Professori Esko Valtaojan mukaan aivojen bodaamisessa tärkeintä on tekeminen, ei aika tai paikka. Valtaoja kirjoittaa kirjoja mieluummin laiturin nokassa kuin työhuoneella.

Esko Valtaoja ET-lehden 5 x sydämellä -palstalla ne asiat, mitkä häntä askarruttavat erityisesti.

1. Uteliaisuus

Voit olla vaikka minkälainen matikkanero, mutta hyväksi tutkijaksi
et tule, jos et ole utelias. Uteliaisuuden on pursuttava koko elämään, se on tärkein ohje, jonka olen antanut nuorille opiskelijoilleni. Uteliaisuus on energian ja onnellisuudenlähde.

Vaimoni tyttären nelikuinen lapsenlapsi oli juuri mökillämme Sotkamossa käymässä. Oikein odotamme, että pääsemme ensi vuonna yksivuotiaan kanssa möyrimään rantaan, ihmettelemään luontoa ja maailmaa.

2. Äly

Älystä puhutaan usein ihaillen. Minuakin on kehuttu Suomen älykkäimmäksi ihmiseksi, mikä ei todella pidä paikkaansa. Älyä ei pidä palvoa. Jokainen meistä pystyisi älyn osalta parempaan. Menemme tottumus­temme ja uskomustemme johdattamina läpi elämän. Älykäs ei pyri todistamaan olevansa oikeassa, vaan pohtii, miksi ja missä hän voisi olla väärässä.

Treenaan älyäni säännöllisesti. Lomalla en halunnut turruttaa aivojani dekkareilla, vaan haastoin itseäni ja luin 40 vuoden jälkeen uudestaan James Joycen Odysseuksen. Minä en juokse maratoneja, mutta treenaan älyäni samalla kaavalla: kun pääsee parikymmentä sivua päivässä eteenpäin, älynystyrät saavat liikettä. Kannattaa muistaa, että jokainen maratoniakin juokseva epäilee 30 kilometriä juostuaan olevansa hullu. Myös aivojen bodaaminen vaatii työtä ja itsekuria. Ensi kesänä voisin lopultakin lukea Volter Kilven Alastalon salissa.

3. Tulevaisuus

Loppuvuodesta lähdemme vaimoni kanssa pakoon putkiremonttia, ehkä ulkomaille. Usein työrauha on vaikkapa veden äärellä istuessa parempi kuin työhuoneella. Aivoja ei voi panna lomallakaan narikkaan, se ominaisuus taitaa yhdistää tutkijoita ja taiteilijoita. Luen lomallakin sähköposteja ja käyn tieteellistä kirjeenvaihtoa. Puhelimen pidän visusti kiinni.

Seuraava kirjani käsittelee ikuisuutta, ja sen aikahaarukka liikkuu miljardeissa ja biljoonissa vuosissa. Vuosisatamme ongelmat tuntuvat tässä mittakaavassa melko yhdentekeviltä ja oman lähitulevaisuuden pohtiminenkin pikkuhommalta.

Tiedostan, että oma tulevaisuuteni on tällä hetkellä supistumaan päin. En usko, että me ihmiset muutumme vielä minun elinaikanani kuolemattomiksi, syväjäädytämme aivojamme tai lataamme tietoisuuttamme tietokoneisiin. Elämää ja sen hauskoja asioita on silti vielä paljon jäljellä.

4. Oikeudenmukaisuus

Kaikkihan me haluamme olla oikeudenmukaisia, mutta monesti oikeudenmukaisuus perustuu uskoon ja tunteeseen enemmän kuin totuuteen. Tein jo nuorena sen valinnan, etten liity puolueisiin tai yhdistyksiin. Puolueettomuus kuuluu tutkijan työhön, en halua edustaa mitään ideologiaa. Asiat esitetään totuudellisesti, faktoihin nojaten ja puolia valitsematta. En usko että palopuheita pitämällä saati nyrkkiä puimalla päästään lähemmäs aitoa totuudenmukaisuutta.

Oman oikeudenmukaisuuteni jätän muiden arvioitavaksi, saavat sitten minun kuoltuani todeta, kuinka hyvin tämä äijänturilas oman leiviskänsä hoiti. Luulen, että tässä maailmassa ulkopuolisia tarkkailijoita tarvitaan enemmän kuin sisäpuolella tappelijoita.

5. Ilo

Vuosien mittaan kykyni tuntea iloa tuntuu vain kasvavan. Ilo syntyy tiedostamisesta, hyvistä muistoista, olotiloista tai sitten jostakin niin konkreettisesta ja brutaalista kuin grillimakkaran haukkaamisesta.

Ilo on minusta tärkeämpää kuin onnellisuus. En ymmärrä, miksei onnellisuusoppaiden sijaan kirjoiteta ilo-oppaita. Onnellinen ihminenhän on aivan aivokuollut, hymyilee koko ajan ja on yhtä sietämätön kuin vasta­rakastunut, kuka sellaista kestää? Ilo sen sijaan tulee ja menee lennähtäen kuin perhonen, se ei rakenna sinuun pesää. Ilo ja uteliaisuus, ne pitävät minut hengissä.

Esko Valtaoja

Syntynyt 20.6.1951 Kemissä. Avaruustähtitieteen professori. Asuu Helsingissä ja työskentelee Turussa.

Naimisissa taidegalleristi Virpi Wuori-Valtaojan kanssa. Vaimolla yksi tytär ja lapsenlapsi.

Uusin, ikuisuutta käsittelevä kirja on työn alla ja ilmestyy syksyllä 2015.

Soittaa fagottia Musiikkitalossa 24.10. Nenäpäivä-konsertissa, joka näkyy suorana Yle TV1:ssä ja Yle Areenassa alkaen klo 19.

 

Katso lisää ET-lehden henkilöhaastatteluja tästä.

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.