Ruuskanen-Holmströmin perheessä puolisot ovat toisilleen rakkaita juuri sellaisina kuin ovat. Biseksuaali sanotaan yhtä luontevasti kuin päivän sää.

Viimeiset talviomenat keitetään hilloksi. Kuorimishommissa ovat ovat Leena Ruuskanen, 61, ja Jaana Holmström, 6o. Keittiö tuoksuu vielä syksyltä, vaikka talvi tekee jo itseään tykö.

– Kun olin pieni poika, olimme aina keittiössä, kertoo Jaana Holmström.
Hänellä on vaaleanpunainen paita ja kultainen amuletti kaulassaan, hiukset siistissä polkassa.

Mutta että poika. Jaanako?

– Ja minä olen biseksuaali, Leena Ruuskanen tunnustaa yhtä luontevasti
kuin puhuisi säästä. Leena ja Jaana elävät parisuhteessa. Tässä suhteessa on selvästi kyse rakkaudesta. Ja sitoutumisesta sekä taidosta hyväksyä toinen juuri sellaisena kuin tämä on.

Naiset tahtovat kertoa tarinansa, jotta tieto leviäisi ja kanssaihmisten
ennakkoluulot painuisivat unohdettujen muinaismuistojen joukkoon.
He painottavat, että he elävät ihan tavallista elämää ja nauttivat arjesta.

– Ei meidän elämämme ole todellakaan bailaamista. Mieluummin
keittelemme hilloja, Leena eli Lennu nauraa.

– Emmekä ajattele sukupuolista suuntautumistamme joka hetki, Jaana lisää.

Pojasta tuli tyttö

Pari viettää viikonloput puutarhan keskellä, Jaanan vanhassa kotitalossa
Hämeenlinnassa. Samassa talossa, johon hän muutti kaksivuotiaana – lapsena, joka ei koskaan löytänyt poikaa eikä myöhemmin miestä itsestään.

Pian Leena ja Jaana asuvat omenapuiden keskellä ympäri vuoden, kunhan saavat järjestettyä asiat Vantaan kodissaan.

– Saattaa olla, että me muutamme vasta keväällä, Jaana sanoo ja katsoo,
kuinka tomerasti Leena pilkkoo omenia. Hän ei itse ole kotitalousihmisiä.
Puutarhastakin vastaa pääsääntöisesti Leena.

– Ehkä kesällä järjestämme juhlat ja rekisteröimme parisuhteen.
Meidän on pitänyt tehdä se monta kertaa, mutta se on aina vain jäänyt, Leena tunnustaa. Parilla ei ole kiirettä virallistaa rakkauttaan. Eivätkä naiset muutenkaan pidä kiirettä: rauhallinen elämä on onnellista.

Paras aika juhlille olisi silloin, kun omenapuut kukkivat Hämeenlinnan
kodissa – tai Espanjassa talvella. Mukaan Jaanan lapset ja ystäviä. Leenan vanhemmat ovat kuolleet, ja Jaanan vanha äiti asuu hoitokodissa.

Isä tahtoo Jaanaksi

Vanhan talon lattiat narisevat kotoisasti. Pianon päällä on kuvia läheisistä. Siihen on aseteltu myös villalangasta neulottu kansallispukuinen pariskunta: mies ja nainen. Jaanan äiti kutoi tuhansia tyttöjä ja poikia. Hän joutui lopulta sopeutumaan siihen, että hänellä oli kaksi tyttöä, vaikka oli kasvattanut tyttöä ja poikaa.

– Olen kokenut olevani tyttö jo ihan pienestä pitäen, mutta enhän tiennyt, mitä se oikein tarkoitti, Jaana kertoo.

Hän muutti 1970-luvun alussa Helsinkiin yliopistoon opiskelemaan tietotekniikkaa, meni aikanaan postiin töihin ja perusti perheen. Ensin syntyi tytär ja muutaman vuoden kuluttua poika. Täydellinen suomalainen perhe: äiti, isä ja kaksi lasta.

Mutta Jaana ei nähnyt perheellä tulevaisuutta: hän koki olevansa nainen miehen ruumiissa. Hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sen hän tiesi, että hänen elämänsä miehenä oli kuljettu loppuun.

Elettiin 1990-luvun alkua. Yhteiskunnan ilmapiiri oli kireä ja suvaitsematon. Sukupuolivähemmistöistä alettiin avoimemmin puhua vasta tällä vuosituhannella. Homous ja lesbous olivat sairausluokituksessa 1980-luvun alkuun saakka. Rikoksia ne olivat vuoteen 1971 asti.

– Ei ollut mitään tiettyä asiaa, minkä vuoksi halusin olla nainen. Oli vain monta pientä asiaa.

Jaana oli jo kuilun partaalla. Viimein hän sai käsiinsä lehtijutun tavallisesta suomalaisesta miehestä, joka oli leikattu naiseksi. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi: mieluummin elämä naisena kuin kuolema.

40-vuotiaana Jaana päätti tulla omaksi itsekseen. Päätös oli raskas. Pelkona oli, että jäisi yksin, ilman turvallista tulevaisuutta, tuttuja polkuja, ilman vanhoja kavereita ja sukua.

