Pialla ja Henkalla on neljä rättisitikkaa.
Pialla ja Henkalla on neljä rättisitikkaa.
Rättisitikan tarina alkoi vuonna 1935.
Rättisitikan tarina alkoi vuonna 1935.
Henkka vakuuttaa, että rättäreihin suhteudutaan suurella ymmärryksellä liikenteessä. – Mutta vaikka ajaisin yli sallittujen nopeuksien, joku varmasti ajaa ohi, Henkka kertoo.
Henkka vakuuttaa, että rättäreihin suhteudutaan suurella ymmärryksellä liikenteessä. – Mutta vaikka ajaisin yli sallittujen nopeuksien, joku varmasti ajaa ohi, Henkka kertoo.
Korjaustyöt ja varaosien metsästys on tyttya puuhaa rättärinomistajalle.
Korjaustyöt ja varaosien metsästys on tyttya puuhaa rättärinomistajalle.

Takana on miljoona kilometriä, mutta rättäri kulkee yhä. Tänä kesänä se vie omistajansa Henkka Castrénin ja Pia Könösen ainakin Puolaan.

Tässä, sanoo Henkka Castrén ja osoittaa punaisen rättärinsä kylkeä. Siihen on rustattu valkoisilla kirjaimilla reitti, joka kuljettiin kuutisen vuotta sitten: kaupunkeja kaupunkien perään, maita maiden jälkeen: koko Eurooppa Kreikan Thessalonikiin ja Turkkiin saakka.

Koko kärry on täplitetty tarroilla ja kirjoituksilla. Lommot on oiottu ja rikkonaiset osat on vaihdettu. Maalikin kiiltelee.

Auton omistajan ihossa ei näy tatuoituja matkareittejä, mutta hän kyllä muistaa niistä jokaisen: kansainväliset rättäritapaamiset, kotimaan kokoontumiset, Muurmanskin reissut, Lapin retket, senkin, kun pakkasta oli 44 astetta.

– Ranskaan kokoontui kolmisen vuotta sitten 7 000 rättisitikkaa, Tuusulassa asuvat Henkka muistelee.

Juuri matkanteon vuoksi auto on hankittu. Vaikka taitaa sen laittokin olla osa harrastusta, ainakin Henkalle.

Hänen kumppaninsa Pia Könönen on enemmänkin ajeleva osapuoli, mutta antaa suostumuksen miehensä korjaustouhuille. Nytkin keittiön pöydällä on pitkä lista tilattavista varaosista.

Emännän menopelissä, vuonna 1974 valmistetussa, Dyane-mallistoon kuluvassa rättärissä ei juuri merkkejä matkoista näy. Takaikkunalla on tosin muisto talvisesta Lapin reissusta: pieni tunturipöllölelu kurkistaa sivuikkunasta, värikkäät tumput somistavat takaikkunahyllyä ja kynttilälyhty, joka saa virtansa auringosta.

"Tämähän on mukava peli"

Henkka hankki ensimmäisen rättisitikan vuonna 1973. Käytettynä tietysti.

– Olin 10-vuotiaana kaupassa apupoikana ja siellä oli rättisitikka. Yhdellä ensimmäisistä reissuista rojahdin kuopassa apumiehen jakkaralta, ovi aukesi ja  lensin ulos. Ajattelin, että tämähän on mukava peli.

Kun ensimmäinen rättäri – tai sätkä, kuten autoa myös nimitetään – oli hankittu, Henkka liittyi 2CV-Kiltaan.

– Liittyminen tiesi kymmenen prosentin alennusta varaosista.
Jäsenlehdestä Henkka luki tapaamisista. Siitä alkoi ajamisen ja auton laittamisen lisäksi kolmas osa harrastuksesta: kaverit ja heidän kansaan reissaaminen.

Myös Henkka ja Pia ovat tulleet tutuiksi rättäritapaamisten kautta. He ovat huristelleet yhdessä jo parikymmentä vuotta. Pia hankki ensimmäisen sätkättäjänsä opiskeluaikanaan. Nykyinen, valkoinen kaunotar on nimeltään Lommomummo.

Killassa on maksavia jäseniä yli tuhat, autoja porukalla on noin 1 500.

Rättärituttaville ei ole tärkeää tietää, mitä kukakin tekee työkseen.

– Ihmisten välillä synkkaa, jos on synkatakseen. Ja kyllä me muustakin puhumme kuin autoista. Isojen tapahtumien lisäksi on pienempää toimintaa. Meidän paikallisjaos kokoontuu torstaisin Hyrylän Shellillä. Se on sellainen huru-ukkojen tapaaminen.

Autot kokoon käsityönä

Rättisitikan prototyyppi valmistettiin vuonna 1935, mutta se esiteltiin Pariisissa vuonna 1948. Autojen valmistus lopetettiin Portugalin tehtaalla vuonna 1990.

Valmistaminen tuli kalliiksi, koska autot tehtiin käsityönä. Suomessakin rättäreitä on jatkuvasti myynnissä. Kaikki ne ovat tietysti käytettyjä ja vaativat usein kunnostusta.

– Mutta auttajia on ympäri maailmaa. He neuvovat korjauspaikat, jos auto hajoaa kesken matkan. Siksi matkustaminen on turvallista, Henkka sanoo.
Henkalla ja Pialla on neljä rättisitikkaa.

– Ne ovat vähän kuin lemmikkejä, niihin kiintyy. Ja niillä on sielu, Pia tunnustaa.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.