Pave Maijasella, 65, on maine tiukkana miehenä. Maijanen myöntää, että vuosien varrella eteen on tullut tilanteita, jolloin hän on näyttänyt ankarammankin puolensa.

– Minua on esimerkiksi kutsuttu vääpeliksi. Jostain syystä minulle on kasattu myös suoraan sanottuna veemäisen tyypin mainetta. Omasta mielestäni minuun liitetyt tiukkapipojutut ovat vain legendaa. Tietyissä tilanteissa olen urani aikana ärähdellyt, mutta silloin minulla on ollut todella hyvä syy, Pave Maijanen kertoo ET-lehden haastattelussa.

Lue myös: Täällä Vain elämää -tähdet lomailevat

Antti Tuiskun iskä

Maijanen on mukana suositun Vain elämää -sarjan uudella kaudella, joka on pyörinyt syksyn televisiossa.

– Koin kuvauksissa kohteliaisuutena sen, että nuoremmat artistit katsoivat minua hiukan ylöspäin. Minusta on ainoastaan kaunista, että nuorempi polvi osoittaa kunnioitusta. Tässä ohjelmassa on mukana kohteliaita ja hyvinkäyttäyttyviä nuoria taiteilijoita.

Maijanen kertoo tutustuneensa ohjelman ansiosta paitsi uudenlaiseen musiikkiin myös uusiin kiinnostaviin ihmiseen.

– Ennen ohjelman kuvauksia en ollut juurikaan kiinnostunut Antti Tuiskun musiikista, enkä sen takia ollut koskaan kiinnostunut hänen persoonastakaan. Kuvauksissa Antista paljastui kuitenkin todella lämmin, hieno ja rehellinen ihminen – joka on samalla todellinen huippuartisti.

Eri sukupolvia edustavien miesten välille syntyi lämmin ystävyys.

– Antti Tuisku kutsui alkoi kutsua minua kuvausten aikana iskäksi – ja kutsuu vieläkin.

Mielenkiintoista: Vicky Rosti: ”Tiesin nuorena, että vapauteni koittaa vasta nyt"

Naulaan ja naputan

Kesät Pave Maijanen on viettänyt jo yli 30 vuoden ajan Kesälahdella, Pohjois-Karjalassa. Maalle lähdetään keväällä ja kaupunkiin palataan syksyllä.

– Mökillä teen niitä näitä. Naulaan ja naputan.

Usein naulaaminen ja naputtaminen tarkoittaa vanhan kyläkoulun remontointia tai pienviljelyä. Maijasilla on kasvimaa ja -huone, jotka vaativat huolenpitoa.

Rakkain kesäharrastus taas vaatii ahkerointia polttopuiden parissa.

– Kesäisin saunomme vaimoni kanssa ihan simona.

Maijasten saunainnostuksesta kertoo sekin, että mökillä on kolme erilaista saunaa: yhdessä on  jatkuvalämmitteinen kiuas, toisessa kertalämmitteinen ja kolmas on perinteinen savusauna.

– Savusauna on tullut lämmitettyä tänä kesänä vain kolme kertaa. Se on ihan järkyttävää, mutta sää on ollut niin surkea. Kun sataa ja tuulee, ei tule sellaista fiilistä, että viitsisin laittaa savusaunan lämpenemään.

Alennusta bussimatkoista

Syyskuun alussa Pave Maijanen täytti 65 vuotta.

– Saan HKL:n alennuskortin. VR:llä olen päässyt matkustamaan alennuksella jo pari vuotta.

Maijanen löytää iästään muutakin hyvää kuin halvemmat joukkoliikenteen liput.

– Tässä iässä tyhjänpäiväinen hössöttäminen alkaa jäädä. Hössöttämisessä ei ole mitään vikaa, mutta tyhjänpäiväisen hössöttämisen väheneminen on hyvä asia.

Muusikon uralla tottuu siihen, että leipä on pieninä palasina maailmalla. Eläkeiän saavuttaminen tuo elämään uudenlaista vakautta.

– Minun ei tarvitse enää kiihkoilla elinkeinoni takia. On ihan mahtavaa, että voin vähän vapaammin valikoida ne keikat, joita teen.

"Minun ei tarvitse enää kiihkoilla elinkeinoni takia."

Maijasten lapset ovat olleet maailmalla jo toistakymmentä vuotta, joten lisääntynyt vapaa-aika on mahdollista käyttää esimerkiksi matkusteluun.