Hame päällä töihin

Tee höyryää Arabian kupeissa. Ikkunan takana puiden lehdet antavat syksyn tulla. Ne purjehtivat maahan, jättävät puun. Taitaa jo hämärtääkin.

Noin 20 vuotta sitten isä Holmström oli nelikymppinen. Hänen kuopuksensa oli vuoden ikäinen, tytär muutamaa vuotta vanhempi. Vaimo ei millään saattanut hyväksyä miehensä päätöstä.

– Muutin pois kotoa pois perheen luota. Halusin eristää elämäni naisena elämästä perheen kanssa. Ajattelin, että on selvempää, että minä lähden ja vaimo hoitaa lapset. Tiesin, että hän on siinä hyvä.

Kaapin ovet aukenivat hitaasti. Muutos Jaanaksi alkoi siitä, kun mies alkoi käyttää naisten vaatteita. Pikkuhiljaa hän muuttui yhä naisellisemmaksi.
Tuli päivä, jolloin hän uskaltautui töihin postiin hame päällä.

– Töissä ei ollut ongelmia. Kukaan ei kiusannut. Työpaikalle sisäänpääsyn kanssa oli vähän hankalaa: kortissa oli miehen tiedot, mutta valvomon kameraan näkyi nainen.

Pian kotoamuuton jälkeen Jaana alkoi käyttää naishormoneja, kävi tutkimuksissa ja alkoi odottaa sukupuolenvaihdosleikkausta.

Muutos Jaanaksi kesti kymmenen vuotta. Vuonna 1994 nimi muuttui Jaanaksi ja sosiaaliturvatunnus meni uusiksi.

– Se oli todellinen hyppy tuntemattomaan. Sitten tapasin Leenan.

Miksi rakastuin naiseen?

Jaanaa harmittaa, että hän ei tiennyt transukupuolisuudesta mitään, kun oli nuori – ei löytänyt edes nimeä erityisyydelleen.

– Jos minulla olisi silloin ollut tietoa, kun en ollut vielä parisuhteessa, olisi ollut mahdollisuus ihan toisenlaisiin päätöksiin. Muuttumiseni ei olisi vaikuttanut toisten ihmisten elämään niin paljon – mutta toisaalta, minulla ei sitten olisi lapsia.

Myöskään Leenan elämäntarina – kasvu pienestä kiltistä tytöstä, oman seksuaalisuutensa hyväksyväksi aikuiseksi – ei ollut helppo. Hän melkein kauhistui, kun tunsi vetoa myös samaa sukupuolta oleviin. Hänellä oli 1990-luvun alussa romanssi naisen kanssa.

– Mietin, mikä minä oikein olen. Ystäväni tiesi kertoa, että olenbiseksuaali. Mietin, että mikä se sellainen on, ja mistä saa lisää tietoa asiasta. Soitin Setaan ja kyselin tietoja ja tukiryhmiä, mutta niitä ei ollut. Puolen vuoden päästä olin itse perustamassa ryhmää. Teimme ensimmäisen esitteen asiasta.

Rakkaus syttyy

Jaana tuli samaan ryhmään. Siellä keskusteltiin paljon, mutta yhä useammin Jaanan ja Leenan katseet kohtasivat. Ne katseet tuntuivat sydämissä saakka.

– Jotakin loksahti. Olemme olleet yhdessä siitä saakka, vuodesta 1993. Rakkautta lujitti se, että olimme samanikäisiä ja ajattelimme jo silloin asioista samalla tavalla, Leena kertoo.

Rakastuminen oli naisille tärkeä asia. Molemmat olivat vuosikausia taistelleet oman identiteetin kanssa, ja sitten löytyikin ihminen, jolle ei tarvinnut todistella mitään.

– Jaana hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Hän antaa rehellistä tukea minulle, kun työstän asioitani. Meillä on samanlaiset elämäntavat, Leena listaa ja miettii hetken.

– Kumppanuus on tärkeää tässä elämänvaiheessa. On surullista, jos ei ole uskaltanut tulla kaapista ulos, vaan elää vääränlaista elämää.

Suvun piti sulatella

Ystävät hyväksyivät parin rakkauden. Parisuhteen kelpuuttivat myös Jaanan lapset, jotka olivat Jaanan ja Leenan luona joka toinen viikonloppu. Tytär asuikin jonkun vuoden heidän kanssaan. Kaikki eivät suhtautuneet asiaan heti suopeasti.

– Minun sukuni kauhisteli, mutta suurin ongelma oli vanhemmat. Meni aikaa ennen kuin äitini hyväksyi tilanteen. Kerran yhteisen marjareissun jälkeen hän alkoi jutella Jaanan kanssa.

Jaana ei ollutkaan enää kummajainen, vaan ihan mukava ihminen Leenan äidinkin mielestä.

– Kun äiti vanhetessaan alkoi tarvita apua yhä enemmän, välit lämpenivät.
Leenan mielestä oli tärkeää, että kanssaihmiset saavat tietää hänen suhteestaan Jaanaan.

