saanut terveenä vanheta ja riidellä kanssani? Ehkäpä ottaa jossain vaiheessa avioeron! Sitten harmittaa omasta puolesta. Koko ajan elät kuin toisen ihmisen kautta.

Kun blogitekstejä kertyy, Pirhonen käy yhä avoimemmaksi. Hän kertoo, että vaimon sairastuminen ajoittui voitetun aviokriisin ja ”rakkauden kesän” syksyyn.

Olemme rakastaneet ja riidelleet täysillä. Keskimäärin kerran viidessä vuodessa on ollut avioero vireillä. Kolme vuotta sitten keväällä 2008 alkoi olla taas sellaista ilmaa liikkeellä. Äiskä sanoi minulle: ’Kuule Ilkka, mitä jos lopetettaisiin tämä ilkeily ja jatkuva nokkiminen. Kokeiltaisiinko vaikka rakastumista’. Kyllä tunsin itseni pöljäksi, kun töissä tupakkatauolla näpräsin minä rakastan sinua -tekstareita! Mutta ihme ja kumma ne alkoivat toimia.

Ja siinä se samalla tuli, etunimikin. Ilkka.

Yhdessä elämän tappiin

On ihmisiä, jotka eivät vaihtaisi päivääkään pois. Onneksi olkoon heille. Ilkan blogia ymmärtävät paremmin ne, jotka vaihtaisivat kerralla useammankin päivän.

Kun Ilkka muistelee syksyä 2008, blogeilla on paljon puhuvia nimiä: Hädän päiviä osa 1, Hädän päiviä osa 2, Pohjakosketus, Sekavia aikoja…

Täytin 49. Lähdettiin Äiskän kanssa samalla autolla töihin ja sovittiin, että töiden jälkeen syödään vähän kakkua. Yhdeksältä työkaveri kiikuttaa puhelintaan minulle. ”Amikselta soittavat, että vaimosi on sairastunut.”

Terveyskeskuksessa selviää, että vaimon aivoverisuonen pullistuma on puhjennut. Hänet siirretään Kuopioon leikattavaksi.

Koulun jälkeen hän selittää tilanteen lapsille ja he lähtevät yhdessä Kuopioon. Puoliso on lääkepöllyssä ja odottaa leikkausta.

Pois lähtiessä minulta pääsi itku, kun sanoin, että älä pelkää. Kävi miten kävi, minä rakastan sinua ja yhdessä mennään elämän tappiin.

Leikkaus on vaikea, mutta näyttää lopulta onnistuneen. Kaksi viikkoa leikkauksesta Ilkka ja lapset soittelevat sairaalaan.

”No Ilkka tässä moi.”
”No moi! Mitäs sinne kuuluu?”
Aloitan kuulumisten kertomisen.
Äiskä yrittää sanoa jotain: ”asjgaqwågjw. No!” Uusi yritys: ”awqjgpwg. Hö!”
”Jaana. Lopetetaan puhelu. Anna puhelin hoitajalle!”
”Hämeenlinna.”
Tajusin valtimon taas lytistyneen. Rauhoittelin lapsia ja hätyytin läksyjen tekoon.

Iltamyöhällä neurologi soittaa ja kertoo, että perinteisen lääketieteen keinot on käytetty ja siirrytty kokeelliseen lääketieteeseen.

Seuraavana päivänä Jaanan kunto romahtaa, hänet laitetaan koomaan ja ruumiinlämpö lasketaan elintoimintojen hidastamiseksi.

Hain lapset koulusta. Juniori kysyi: ”Isä. Onks nyt niiku mahollista, et äit kuoloo?” Voi helvetti mikä kysymys. Eihän siihen auttanut muu kuin vastata rehellisesti. 

Kun Jaana herää koomasta, Ilkka on valmis kahden viikon sairauslomalle. Diagnoosi: akuutti stressireaktio.

Ake, Make, Pera ja me

Ilkka kirjoittaa blogeissa myös vaikeasta kysymyksestä, mitä käy seksuaalisuudelle ja fyysisyydelle, kun kumppani sairastuu vakavasti.

Kun Äiskä sairastui, olin aluksi ihan paniikissa. Sitten alkoi pikkuhiljaa ajatus pyöriä. Minulla on seksuaalisuuteni. Mitä sille tapahtuu? Sitten Äiskä kotiutui ja huomasin huolen olleen vahvasti liioitellun kokoinen. Kun toista ihmistä rakastaa ja ikää on jo yli viidenkympin, muut asiat ajavat ohi. Kuten tuo läheisyys ja sen tarve.
Väittäisin suhteessamme olleen viimeisen kolmen vuoden aikana enemmän läheisyyttä kuin koskaan – niin fyysistä kuin henkistäkin, mutta ajoittain pintaan iskee myös oma läheisyyden kaipuu. Ikävä entistä Äiskää.

Kun Hector tulee Joensuuhun keikalle, Ilkka ja Jaana ovat paikalla.
Olipa tunteiden myllerrystä. Ensinnäkin se Äiskän sanoinkuvaamaton ilo, kun sai olla mukana. Ensimmäisen puoli tuntia Äiskä vuoron perään halasi minua ja mukana ollutta kaveriaan. Tunsin hyvin konkreettisesti, että elämälläni on tarkoitus.

Ilkka kirjoittaa yhteenvetona, että sekä rakastaminen että positiivisuus ovat ”tietyssä määrin ja tiettyyn rajaan saakka tahdon asioita”. Negatiivisella asenteella lupauksien pitäminen ei onnistu.

