Aiju von Schönemanin värikkäästä elämästä ei menoa puutu: "Elän väkevästi joka hetken", sanoo turkulainen matkaopas.

Ken on päässyt turkulaisen matkailuneuvojan Aiju von Schönemanin opastettavaksi, ei ihan heti unohda kokemustaan. Samalla on nimittäin saattanut tavata 1700-luvun vallasnaisen tai mamsellin, sillä Aiju luo aina ympärilleen pienoisnäytelmän. 

"Hulluttelu on minulle puoli elämää."

– Innostun valtavasti hassuistakin ideoista. Kun nuoro valokuvaajaopiskelija halusi kuvata lopputyötään varten erilaisia naisia vaatteet päällä veden alla, lähdin antaumuksella mukaan rimpusmekkoineni, vaikka en yhtään tykkää uimisesta, sanoo Aiju von Schöneman.

Hän on monille ihmiselle tuttu turkulaisen matkailun ja kulttuurin grand old lady. Hän jäi yhdeksän vuotta sitten eläkkeelle, mutta rakastetut historialliset opastukset ja esitelmät jatkuvat.

Luova hulluus poikii mahtavia ideoita. Rooliopastuksista ei oltu vielä kuultukaan, kun Aiju keksi pukeutua Koiramäen mamselliksi ja turkulaiseksi vallasnaiseksi. Hän pääsi eroon tylsästä opaspuvustaan, jossa näytti omasta mielestään Pelastusarmeijan luutnantilta. 

– Kerran kimpaannuin jokapuolella olevista puolialastomista muotimainoksista. Mutta heti syttyi lamppu päässä: tehdään historiallinen muotinäytös! Siinä yhdistyvät vanhat ajat nykyhetkeen, mikä on kulttuurihistoriaa parhaimmilla. Kun 20 naisopasta tulee lavalle teattereista lainatuissa asuissa, saavat katsojat samalla kuulla mielenkiintoista kulttuurihistoriaa. Esimerkiksi piian esiliinansa kanssa esittelen näin:

"Katsokaa miten kaunis leikkaus tässä häpyverhossa on."

– Se suojaa tehokkaasti miesten katseilta ja on myös kaunis. Esiliinan nimi aikoinaan.

Tämä tätihän on aivan hulvaton. Ja sitä on hänen kotinsakin. Se on kuin elämän muistoista koottu matka, elävä museo. Seinillä on unkarilaisen ystävän tekemiä metalli-ikoneita, ympäri maailmaa ostettua seimiä, vanhoja herkkiä perhekuvia ja ystävän, Alpo Jaakolan vahvaa taidetta. Kaikki maailmanuskonnot, kitsch ja antiikki ovat sopusoinnussa. Uusin aarre on ITE-taiteilijan Aijulle rakentama cembalo.

"Tämän matkamuiston saan arkkuunkin mukaani"

Aiju tykkää kovasti venäläisistä maatuskanukeista, ja niitä hänellä on paljon. Vasta viime aikoina hän on tajunnut niissä piilevän syvän elämänviisautta.

– Nuken sisällä on kaikki elämänvaiheet vauvasta vanhukseen. Näin pitäisi ihmisissäkin olla. Minussa on onneksi säilynyt se utelias ja lapsenmielinen pikkutyttö, joka elää päivän kerrallaan, nauttii eikä mieti tulevia. Se pitää virkeänä.

Aiju ei turhia harkitse. Yksi hetken päätös on ollut ottaa Armenian matkalla tatuointi käteen. Se ei ole kovin yleistä yli 70-vuotiailla turkulaisrouvilla.

– Armenia vain jysähti sieluuni ja tämän matkamuiston saan arkkuunkin mukaani, Aiju kuittaa. 

Arkku nököttääkin jo valmiina kotona.

Sen päälle Aiju laskee kauppakassinsa ja vieraat istahtavat ottamaan kengät pois. Kirstu on kuin mikä tahansa käyttöesine, täynnä satukirjoja.

