Omaha-rannan maisemat tulivat äskettäin tutuksi Lenitalle, kun hän vieraili Normandiassa.
Omaha-rannan maisemat tulivat äskettäin tutuksi Lenitalle, kun hän vieraili Normandiassa.
Pointe du Hoc Normandiassa on jyrkkä kallionkieleke 30 metrin kor­keudessa merenpinnasta ja sieltä avautuu upea maisema Omaha Beachille.
Pointe du Hoc Normandiassa on jyrkkä kallionkieleke 30 metrin kor­keudessa merenpinnasta ja sieltä avautuu upea maisema Omaha Beachille.
Meri oli Brasilian-matkan mieleenpainuvin muisto.
Meri oli Brasilian-matkan mieleenpainuvin muisto.
Metsä on meren ohella tärkeä paikka Lenitalle.
Metsä on meren ohella tärkeä paikka Lenitalle.
Lenita suunnittelee kävelyreittinsä siten, että meri on koko ajan ihan lähellä.
Lenita suunnittelee kävelyreittinsä siten, että meri on koko ajan ihan lähellä.

Katso kuvia Lenita Airiston suosikkimaisemista - yksi niistä saa naisen täysin irti varrestaan.

"Luontosuhteeni ei ole perinteinen. Puiden ympäröimän järven katsominen rauhoittaa, mutta minä haluankin innostua. Siksi tarvitsen eteeni aavan horisontin, meren, jolle loppua ei näy.

Islannissa vieraillessani katselin ekonomistiystäväni kanssa myrskyä Atlantilla. Hän totesi, että he islantilaiset ovat kalastajia. Kalaan mennään merelle, myrskyssäkin. ”Te suomalaiset olette maanviljelijöitä, teille maa on tärkeä.” Olen samaa mieltä. Me suomalaiset seisomme maailman vanhimmalla peruskalliopohjalla. Puolustamme sekä metsiämme että järviämme henkeen ja vereen.

Matkustan paljon ja tutustun mielelläni vieraiden maiden luontoon. En lähde rantalomille, vaan matkailen oppiakseni ymmärtämään globalisoituvaa maailmaa ja suomalaisten asemaa siinä.

Palasin juuri Normandiasta. Kävelin siellä seitsemän kilometriä pitkää Omaha Beachin hiekkarantaa. Rantaa kutsutaan Veriseksi Omahaksi, sillä sinne kuoli 70 vuotta sitten ensimmäisenä taistelupäivänä tuhansia sotilaita. Vaikka ranta on kaunis, sinne ei edelleenkään tulla ottamaan aurinkoa tai uimaan, vaan paikalle saapuvat lähinnä sotahistoriasta kiinnostuneet ja kuolleiden muistoa kunnioittavat matkailijat.

Merellä 17-vuotiaana

Koin Atlantin valtameren ensimmäisen kerran 1950-luvulla, kun palasin Queen Mary -valtamerilaivalla Yhdysvalloista Eurooppaan. Olin 17-vuotias ja ollut Kaliforniassa edustamassa suomalaista naiskauneutta Sotainvalidien Veljesliiton valitsemana Suomen neitona.

Matka Atlantin yli kesti seitsemän päivää.

Valtavan vesimassan näkeminen oli nuorelle naiselle elämys. Muistan, kuinka illalla katselin laivatuolissa ääretöntä tähtitaivasta ja ääretöntä Atlanttia.

Risteilylaiva oli sama Queen Mary, joka oli ollut mukana joukkojenkuljetusaluksena Normandian maihinnousuun liittyvissä sotatoimissa vain kymmenen vuotta aikaisemmin.

Yksi maa ylitse muiden

Sammon ryöstö ja Copacabanan ranta olivat ensimmäiset kuvat, joita katselin lapsuudenkodissani. Molemmissa meri oli läsnä. Ihastuin omapäiseen Pohjan Akkaan ja haikailin Brasiliaan.

Vanhempani olivat matkustaneet aina paljon. Ennen syntymääni he asuivat myös Brasiliassa. Isäni toimi ulkomaankaupassa ja toi Brasiliasta vuotia Suomen nahkateollisuudelle.

Lapsuudenkodissani keskusteltiin paljon Brasilian luonnosta, kielestä ja kulttuurista. 1960-luvulla teinkin työprojektin jälkeen ylimääräisen matkan Rio de Janeiroon.

Odotukseni kalpenivat todellisen Brasilian rinnalla; Rio de Janeiron kauneus ja luonnon mahtavuus olivat häkellyttäviä.

Ei nimeä ovessa

Koti on minulle yksityinen tila, aktiivisen elämäni vastapaino. Sinne ei ole kukaan kutsumaton tervetullut. Asun Helsingissä, meren rannalla.

Ovessani ei lue nimeäni, eikä minulla ole ovikelloa. Kävelen mielelläni usein pitkiä matkoja rannoilla ja yleensä yksin, sillä kävellessä monet uudet ideat tulevat mieleeni.

Vaikka luontosuhteeni jatkuu kaikkialle minne meri ulottuu, on jotakin, mitä aina Suomesta kaipaan. Kun lentokone laskeutuu, iloitsen puiden ja metsien näkemisestä."

Lue lisää ET-lehden Henkilöt-juttuja tästä.