– Ei eläke mitään loikoilua kuitenkaan tarkoita. Kyllä minä harjoitan ammattiani vielä aktiivisesti. Sävellän ja keikkailen, mutta pakonomaisuutta ei enää ole.

Papan silmäterä

Lapsenlapsia Maijasilla on yksi, nelivuotias Ruusa.

– Tyttö on papan silmäterä. Tietysti.

Kesän aikana Ruusa ja pappa eivät ole nähneet yli kuukauteen, kun toinen on ollut maalla, toinen kaupungissa.

– Mutta Ruusa jaksaa odottaa, ja pappa jaksaa odottaa.

Kun Maijaset ovat kaupungissa, on heillä ja Ruusalla säännöllinen rytmi.

– Tiettyinä päivinä haemme tytön tarhasta, menemme kotiimme – ja sitten alkavat kauheat kahinat.

Pave Maijasen päivä nähdään Vain elämää -jaksossa perjantaina 30. lokakuuta.

Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Saska Aaltonen kertoo.

Saska Aaltonen, 36, toimittaja, Helsinki

naimisissa, kolme lasta

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, ja kiistelivät huoltajuudestani. Asuin äitini luona 8-vuotiaaksi. Kun hän lähti ulkomaille eikä palannut, muutin isäni Remu Aaltosen luokse.

Minulla on kolme siskopuolta, mutta koska olen isäni ainoa poika, hän odottaa minulta enemmän. Matkustin isäni kanssa paljon, työasioissa ulkomaillakin. Vaikka isä osasi laulaa englanniksi, hän ei puhunut kieltä juurikaan, joten minusta tuli pian isäni tulkki.

Totuin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta. Isäni mielestä oli varmaan luontevaa, että olin paljon mukana aikuisten maailmassa, koska niin hän oli itsekin ollut. Isä on kasvanut seitsenlapsisen perheen vanhimpana poikana, ja koska hänen isänsä oli harvoin paikalla, isä toimi jo nuorena äitinsä oikeana kätenä.

”Minä hoidin ruuan, isä siivoamisen.”

Työnjako kodissamme oli selvä, minä hoidin ruuanlaiton ja kaupassa käynnin ja isä vastasi siivoamisesta. Nukkumaanmenoajoista oli toki pidettävä kiinni, mutta esimerkiksi puheenaiheita ei koskaan rajoitettu minun takiani.

Jos minulla oli huono päivä, isä saattoi sanoa, että älä valita, kun saat asua kunnon asunnossa. Hän edustaa ensimmäistä romanisukupolvea, joka on yritetty sijoittaa paikalleen. Hänen perheensä ensikodiksi annettiin valtion rautatieyhtiön vanha junavaunu.

”Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin.”

Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin. Isäni kokemus siitä, mikä on elämässä rankkaa, on hyvin erilainen kuin minun. Se aiheuttaa meille toisinaan ristiriitoja ja jännitteitä, vaikka muuten ymmär­rämme hyvin toisiamme.

Teini-ikäisenä tajusin asuvani rokkitähden kotona. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, mitä faijalleni kuuluu. Isäni tuntui vievän liikaa tilaa elämästäni. Kun kaverit menivät lukioon, minä lähdin kansainväliseen vapaaehtoistyövaihtoon ja jäin sille tielleni. Kiersin usean vuoden ajan ympäri maailmaa Englannista Venäjälle ja Uuteen Seelantiin. Sain olla oma itseni, en kenenkään poika. Se rauhoitti.

”Kun synnyin, vanhempani teettivät tähtikartan.”

Kun palasin Suomeen, tutustuin uudelleen lapsuudenystävääni, ja menimme naimisiin 2008. Isäni on nyt 70-vuotias kolmen lapseni isoisä, herkkä ja hyväsydäminen tyyppi, jolle oikeudenmukaisuus on äärimmäisen tärkeää.

Kun synnyin, vanhempani teettivät minulle tähtikartan, jonka mukaan minusta tulisi aikuisena kirjoittaja. Ja niinhän minusta tulikin.

Toimittajan työ sopii minulle hyvin, sillä olen sosiaalinen ja kirjoitan mielelläni. Työssä olen joutunut usein puun ja kuoren väliin. Iltapäivälehti on saattanut toivoa minulta skuuppia julkisuudenhenkilöstä, jonka tunnen ja jota en haluaisi loukata. Median vaatimukset vievät kuitenkin voiton, onhan kyse leipätyöstäni. Jutun julkaisemisen jälkeen minun ja haastateltavan välit ovat saattaneet olla viileämmät, mutta onneksi vain hetken ajan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”