– Kuolema on minulle arkinen asia, sillä oma ruumisarkkuni on ollut olohuoneessani jo yhdeksän vuotta. Pyysin sen eläkelahjaksi työtovereiltani Turun Tuomiokirkosta kahdeksan vuotta sitten, Arkku saatiin vähän halvemmalla, koska siinä oli pintanaarmuja. Mutta niin on minussakin, Aiju kertoo.

Moni on kirstua kauhistellut, ja luontevimmin siihen suhtautuvat Aijun lapsenlapset. He leikkivät sen päällä ja on siinä joku nukkunutkin.

– Mieleni on levollinen, kun herättyäni näen arkun ja huomaan edelleen olevani hengissä. En ohita sitä koskaan välinpitämättömänä, vaan iloitsen aina uudesta päivästä.

Aiju kritisoi sitä, kuinka kuolema on ulkoistettu asiantuntijoille eikä moni ole edes nähnyt vainajaa. Hän itse tottui kuolleisiin työpaikallaan Turun Tuomiokirkossa, jossa heitä pötkötti 4 000 lattian alla.

– Ihmisten on vaikea puhua kuolemasta luontevasti. Osasyynä lienee nykyinen narsismikulttuuri, johon kuolema ei oikein istu. 

Aiju sen sijaan on suunnitellut omat hautajaisensakin. Hän haluaa levätä punaisessa kuolinpuvussaan avoinna olevassa arkussa. Vieraita on vain 15, tarjolla on kahvia venäläisistä ruusukupeista, jaloviinaa ja hautajaiskarkkeja.

"Kuolemaan tottuu vain puhumalla siitä avoimesti."

– Hautajaisissa voi pyytää vanhaan tapaan, että arkku avataan hetkeksi. Eräs ortodoksipappi nauroi minulle, että mistä te luterilaiset tiedätte, onko arkussa kissa vai säilykepurkki, kun ette katso? Kuolleen näkeminen sitä paitsi helpottaa surutyötä. Kun ihana eläväinen setäni kuoli, oli helpottavaa nähdä, että arkussa oli vain ihmisen kuori. Sielu ja henki oli poissa.

"Isä pani istumaan Karjalan evakon ja mustalaisen väliin"

Aiju haluaa hautajaisiinsa itkijänaiset muinaissuomalaisen perinteen mukaan, sillä yhteisöllinen itku helpottaa kaikkien surua. Hän aikoo itsekin osallistua Äänellä itkijät -yhdistyksen itkuvirsikurssille. Hautajaisten jälkeen hän haluaa itsensä tuhkattavan, ja toivoo poikansa vievän tuhkan Jerusalemiin tai Armeniaan.

–  Ei siihen tarvitse keneltään lupia kysellä, että pojalla on mamma matkassa uurnapussukassa.  

Armeniaan siksi, että se on kuin raamatullista alkumaisemaa, maa on autio ja tyhjä. Aiju uskoo orgaaniseen luonnon kiertokulkuun, jossa ihmiset ovat kiteytyneet aineesta kuin tähdet taivaalla.

– Kun joku ihminen tuntuu läheiseltä, uskon, että olemme joskus olleet viereiset kivet maassa.

Aiju on alati puuhakas ja iloinen. Mutta tyttömäisen herkän oloisen naisen silmissä häilyy aavistus surumielisyyttä, elämän kipeyttä. Rakkautta olisi elämään mahtunut lisääkin.

– Miehistä elämäni ykkönen oli ihana, leikkimielinen isäni, Sotkamon nimismies. Hän oli suvaitsevainen luova hullu, jonka mukana kuljin lapsena käräjämatkoilla Lapin perukoita myöten.  Koulussa isä pyysi laittamaan minut Karjalan evakon ja mustalaisen väliin istumaan, ettei heitä kiusattaisi. Ennen kuin sai aloittaa syömisen, isä piti aina luentoa ruuan kulttuurihistoriasta. Hän myös opiskeli ranskaa omaksi ilokseen, ja kävimme yhdessä Pariisissa, kun pääsin ylioppilaaksi.