On korkea aika tavata tämä positiivinen mies.

Silkkihanskat naulaan

Joensuussa neljäkymmentäluvun remontoidussa puutalossa vastassa ovat tutun oloiset ihmiset, joita ei ole koskaan tavannut. Ilkalla puhetta pulppuaa Itä-Suomen nuotilla.

Jaana on keskustelussa ilmein ja ääntein mukana. Hän näyttää iloiselta ja nauraa kikattaa paljon. Jaanan puhetta on vaikea kuvailla ilman nuottikirjoitusta, sillä hän ilmaisee jo, joo ja joo-o –äänteillä ja äänenvärillään täyden skaalan tunteita tuskasta riemuun.

”Joojo, joojoo!”

Jaana liikkuu sutjakasti, vaikka oikea puoli on halvaantunut. Myös syöminen onnistuu vasemmalla kädellä, kunhan Ilkka ensin asettelee ruuat lautaselle.

Tarjolla on kanaa korianterikastikkeessa.

”Otatko Jaana salaattia?”

”Joojoo.”
Ilkka katsoo puhuessaan Jaanaan ja tulkitsee hänen joojotteluaan. Silti tilanteesta puuttuu turha varovaisuus ja tarpeeton passailu

Ilkka on huomannut, että parasta lääkettä toipumiseen on vaatia ja kannustaa. Siinä Jaanan nykyinen avustaja on kuulemma erityisen hyvä. Hän opetti Jaanan niistämään. Kukaan muu ei ollut siinä onnistunut.

”Kun Jaana kotiutui keväällä 2009, kohtelin häntä silkkihansikkain. Oli hirmu vapauttava tunne, kun ensimmäisen kerran riitelimme.”

Jaana on täsmälleen samaa mieltä: ”Jojoojoo!”

Tupakkalakko pitää sittenkin

Kun Ilkka aloitti kokkailubloginsa kaksi ja puoli vuotta sitten, rankin vaihe Jaanan kuntoutumisessa oli ohi. Jaana pysyi taas jaloillaan, tuotti ääntä ja touhusi vasemmalla kädellään arjen askareita meikkaamisesta syömiseen. Myös lapset olivat tottuneet uuteen tilanteeseen, ja pidätelty huoli alkoi nousta pintaan teini-iällä terästettynä.

Ilkan oli pakko alkaa pohtia, miten hän tästä kaikesta selviäisi.

”Jos on tällainen ylisosiaalinen ihminen ja joutuu istumaan kotona, sosiaalisesta mediasta saadut ystävät ovat tyhjää parempia. Parisuhteessa peilataan aina omia tuntoja puolison kautta. Peili toimii meilläkin, mutta siinä on särö. Niinpä aloin peilata blogin kautta itseäni ja tuntojani. Blogi oli maakuoppa, johon sai huutaa hyvää tai pahaa oloaan”, Ilkka kertoo.

Lukijakommenteista Ilkka huomasi tuota pikaa, että monella lukijalle kävi juuri kuten minulle. He jäivät reseptien sijaan koukkuun Ilkan kertomuksiin arjestaan.

”Lukijat antoivat itsevarmuutta. Huomasin, että tämä on oiva kanava kertoa aivoverenkiertohäiriöisen ihmisen elämästä.”

Vaimon sairauden lisäksi Ilkka alkoi kirjoittaa siitä, mitä viisikymppisen miehen mielessä ja kehossa tapahtuu. Esimerkiksi siitä, miksi tupakoinnin lopettaminen on niin vaikeaa.

”Kun Jaana sairastui, tein tietoisen valinnan. Jos on säätänyt 30 vuotta tunteitaan tupakalla, on väärä hetki harjoitella uutta, kun vaimo on kuolemaisillaan.”

Seuraava tupakoinnin lopettamisyritys oli alkuvuodesta 2009. Se kariutui riitelyyn teinipojan kanssa. 

Sen sijaan kolmas yritys onnistui vapun aikoihin 2010 – kiitos Jaanan.

”Jaana alkoi jokeltaa hirmu hellillä sanoilla jotain ja silitellä poskeani. Sanoin, että nyt en ymmärrä, mitä oikein tarkoitat? Kun autoin Jaanan sohvalta, hän käveli keittiöön ja otti nurkkakaapista tupakkakartonkini. Kysyin: meinaatko että olisit ikionnellinen, jos lopettaisin tupakanpolton. ’ Joojoo!’ Ajattelin, että oletpa tormakka, kun osaat selittää noin vaikean asian. Niinpä polttelin viimeiset tupakat ja aloitin vieroituksen.”

Jaana ääntelee taas ja haluaa lisätä vielä jotain.

”Meinaatko, että välillä on ollut lakko kovilla?”

”Joo!”

”On ollut.”

Yhden asian Ilkka on viidessä vuodessa sisäistänyt: puhumisen ja pitkän liiton arvon.

”Parisuhteessa pitäisi aina puhua. Ennen Jaanan sairastumista olimme puhuneet 20 vuotta – tai Jaana oli puhunut. Nykyhetken huomioon ottaen se oli aivan oikea järjestely.”

”Joojoo.”

Artikkeli on ET-lehden toimittajan Heimo Hatakan viime vuonna tekemä lehtijuttu Ilkka Pirhosesta.

Ilkka Pirhonen aloittaa ET-lehden bloggaajana. Seuraa hänen kirjoituksiaan Sinua en jätä -blogissa osoitteessa www.etlehti.fi/sinuaenjata.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.