– Mä tykkään niin kovasti Jaanasta, että haluan puhua siitä. Itsenäistymiseni alkoi oikeastaan vasta, kun tapasin Jaanan.

Homoksi synnytään

Naisten mielestä bi-seksuaalisuudesta on ollut vaikea puhua. Se on ollut outo asia jopa lesbo ja homopiireissä.

– Piti olla puhdasoppinen. Jos luisti vastapuolelle, oli vähän kuin rintamakarkuri. Onneksi tilanne on helpottumaan päin, Jaana sanoo.

– Ei kenestäkään tule bitä tai transsukupuolista siksi, että tietää asiasta. Ne ovat niin syvällisiä juttuja. Jos joku on alkujaan transihminen, ei hänestä tulee koskaan mitään muuta. Sama koskee myös muita sukupuolivähemmistöjä. Lesbous ja homous eivät myöskään tartu. Tietoa pitäisi olla, että jokainen pystyisi elämään täysillä. On surullista, jos niin ei ole.

Suurelle osalle nykynuorista on ihan sama, mikä ihmisen sukupuoli-identiteetti on. Vanhemmille asia on usein vaikea.

– Monet pitävät lesboutta ja homoutta sairautena eivätkä ominaisuutena, Leena ihmettelee.

Valoa vertaistukiryhmistä

Talossa on rauhallista ja turvallista. Yhteyden Jaanan ja Leenan välillä voi aistia. Tässä kodissa on puhuttu paljon. Pariskuntaa yhdistää myös se, että molemmat ovat kokeneet masennuksen ja vetävät nyt vertaistukiryhmiä. He uskovat, että jos ei voi elää omana itsenään, ihminen masentuu, ehkä alkoholisoituu.

Kun Leena oli 55-vuotias, hän paloi loppuun. Työ kehitysvammaisten hoitajana
kävi liian raskaaksi. Nyt hän on sairaseläkkeellä. Jaana taas masentui, kun hänet irtisanottiin pari vuotta sitten.

– Työ oli kuitenkin koko elämä. Myös yhteisö on tärkeä. Olen ollut terapiassa useaan otteeseen. Kun työkaverit jäävät pois, pitää löytää uudet asiat. Meille ne ovat olleet vertaistukiryhmät, joita vedämme niin setalaisille kuin mielenterveyskuntoutujille.

– Ne ovat elämän suola, Leena myöntää.

Hillot kaappiin

Omenoita on vielä keittiön pöydällä. Huomenna Jaana ja Leena palaavat taas Vantaalle. Ehkä he tapaavat Jaanan lapsia, jotka edelleen kutsuvat häntä isäksi.

– Olen sanonut, että sanokaa minua julkisilla paikoilla Jaanaksi, mutta pyyntö ei ole mennyt perille, Jaana naurahtaa.

Lennu patistaa Jaanaa pilkkomaan ja työntää emalikattilaa kumppaniaan kohti.
Hillo porisee liedellä. Kaapit ovat tässä talossa lähinnä hillopurkkeja varten.
 

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä 9/2012

Moninaista rakkautta

Seksuaalivähemmistöillä tarkoitetaan yleensä homoja, lesboja, biseksuaaleja. Seksuaalinen suuntautuminen kertoo siitä, keneen henkilö tuntee vetovoimaa emotionaalisesti ja/tai eroottisesti. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole valinta.

Homo on mies ja lesbo nainen, jolla on samaa sukupuolta oleviin kohdistuvia seksuaalisia ja/tai romanttisia tunteita.

Biseksuaalilla on seksuaalisia tai romanttisia tunteita samaan ja vastakkaiseen sukupuoleen. Ihmisen oma kokemus on keskeinen seksuaalivähemmistöön kuulumisessa.

Transsukupuolisen henkilön sukupuoli-identiteetti on eri kuin se sukupuoli, johon hänet on syntymän jälkeen määritelty. Hänellä on vahva ristiriita sisäisen sukupuolikokemuksensa ja ruumiillisten sukupuolipiirteidensä sekä kulttuuristen sukupuoliodotusten välillä. Sukupuolen korjaus on prosessi, jossa transsukupuolisen tai transgenderin kehoa korjataan vastaamaan hänen kokemaansa sukupuolta.

Transvestiitilla on tarve ilmaista vastakkaista sukupuolta esimerkiksi pukeutumalla. Enemmistö transvestiiteista on heteromiehiä.

Intersukupuolisuus on yleisnimitys erilaisille synnynnäisille tiloille, joissa yksilön fyysiset sukupuolta määrittelevät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti naisen tai miehen. Intersukupuolinen henkilö voi kokea sukupuolensa monin eri tavoin.

Transgender on ihminen, joka elää mieheyden ja naiseuden rajalla, välillä tai ulkopuolella. Hän saattaa kokea olevansa sukupuoleton, sukupuoleltaan määrittelemätön tai omanlaisensa yhdistelmä naisellisena ja miehisenä pidettyä ruumiillisuutta, tyyliä ja persoonan piirteitä.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: