Ruuskanen-Holmströmin perheessä puolisot ovat toisilleen rakkaita juuri sellaisina kuin ovat. Biseksuaali sanotaan yhtä luontevasti kuin päivän sää.

Viimeiset talviomenat keitetään hilloksi. Kuorimishommissa ovat ovat Leena Ruuskanen, 61, ja Jaana Holmström, 6o. Keittiö tuoksuu vielä syksyltä, vaikka talvi tekee jo itseään tykö.

– Kun olin pieni poika, olimme aina keittiössä, kertoo Jaana Holmström.
Hänellä on vaaleanpunainen paita ja kultainen amuletti kaulassaan, hiukset siistissä polkassa.

Mutta että poika. Jaanako?

– Ja minä olen biseksuaali, Leena Ruuskanen tunnustaa yhtä luontevasti
kuin puhuisi säästä. Leena ja Jaana elävät parisuhteessa. Tässä suhteessa on selvästi kyse rakkaudesta. Ja sitoutumisesta sekä taidosta hyväksyä toinen juuri sellaisena kuin tämä on.

Naiset tahtovat kertoa tarinansa, jotta tieto leviäisi ja kanssaihmisten
ennakkoluulot painuisivat unohdettujen muinaismuistojen joukkoon.
He painottavat, että he elävät ihan tavallista elämää ja nauttivat arjesta.

– Ei meidän elämämme ole todellakaan bailaamista. Mieluummin
keittelemme hilloja, Leena eli Lennu nauraa.

– Emmekä ajattele sukupuolista suuntautumistamme joka hetki, Jaana lisää.

Pojasta tuli tyttö

Pari viettää viikonloput puutarhan keskellä, Jaanan vanhassa kotitalossa
Hämeenlinnassa. Samassa talossa, johon hän muutti kaksivuotiaana – lapsena, joka ei koskaan löytänyt poikaa eikä myöhemmin miestä itsestään.

Pian Leena ja Jaana asuvat omenapuiden keskellä ympäri vuoden, kunhan saavat järjestettyä asiat Vantaan kodissaan.

– Saattaa olla, että me muutamme vasta keväällä, Jaana sanoo ja katsoo,
kuinka tomerasti Leena pilkkoo omenia. Hän ei itse ole kotitalousihmisiä.
Puutarhastakin vastaa pääsääntöisesti Leena.

– Ehkä kesällä järjestämme juhlat ja rekisteröimme parisuhteen.
Meidän on pitänyt tehdä se monta kertaa, mutta se on aina vain jäänyt, Leena tunnustaa. Parilla ei ole kiirettä virallistaa rakkauttaan. Eivätkä naiset muutenkaan pidä kiirettä: rauhallinen elämä on onnellista.

Paras aika juhlille olisi silloin, kun omenapuut kukkivat Hämeenlinnan
kodissa – tai Espanjassa talvella. Mukaan Jaanan lapset ja ystäviä. Leenan vanhemmat ovat kuolleet, ja Jaanan vanha äiti asuu hoitokodissa.

Isä tahtoo Jaanaksi

Vanhan talon lattiat narisevat kotoisasti. Pianon päällä on kuvia läheisistä. Siihen on aseteltu myös villalangasta neulottu kansallispukuinen pariskunta: mies ja nainen. Jaanan äiti kutoi tuhansia tyttöjä ja poikia. Hän joutui lopulta sopeutumaan siihen, että hänellä oli kaksi tyttöä, vaikka oli kasvattanut tyttöä ja poikaa.

– Olen kokenut olevani tyttö jo ihan pienestä pitäen, mutta enhän tiennyt, mitä se oikein tarkoitti, Jaana kertoo.

Hän muutti 1970-luvun alussa Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan tietotekniikkaa, meni aikanaan postiin töihin ja perusti perheen. Ensin syntyi tytär ja muutaman vuoden kuluttua poika. Täydellinen suomalainen perhe: äiti, isä ja kaksi lasta.

Mutta Jaana ei nähnyt perheellä tulevaisuutta: hän koki olevansa nainen miehen ruumiissa. Hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sen hän tiesi, että hänen elämänsä miehenä oli kuljettu loppuun.

Elettiin 1990-luvun alkua. Yhteiskunnan ilmapiiri oli kireä ja suvaitsematon. Sukupuolivähemmistöistä alettiin avoimemmin puhua vasta tällä vuosituhannella. Homous ja lesbous olivat sairausluokituksessa 1980-luvun alkuun saakka. Rikoksia ne olivat vuoteen 1971 asti.

– Ei ollut mitään tiettyä asiaa, minkä vuoksi halusin olla nainen. Oli vain monta pientä asiaa.

Jaana oli jo kuilun partaalla. Viimein hän sai käsiinsä lehtijutun tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka oli leikattu naiseksi. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: mieluummin elämä naisena kuin kuolema.

40-vuotiaana Jaana päätti tulla omaksi itsekseen. Päätös oli raskas. Pelkona oli, että jäisi yksin, ilman turvallista tulevaisuutta, tuttuja polkuja, ilman vanhoja kavereita ja sukua.

