Paniikkihäiriötä sairastava Kaj Hedman: "Pääsisinpä vaimon kanssa Prismaan"

"En ole 30 vuoteen liikkunut yhtä kilometriä kauem­maksi kotoani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Käyn lähikaupassa ja vaimon sekä koirien kanssa kävelyllä. Joskus ajan au­tolla tässä kotinurkilla.

Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus ja yleinen ahdistuneisuus. Sairaudenkuvaan kuuluu vaikea paniikki, joka estää minua lähtemästä kauas kotoa. Paniikki tuntuu siltä kuin saisi sydänkohtauksen. Tulee kauhea kylmä hiki, sydän lyö ja pomppii, oksettaa ja on epätodellinen olo. Silloin haluaa vain äkkiä kotiin.

Kärsin tavallisen paniikkihäiriön sijasta rajatilaisesta paniikkihäiriöstä. Se on pahempi versio, puoliksi psykoottinen paniikkitila.

Minulla oli jo lapsena paljon pelkoja. Kun olin 11–12-vuotias, minun oli vaikea käydä koulussa ja kulkea kaduilla silloisessa kotikaupungissani Tampereella. Tuntui siltä, että korkeat talot kaatuvat päälleni. Ahdistus ja pelko kävivät niin suuriksi, etten voinut mennä enää kouluun, vaan tein loput opinnot yksityisoppilaana.

Muutimme Kokkolaan vuonna 1975. Isän kuoltua asuin äidin kanssa kahden. Pystyin olemaan pari vuotta kirjastossa töissä, mutta sitten en enää vain osannut olla siellä. Vuonna 1983 tuli täysi seinä vastaan. Paniikkikohtaukset kävivät niin vaikeiksi, etten pystynyt menemään kaupungille enkä muuallekaan. Sen jälkeen olen ollut vain kotona ja sen lähellä.

Liikaa vastuuta lapsena

Nykyään ajatellaan, että epävakaan persoonallisuushäiriön syntyyn vaikuttavat sekä geenit että koetut traumat.

Isäni oli pappi, ja terapeutit ovat arvelleet, että minut vedettiin jo lapsena mukaan seurakunnan tilaisuuksiin ja toimintaan. Sain liikaa vastuuta. Lisäksi molemmilla vanhemmillani oli samantapaisia ongelmia kuin mi­nulla.

Olin myös todella riippuvainen äidistäni. Jos äiti ei ollut lähellä, kaikki oli pelottavaa. Tutkijoiden mukaan epävakaa persoonallisuus muodostuu noin puolentoista vuoden iässä, jolloin lapsen pitäisi tulla omaksi yksilökseen. Jos näin ei käy, lapsi jää symbioosiin äidin kanssa.

Sairaudestani huolimatta olen tehnyt työtä kirjailijana ja kriitikkona kaikki nämä vuodet. Välillä olen ollut osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, mutta nyt työkyvyttömyyseläkkeeni on kokopäiväinen. Teen kuitenkin töitä koko ajan.

Sairaudestani olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Ensimmäinen on Paniikissa – Seuranani ahdistus ja toinen Panikdagboken, jota ei ole vielä suomennettu.

Vaimon poissaolo pelottaa

Tapasin yhdysvaltalaisen vaimoni Penelope "Penny" Colstonin netissä vuonna 2005. Naimisiin menimme 2008. Penny on ammatiltaan free lance -toimittaja, ja hän matkustaa paljon. Lisäksi hän viettää lähes joka vuosi kuukauden kotiseudullaan Yhdysvalloissa.

Aluksi pärjäsin hyvin, vaikka Penny olikin poissa. Viime vuosina tilanne on pahentunut, ja minulle tulee tosi paha eroahdistus, kun Penny lähtee. Olen ihan rapakunnossa, mikä on hänelle tosi rankkaa. Tämä on meille aika suuri ongelma.

"Koiran kanssa en ole pelokas, kummallinen tyyppi, vaan pelkkä koiranulkoiluttaja."

Perheessämme on myös kaksi kääpiömäyräkoiraa, Jussi ja Romeo. Ennen koiria kärsin sosiaalisesta fobiasta ulkona liikkuessa. Ajattelin, että kaikki katsovat ja miettivät, että kuka tuo on ja miksi se tuolla kävelee. Koiran kanssa en ole pelokas, kummallinen tyyppi, vaan pelkkä koiranulkoiluttaja. Suosittelen koiraa lämpimästi kaikille sosiaalisista peloista kärsiville.

Taivas ja helvetti ­samana päivänä

Pelkoja on vaikea järjellisesti selittää. Pelkään toreja, siltoja ja korkeita rakennuksia. Pienenä en pystynyt katsomaan kuuta, koska heti tuli avaran paikan kammo. Islanti olisi kauhea paikka elää juuri avaruutensa takia. Metsäpolulla minulla on turvallinen olo.

Minut on luokiteltu vaikeavammaiseksi, minkä vuoksi minulla on henkilökohtainen avustaja. Hän käy kaksi kertaa viikossa. Pennyn poissa ollessa saan lisää avustustunteja. Saan myös terveyspalvelut kotiin: luonani käy psykiatrinen sairaanhoitaja, kotisairaanhoitaja ja terapeutti. Psy­kiatri ja hammaslääkäri tulevat tarvittaessa.

Lääkitys lievittää oireitani, mutta ei paranna sairautta. Jos olisin saanut apua jo nuorena, tilanteeni voisi olla eri.

Minulla ei ole kauhean paljon kokonaisia hyviä päiviä. Koen yleensä yhden päivän aikana sekä taivaan että helvetin.

Melko hyvä päivä minulla on silloin, kun ei ole stressiä eikä ongelmia, vaimo on kotona ja olen syönyt sekä nukkunut hyvin. Katastrofipäivinä kaikki tuntuu menevän pieleen ja minulle tulee hysteerinen olo. Ajattelen, että kaikki haluavat minulle vain pahaa.

"Katastrofipäivinä kaikki tuntuu menevän pieleen ja minulle tulee hysteerinen olo."

Huonoinakin päivinä pystyn kirjoittamaan, jos deadline lähestyy. Työ ja kirjoittaminen tuntuvat olevan elämäni vahvoja puolia, avioliitto ja pärjääminen heikompia.

Katkeruus valtaa välillä mielen

Rakastan merta, mutta en ole nähnyt sitä 30 vuoteen. Asumme vajaan kahden kilometrin päässä Kokkolan keskustasta, ja Google mapsista koneelta katselen, kuinka kaupunki on muuttunut näiden 30 vuoden aikana.

Olen uskovainen, mikä kantaa ja auttaa. Meillä kristityillä on kuitenkin tunteet niin kuin muillakin, ja täytyy sanoa, että koen aika ajoin katkeruutta. Tuntuu, että elämä on mennyt vähän ohi.

Onhan minulla mielekästä tekemistä kotona sekä ystäviä ja sukulaisia, mutta olisi mukavaa päästä liikkumaan. Tämä paikallaan pysyminen ja jatkuva ahdistus ottavat voimille.

Toisaalta olen tottunut tähän. Tämän seudun ihmiset ovat hyväntahtoisia minua kohtaan, ja kaksi sukulaistani asuu nykyään ihan naapurissa. Nyt voin käydä heidän syntymäpäivillään!

Mikä pelastaisi avioliiton?

Aluksi yritin voittaa pelkoni ja treenata kognitiivisen terapian avulla. Se ei toiminut, eikä tässä iässä jaksa oikein yrittääkään. Pelkään pahoin, ettei minulle löydy parannuskeinoa. Kaikki viittaa siihen, etten pysty lähtemään täältä enää mihinkään.

Samalla minussa elää kuitenkin toivonkipinä siitä, että tilanne muuttuisi. Tulisipa jotakin, jonka avulla pärjäisin yksin, kun vaimo on poissa. Se ehkäisisi avioliittomme kaatumisen. Nykyään minulla menee puolet vuodesta sen miettimiseen, miten pärjään, kun Penny lähtee Amerikkaan.

Toivon myös, että voisin jatkaa kirjoittamista. Ehkä minua voisi auttaa uusi täsmälääke tai terapiamuoto.

Minulla on lisäksi haaveissa pieni talo täältä Kirkonmäeltä. Silloin tulisi sen verran muutosta, etten tulisi asuneeksi tässä ihan samassa asunnossa vuosikymmeniä.

Jos olisin terve, lähtisin Pennyn kanssa Yhdysvaltoihin tapaamaan hänen sukuaan ja tutustumaan hänen kotiseutuunsa. Menisin myös tapaamaan parhaita ystäviäni Brysseliin ja Vaasaan.

"Kaikki viittaa siihen, etten pysty lähtemään täältä enää mihinkään."

Jos ei niin suuria matkoja ajatella, menisin vaimoni kanssa Prismaan tai Citymarketiin. Samalla näkisin kaupungin muutoksineen – ja meren."