Elämännälkäinen Aiju halusi kuitenkin karistaa Kainuun vaarat kannoiltaan ja lähti Turkuun lukioon. Kortteeri löytyi lapsettoman tädin luota. Sieltä tie vei Helsinkiin opiskelemaan kirjallisuustiedettä.

– Olin hyvin riehakas ja erikoinen nuori nainen. Liikuin paljon teatteri- ja taideporukoissa siskoni, jo edesmenneen näyttelijä Eira Soriolan kanssa. Mukana menossa oli niin Pentti Saarikoski, Kain Tapper kuin Kaisa Korhonenkin. Istuin Intia-seurassa Yrjö Kallisen vieressä.

"Tanssin pöydällä ravintolassa, jos siltä tuntui."

– Ja pukeuduin outoihin rimpsuihin ja samettimekkoihin, kun muilla oli farkut, Aiju muistelee. 

Poikaystävätkään eivät olleet perusinsinöörejä, vaan erikoisia vahvoja persoonia. Aiju kuunteli ja lumoutui heidän puheistaan. Moni nauroi, että sen höpsön vallesmannin tyttären voi kesyttää vain psykiatri. Niin tapahtuikin, mutta vähän liikaakin.

– Ihastuin psykiatri Armo Hormiaan hullun lailla, koska hän tuntui sielunkumppanilta, yhtä sivulliselta kuin minä. Menimme naimisiin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja aika pian hän osoittautui väkivaltaiseksi kotityranniksi. Sen neuvon, että perheväkivallan uhrin kannattaa heti lähteä pakoon ja kovaa.
Aiju irtipääsy kesti seitsemän vuotta, sillä aviomiehen olisi ollut helppo osoittaa persoonallinen vaimo hysteeriseksi. Kaksi pientä lastakin vaativat huomionsa.

– Mutta mitään en kadu. Ihminen on kaiken eletyn summa, ja myös ikävät kokemukset muokkaavat persoonaa.Avioliittoni oli sekä rikas että vaarallinen. Avioerosta lähti uusi kokoistus, opiskelu. Useinhan kriisistä syntyy jotain hyvääkin.

Vaikka Aiju oli erotessaan vain 32-vuotias, ei hän koskaan avioitunut uudelleen. Hän päätti panostaa äitiyteen, opiskeluun ja oppaan ammattiin. Rakas isä, ukki, oli suurena apuna yksinhuoltajaäidin elämässä.

Väkivalta jättää naiseen arpensa.

Aiju myöntää, että avioliitto oli kuin sota, josta toipuminen kesti ja jätti kammon. Hän ei pystynyt luottamaan miehiin eikä pysähtymään arkeen kenenkään kaksilahkeisen kanssa.

– Keho ei unohda väkivaltaa. En voi vieläkään käydä mieshierojalla, sillä pelkään menettäväni kontrollin.

Jokainen ihminen kuitenkin kaipaa toista ihmistä lähelleen. Aijulla oli 12 vuotta suhde varattuun mieheen, vanhaan tuttuun.

– Enemmänkin kuin rakkautta se oli syvää, vahvaa henkistä ystävyyttä. Hän ymmärsi vaikeuteni eron jälkeen. Suhde päättyi hänen kuolemaansa.

Toki viehättävällä naisella on edelleen ihailijoita, ja se imarteleekin. Aiju myöntää, että charmikkaiden miesten kanssa mukava käydä kahvilla. Mutta.

– Suoraan sanottuna on ihanaa, etteivät hormonini enää hyrrää. Rakastuminen on valtavan rankkaa, sukupuolineutraalina oloni on tyyni ja rauhallinen! Olen niin paljon ihmisten kanssa tekemisessä ja saan positiivista palautetta, että se riittää. Nuori tyttö sisälläni voi toki kaukaa ihailla miestä.

Sen Aiju lupaa, että jos hän rakastuisi vanhempaan herrasmieheen, hän voisi muuttaa vaikka Armeniaan hänen kanssaan.

"Turku on oma rakkaani"

Aijun olemus on ajaton. Hänellä on ollut sama persoonallinen kampaus jo 30 vuotta. Kauniit rimpsut ja samettihameet ja sormien välissä palava naisellinen, ohut savuke vie tuo mieleen turkulaisen mamsellin menneiltä ajoilta. Aivan kuin Aiju eläisi itsekin rakasta historiaansa.

– On totta, että Turku on oma rakkaani, jonka ympärillä kaikki elämässäni ja työssäni pyörii. Suosikkinaiseni Turun historiasta on vallasnainen Eleonora Flinkenberg 1700-luvulta. Hänen roolipuvussaan elän mieluiten, ja kerron vaikkapa uutuustuotteesta kaffeesta ja opetan ryystämään tassilla.

Aiju rakastaa yllätyksellistä saapumista. Usein vain ryhmänjohtaja tietää, että turistien keskelle on tulossa kaukainen vieras menneiltä ajoilta. Kun Aiju ilmestyi Hamburger Börsiin puhumaan 50 savonlinnalaisvieraalle, hän aloitti käytännönläheisesti neuvomalla käyttäytymistä 1700-luvun pidoissa.

"Piereskely oli tuohon aikaan tavallista juhlissakin."

– Opastan, että nykyaikana se ei sovi. Näytän vielä kehonkielelläkin, että ”jos haluat vatsan puhalluksen peittää, niin yhteen likistetyin puolikkain se tee, ja yskäise päälle.” Esityksen pitää olla elävä, tuoksuva ja tuntuva. Ei kukaan tule kuuntelemaan tylsiä oppaita.

Aiju-Eleonoralla on paimensauva, jota heilauttaen hän kertoo 1700-luvun lääkärien suosittelevan terveyskävelyä. Samalla Eleonora nauraa nähneensä kadulla ihmisen kävelevän kahden sauvan kanssa! Juuri näin Aiju toimii, hän linkittää historian asiat nykyaikaan. Oivalluksista syntyy iloa. 

– Nautin nähdessäni jonkin vanhan asian olevan sovellettavissa nykyaikaan. Enkelit-luennolla aloitin näyttämällä Teräsmiehen. Kysehän on samasta tyypistästä – apu tulee aina ylhäältä!

Kiireisen eläkeläisen kalenterin täyttävät mielenkiintoiset luennot ja opastukset, joita hän pitää erilaisille ryhmille martoista myyntimiehiin, opettajista sukukokouksiin. Aiheet vaihtelevat Turun naisista enkeleihin, mummunajan siivousmetodeihin ja Raamatun ruokiin. Kesäisin hän luotsaa Syöpäyhdistyksen jäseniä Savonlinnan Oopperajuhlilla ja vetää lapsille opastettuja Turku-kierroksia Koiramäen mansellina. Yksi mieluisa tehtävä on viedä Ruusukorttelin palvelutalon vanhuksia koko päivän Turku-turneelle. Luottamustoimista rakkain on Nimistötoimikunnan jäsenyys, jossa annetaan nimet kaduille.

–  Sain olla mukana keksimässä nimeä Katarina Sienalaisen polulle, joka on Caribia-kylpylän lähellä.

"Joskus tympii kaupungilla"

Tietomäärä ja rutiini on veteraanioppaalla valtava. Moni esitys löytyy vaivatta pään kovalevyllä. Mutta paljon pitää valmistellakin. Aiju istuu tuntikausia työhuoneessaan keräämässä luentomateriaaliaan – käsin. Hän ei perusta powerpoint-esityksistä.

– Esityksen täytyy olla kokonaisvaltainen. Vähän kuin teatterissa, jossa on sana, liike, puhe, puvustus ja musiikki.

Aijun kotikin on kuin teatterin takahuone tai näyttämö.

Seimien ja ikonien joukkoon mahtuu myös piruja, enkeleitä ja pääkalloja. Nunnalla on taulussa kultakengät jalassa ja Marialla käsilaukku olalla. Pikkuisen saa olla turhamainen ja leikkimielinen.