Hame päällä töihin

Tee höyryää Arabian kupeissa. Ikkunan takana puiden lehdet antavat syksyn tulla. Ne purjehtivat maahan, jättävät puun. Taitaa jo hämärtääkin.

Noin 20 vuotta sitten isä Holmström oli nelikymppinen. Hänen kuopuksensa oli vuoden ikäinen, tytär muutamaa vuotta vanhempi. Vaimo ei millään saattanut hyväksyä miehensä päätöstä.

– Muutin pois kotoa pois perheen luota. Halusin eristää elämäni naisena elämästä perheen kanssa. Ajattelin, että on selvempää, että minä lähden ja vaimo hoitaa lapset. Tiesin, että hän on siinä hyvä.

Kaapin ovet aukenivat hitaasti. Muutos Jaanaksi alkoi siitä, kun mies alkoi käyttää naisten vaatteita. Pikkuhiljaa hän muuttui yhä naisellisemmaksi.
Tuli päivä, jolloin hän uskaltautui töihin postiin hame päällä.

– Töissä ei ollut ongelmia. Kukaan ei kiusannut. Työpaikalle sisäänpääsyn kanssa oli vähän hankalaa: kortissa oli miehen tiedot, mutta valvomon kameraan näkyi nainen.

Pian kotoamuuton jälkeen Jaana alkoi käyttää naishormoneja, kävi tutkimuksissa ja alkoi odottaa sukupuolenvaihdosleikkausta.

Muutos Jaanaksi kesti kymmenen vuotta. Vuonna 1994 nimi muuttui Jaanaksi ja sosiaaliturvatunnus meni uusiksi.

– Se oli todellinen hyppy tuntemattomaan. Sitten tapasin Leenan.

Miksi rakastuin naiseen?

Jaanaa harmittaa, että hän ei tiennyt transukupuolisuudesta mitään, kun oli nuori – ei löytänyt edes nimeä erityisyydelleen.

– Jos minulla olisi silloin ollut tietoa, kun en ollut vielä parisuhteessa, olisi ollut mahdollisuus ihan toisenlaisiin päätöksiin. Muuttumiseni ei olisi vaikuttanut toisten ihmisten elämään niin paljon – mutta toisaalta, minulla ei sitten olisi lapsia.

Myöskään Leenan elämäntarina – kasvu pienestä kiltistä tytöstä, oman seksuaalisuutensa hyväksyväksi aikuiseksi – ei ollut helppo. Hän melkein kauhistui, kun tunsi vetoa myös samaa sukupuolta oleviin. Hänellä oli 1990-luvun alussa romanssi naisen kanssa.

– Mietin, mikä minä oikein olen. Ystäväni tiesi kertoa, että olenbiseksuaali. Mietin, että mikä se sellainen on, ja mistä saa lisää tietoa asiasta. Soitin Setaan ja kyselin tietoja ja tukiryhmiä, mutta niitä ei ollut. Puolen vuoden päästä olin itse perustamassa ryhmää. Teimme ensimmäisen esitteen asiasta.

Rakkaus syttyy

Jaana tuli samaan ryhmään. Siellä keskusteltiin paljon, mutta yhä useammin Jaanan ja Leenan katseet kohtasivat. Ne katseet tuntuivat sydämissä saakka.

– Jotakin loksahti. Olemme olleet yhdessä siitä saakka, vuodesta 1993. Rakkautta lujitti se, että olimme samanikäisiä ja ajattelimme jo silloin asioista samalla tavalla, Leena kertoo.

Rakastuminen oli naisille tärkeä asia. Molemmat olivat vuosikausia taistelleet oman identiteetin kanssa, ja sitten löytyikin ihminen, jolle ei tarvinnut todistella mitään.

– Jaana hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Hän antaa rehellistä tukea minulle, kun työstän asioitani. Meillä on samanlaiset elämäntavat, Leena listaa ja miettii hetken.

– Kumppanuus on tärkeää tässä elämänvaiheessa. On surullista, jos ei ole uskaltanut tulla kaapista ulos, vaan elää vääränlaista elämää.

Suvun piti sulatella

Ystävät hyväksyivät parin rakkauden. Parisuhteen kelpuuttivat myös Jaanan lapset, jotka olivat Jaanan ja Leenan luona joka toinen viikonloppu. Tytär asuikin jonkun vuoden heidän kanssaan. Kaikki eivät suhtautuneet asiaan heti suopeasti.

– Minun sukuni kauhisteli, mutta suurin ongelma oli vanhemmat. Meni aikaa ennen kuin äitini hyväksyi tilanteen. Kerran yhteisen marjareissun jälkeen hän alkoi jutella Jaanan kanssa.

Jaana ei ollutkaan enää kummajainen, vaan ihan mukava ihminen Leenan äidinkin mielestä.

– Kun äiti vanhetessaan alkoi tarvita apua yhä enemmän, välit lämpenivät.
Leenan mielestä oli tärkeää, että kanssaihmiset saavat tietää hänen suhteestaan Jaanaan.

– Mä tykkään niin kovasti Jaanasta, että haluan puhua siitä. Itsenäistymiseni alkoi oikeastaan vasta, kun tapasin Jaanan.

Homoksi synnytään

Naisten mielestä bi-seksuaalisuudesta on ollut vaikea puhua. Se on ollut outo asia jopa lesbo ja homopiireissä.

– Piti olla puhdasoppinen. Jos luisti vastapuolelle, oli vähän kuin rintamakarkuri. Onneksi tilanne on helpottumaan päin, Jaana sanoo.

– Ei kenestäkään tule bitä tai transsukupuolista siksi, että tietää asiasta. Ne ovat niin syvällisiä juttuja. Jos joku on alkujaan transihminen, ei hänestä tulee koskaan mitään muuta. Sama koskee myös muita sukupuolivähemmistöjä. Lesbous ja homous eivät myöskään tartu. Tietoa pitäisi olla, että jokainen pystyisi elämään täysillä. On surullista, jos niin ei ole.

Suurelle osalle nykynuorista on ihan sama, mikä ihmisen sukupuoli-identiteetti on. Vanhemmille asia on usein vaikea.

– Monet pitävät lesboutta ja homoutta sairautena eivätkä ominaisuutena, Leena ihmettelee.

Valoa vertaistukiryhmistä

Talossa on rauhallista ja turvallista. Yhteyden Jaanan ja Leenan välillä voi aistia. Tässä kodissa on puhuttu paljon. Pariskuntaa yhdistää myös se, että molemmat ovat kokeneet masennuksen ja vetävät nyt vertaistukiryhmiä. He uskovat, että jos ei voi elää omana itsenään, ihminen masentuu, ehkä alkoholisoituu.

Kun Leena oli 55-vuotias, hän paloi loppuun. Työ kehitysvammaisten hoitajana
kävi liian raskaaksi. Nyt hän on sairaseläkkeellä. Jaana taas masentui, kun hänet irtisanottiin pari vuotta sitten.

– Työ oli kuitenkin koko elämä. Myös yhteisö on tärkeä. Olen ollut terapiassa useaan otteeseen. Kun työkaverit jäävät pois, pitää löytää uudet asiat. Meille ne ovat olleet vertaistukiryhmät, joita vedämme niin setalaisille kuin mielenterveyskuntoutujille.

– Ne ovat elämän suola, Leena myöntää.

Hillot kaappiin

Omenoita on vielä keittiön pöydällä. Huomenna Jaana ja Leena palaavat taas Vantaalle. Ehkä he tapaavat Jaanan lapsia, jotka edelleen kutsuvat häntä isäksi.

– Olen sanonut, että sanokaa minua julkisilla paikoilla Jaanaksi, mutta pyyntö ei ole mennyt perille, Jaana naurahtaa.

Lennu patistaa Jaanaa pilkkomaan ja työntää emalikattilaa kumppaniaan kohti.
Hillo porisee liedellä. Kaapit ovat tässä talossa lähinnä hillopurkkeja varten.
 

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä 9/2012

Moninaista rakkautta

Seksuaalivähemmistöillä tarkoitetaan yleensä homoja, lesboja, biseksuaaleja. Seksuaalinen suuntautuminen kertoo siitä, keneen henkilö tuntee vetovoimaa emotionaalisesti ja/tai eroottisesti. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole valinta.

Homo on mies ja lesbo nainen, jolla on samaa sukupuolta oleviin kohdistuvia seksuaalisia ja/tai romanttisia tunteita.

Biseksuaalilla on seksuaalisia tai romanttisia tunteita samaan ja vastakkaiseen sukupuoleen. Ihmisen oma kokemus on keskeinen seksuaalivähemmistöön kuulumisessa.

Transsukupuolisen henkilön sukupuoli-identiteetti on eri kuin se sukupuoli, johon hänet on syntymän jälkeen määritelty. Hänellä on vahva ristiriita sisäisen sukupuolikokemuksensa ja ruumiillisten sukupuolipiirteidensä sekä kulttuuristen sukupuoliodotusten välillä. Sukupuolen korjaus on prosessi, jossa transsukupuolisen tai transgenderin kehoa korjataan vastaamaan hänen kokemaansa sukupuolta.

Transvestiitilla on tarve ilmaista vastakkaista sukupuolta esimerkiksi pukeutumalla. Enemmistö transvestiiteista on heteromiehiä.

Intersukupuolisuus on yleisnimitys erilaisille synnynnäisille tiloille, joissa yksilön fyysiset sukupuolta määrittelevät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti naisen tai miehen. Intersukupuolinen henkilö voi kokea sukupuolensa monin eri tavoin.

Transgender on ihminen, joka elää mieheyden ja naiseuden rajalla, välillä tai ulkopuolella. Hän saattaa kokea olevansa sukupuoleton, sukupuoleltaan määrittelemätön tai omanlaisensa yhdistelmä naisellisena ja miehisenä pidettyä ruumiillisuutta, tyyliä ja persoonan piirteitä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.