Vaikka Aijun elämä on täynnä kohtaamisia, kaipaa hänkin välillä hiljentymistä.

– Joskus tympii kaupungilla, kun joka paikka on täynnä visuaalista melua, värejä ja liikkuvia mainoksia.

Hiljaisuuden retriittiä markkinoidaan yleensä kiireisille työikäisille, mutta Aijun mielestä se olisi erityisen hyödyllinen vanhuksille.

– Retriitin yhteisöllisessä hiljaisuudessa oppii sietämään tuntematonta lähellä itseään. Siellä ollaan yhdessä yksin, mutta vaiti, Aiju toteaa.

Niinpä se antaa yksinäisille ja vanhuksille voimavaroja kestää yksinäisyyttä ja monien pelkäämää hiljaisuutta. Retriitin osallistujat eivät edes esittele itseään, ja kaikki ovat tasavertaisia hiljaisuudessa. Se on paljon vahvempi tunne kuin puhuminen.

– Joku ihmetteli, että miksi ihmeessä vanhoille ihmisille pitäisi opettaa hiljaisuutta. Mutta juuri heillehän siihen pitää antaa voimavaroja! Siitä on kovasti hyötyä esimerkiksi sairaalassa monen hengen huoneessa. Siinä ahdistuu helposti, ellei ole oppinut käyttämään hiljaisuutta voimavarana. Kun sen osaa, hiljaisuus ei hyökkää. Jos pelkää mennä yksin seniorikahvilaan, siihenkin auttaa hiljaisuuden kestokyky.

Aiju vetää muutaman hiljaisuuden retriitin vuodessa. Niissä on kantavina teemoina luopumisen ilo ja arjen pyhyys.

"Arjen pyhyys on elämässäni läsnä paljonkin."

– En ole luontoihminen, mutta silti vuodenajat ovat minulle voimauttavia. Kevät on kuin ylösnousemus. Toinen ihminen on minulle pyhä. Ja jo siinä on arjen pyhyyttä kerrakseen, että tämä päivä on hallussa. Nukutan itseni yönsyliin rauhallisella gregoriaanisella musiikilla.

Luopumisen iloa koetaan eri asioista, yksi luopuu heräteostoksista, toinen pahanpuhumisesta.

– Jos retriittiin tulo on luopumista tv-kanavista, kännyköistä ja tietokoneista. Kaikki eivät uskaltaisi heittäytyä vain itsensä varaan. Moni pelkää ahdistuvansa hiljaisuudesta.

Aiju kertoo unelmoivansa, että voisi vielä jonkin aikaa jatkaa näin. Olla ihmisten kanssa ja puhua hassuja.

"Saan ihmisistä voimaa."

Olen kauhean onnellinen, kun lapset, nuoret ja vanhukset jututtavat minua kaupungilla.

Aiju vetää viimeiset haiut armenialaisesta savukkeestaan ja aikoo olla viimeinen tupakoiva nisäkäs. Vaikka Korkeasaareen veisivät niin hän ei lopeta.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 10/2011.

Muistelmakirjassaan Aiju avaa ikkunoita elämänsä vaiheisiin. Hurjin niistä on väkivallan värittämä avioliitto Kakolan vankimielisairaalan ylilääkärin Armo Hormian kanssa.

Sinikka Klemettilä: Aiju – Aiju von Schöneman muistelee. Turkuseura.

Aijusta sanottua

Ystävä Mekke Isotalo:

”Aijun väkevin ominaisuus on luovuus, idearikkaus ja periksiantamattomuus. Työssään Aiju heittäytyy roolileikkeihin. Kukaan ei ollut vielä kuullutkaan rooliopastuksia, kun hän keksi pukeutua Koiramäen mamselliksi. Hän kertoo menneiden aikojen turkulaisnaisten kautta kaupungin historiaa. Huumori ja suorasukaisuus ovat hänen tavaramerkkejään. Historian asiat hän yhdistää aina kiinnostavasti nykypäivään. Aiju paiskii töitä, koska haluaa elää täysillä loppuun saakka. Hän pitää elämänilon päällä, eikä narise pikkumurheista. Hänelle tärkeimpiä asioita ovat elämä, ihmiset ja Turku.”

Poika Nemo Hormia:

”Jos hän ei tekisi töitä, hän kuolisi kahdessa päivässä. Hän saa nimittäin energiaa siitä, että ihmiset ovat kiinnostuneita hänen sanomistaan. Äiti lähtee kaikkiin hullutuksiin mukaan, on hetkessä eläjä. Puolen vuoden jaksoissa hän innostuu valtavasti jostain, nyt se on Armenia.
Aiju ole hiekkalaatikkomummi, vaan kuskaa ainakin kerran kuussa 5- ja 7-vuotiaita lapsiani kulttuuririentoihin. Mummin luona kaikki on aina yllätystä, siellä voi olla mitä vain uuttaa cembalosta arkkuun. Lapset koskea kaikkeen, leikkiä vaikka maatuskoilla.   
Lapsena oli ärsyttävää kiertää kaikki Suomen museot ja kirkot, vaikka olisin halunnut käydä jääkiekkomatseissa. Mutta niin vain olen itsekin museossa töissä! Edelleen äiti yrittää tuputtaa kulttuuria minullekin. Jos Turussa on jokin megataidetapahtuma, hän närkästyy, ellen ole riemumielin sinne ryntäämässä. ”

Siskon poika Jarko Tirkkonen:

”Aijussa on outo ristiriita: hän on vapaamielinen mutta konservatiivinen, riehakas mutta kontrolloitu. Hurjaltakin näyttävä on aina osa kontrollissa olevaa suunnitelmaa. Aiju nauttii leikistä sovinnaisuuden  ja täysin oudon välillä. Usein hän on vaarallisen lähellä rajaa. Hän liikkuu omalla akselillaan eikä koskaan lähde mihinkään muodin takia. Tavallaan Aiju on yhteiskunnan ulkopuolella, mutta toisaalta hyvinkin mukana. Hän on oman tiensä kulkija, erikoinen marginaali-ihminen.
Työssään Aiju vetää eräänlaista teatteria, luennoi ja häntä kuunnellaan. Hän kertoo koko olemuksellaan tarinansa. Arkiset kanssakäymisen vaihtoehdot eivät ole Aijulle luontevia. Ei hän käy naapurinrouvan luona kahvilla eikä hän ole sauvakävelevä turkulainen. Samalla vaivalla, kun hän järjestäisi Leonardo da Vinci -illan viidelle naiselle, sen voi tehdä bussilastilliselle.
Hän osaa niin hyvin asiansa, että saa siitä suurta tyydytystä. Se ei vie häneltä niin paljon energiaa kuin luulisi. Tietomäärä on valtava. Hän säästää energiaa muista asioista, liikunnasta, ruuanlaitosta ja siivoamisesta.”

Ystävä Lorand Szigethy:

”Aiju on hyväsydäminen, kävelevä historiankirja. Jouluseimet yhdistivät minua, vaimoani ja Aijua alunperin. Tunsimme heti sukulaissieluisuutta. Tämä punatukkainen arvokkaasti asteleva lady on kuin velho, vetää puoleensa kiinnostavia ihmisiä. Aijulla on valtava vauhti, hänellä on paljon annettavaa muille. Hän haluaa, että me muutkin tietäisimme historiasta saman kuin hän. Aiju iloitsee kertomisesta ja opastamisesta, kun näkee sen saavan heidät reagoimaan ja ajattelemaan. Meidän ystävyydessämme toinen hölmö vetää toista puoleensa.”

Aiju von Schöneman

  • 73-vuotias kulttuuripersoona ja matkailuneuvoja
  • opiskellut kirjallisuustiedettä, kulttuuri- ja taidehistoriaa
  • Turun Tuomiokirkon opas 23 vuotta
  • eronnut, kaksi aikuista lasta, kuusi lastenlasta
  • opastyöt jatkuvat edelleen
  • moneen kertaan palkittu työstään