Kun päihdetyöntekijänä toiminut Seppo Jokinen myönsi itselleen olevansa alkoholisti, alkoi toipumisen tie.

Pastori-terapeutti Seppo Jokinen muistelee olleensa uransa huipulla 80-luvun lopulla. Hän vastasi Itä-Suomen kuntayhtymän päihdetyöstä, ja hänellä oli satoja alaisia, paljon velvollisuuksia, työmatkoja ja paksu tilipussi. Juopottelu eri puolilla Suomea hienoissa ravintoloissa oli eronneelle miehelle arkipäivää.

Vaikka moni tiesi alkoholin olevan ammattiauttajalle ongelma, asia painettiin villaisella, sillä työt sujuivat erinomaisesti. Vauhti ajoi miehen lopulta pidemmälle sairauslomalle 1988.

– Olin humalassa päivittäin. Olin ahdistuksissani päättänyt tappaa itseni viinalla, mutten onnistunut siinä. Olin saanut 20 000 markkaa veronpalautuksina, ja lisäksi otin noin viiden tonnin lainoja viidestä eri pankista. Kaikki rahat menivät kurkusta alas, hän kertoo.

Lue myös: "Jopa suomalaisia asunnottomia alkoholisteja" – päihdeongelmat riistäytymässä Aurinkorannikolla

Huono isäntä

Kim­moke elämänmuutokseen syttyi siitä, kun läheinen ystävä uhkasi sano ystävyyden irti – hänestä Seppo ei ollut enää oma itsensä. Päihdetyön ammattilaisena Seppo Jokinen tiesi alkoholikramppien ja harhojen vaanivan lopettamispäätöksen tehnyttä suurkuluttajaa. Hän tilasi taksilla kotiovelle pari koria olutta ja nautti pullon puolentoista tunnin välein. Seuraava askel oli liittyä itsehoitoryhmään, jossa alkoholismi myönnettiin silmästä silmään.

– Ihminenhän on terve niin kauan, kunnes hän hakee apua, Seppo Jokinen sanoo.

Raitistuminen on vaatinut Seppo Jokiselta vuosia kestänyttä sielun syövereiden tutkimista. Menneisyyttä työstäessään hän on ymmärtänyt juoneensa ensisijaisesti tunne-elämän haavoja peitelläkseen. Sama pätee hänen kokemuksensa mukaan tuhansiin muihin suomalaisiin, joille alkoholi on ongelma.

– Eräs terapeutti totesi, että alkoholi on ollut minulle selviytymiskeino. Jos en olisi löytänyt sitä, en olisi ehkä selviytynyt ollenkaan. Viina on hyvä palvelija, mutta huono isäntä.

Kirje rintamalle

Ensimmäisen kerran Seppo joi 16-vuotiaana. Ravintolassa nautittu punaviini maistui nuoren suussa karvaalta, mutta rentoutti olon.

– Nousuhumalassa ahdistus ja jännitys olivat tipotiessään. Alkoholi antoi nopeasti hyvän olon, jollaista en muuten kokenut, hän kertoo.

Hankalat ja ahdistavat tunteet olivat olleet läsnä Seppo Jokisen elämässä syntymästä saakka.

– Isäni sai rintamalle kirjeen, jossa kysyttiin: Tiedätkö, että vaimosi huoraa Turussa saksalaisten kanssa.

Epätietoisuus täytti nuoren sotilaan sydämen, eikä asiaa voinut rintamalta käsin sen kummemmin selvitellä. Vaimo kiisti kaiken, kuolemaansa saakka. Saksan armeijan kanttiinin työntekijänä hän toki tunsi paljon miehiä ja ylpeili kielitaidollaan, jonka oli saanut heitä palvellessaan.

Mielenkiintoinen artikkeli: Tupakkalääke voi lisätä alkoholin haittoja

Vielä minä kostan

Sepon isä otti vastasyntyneen pojan nimiinsä, mutta laskeskeli raskausajankohdan perusteella, että biologinen isyys oli mahdotonta.

– Äitini yritti odotusaikana abortoida minut, tuloksetta. Tätä ennen hän, jo minua odottaessaan,  lähti saksalaissotilaiden kanssa kohti Norjaa. Hän tuli kuitenkin katumapäälle ja palasi.

Isä yritti monta kertaa tappaa poikalapsen tukeh­duttamalla tätä tyynyllä.

Selkäsaunan Seppo sai useammin kuin veli ja sisko. Myöhemmin isä lähetti Sepon pitkik­si kesäkuukausiksi sukulaisiin, muu perhe jäi kotikaupunkiin.

– Kun isä tuli uskoon, tappamisyritykset loppuivat, mutta tunnesuhteemme oli edelleen kamala. Kun olin murrosiän kynnyksellä, hän tuli eräänä aamuna repimään peittoa päältäni ja komensi karjuen nousemaan vuoteesta ilman mitään syytä. Muistan miten viha valui päälleni kuin siirappi. Päätin, että tapan vielä tuon ukon. Ilman tuota uhmaa olisin ehkä nujertunut.  

Hans odottaa

Isän käytös juonsi juurensa jo lapsuuteen. Isä oli jäänyt kansalaissodassa täysorvoksi, ja suuri sisarussarja huutokaupattiin eri taloihin.

– Hänellä ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Terapeutti minussa ymmärtää häntä, mutta sisäinen lapsi janoaa isän rakkautta.

Vuosien ajan Seppo uskotteli itselleen, että hänen oikea isänsä oli saksalainen upseeri nimeltä Hans Ditterman, ylhäinen herra kauniissa, puutarhan ympäröimässä talossaan. Siellä hän odotti kadonnutta suomalaispoikaansa kotiin.

– Ihminen luo tällaisia hahmoja turvakseen.

Takki naulaan

Perheen uskonnollinen herääminen vaikutti myös Seppoon, joka vihittiin papiksi 1968.

– Jumalani oli hyvin ankara. Ajattelin hänen vaanivan minua jatkuvasti jostain virheestä. Toisaalta ehdoton usko oli minulle ainoa turva.

Jo nuoruudessaan Jokinen haki pelkotiloihinsa apua psykiatrilta. Vastaanotolta hän lähti rauhoittavien resepti taskussaan.

– Pappisvihkimyksen jälkeen pääsin Turkuun sotilaspapiksi, mutta 1973 laitoin liperit naulaan. Ajattelin, etten voi toimia ammatissa alkoholinkäyttöni takia.

Syyllisyys oli musertaa minut. Opiskelin päihdeterapeutiksi ja hankkiuduin alan töihin, hän kertaa.

Noina vuosina Seppo Jokinen katkaisi yhteyden isäänsä eikä ollut tekemisissä tämän kanssa vuosikymmeniin.

– Kostin isälle hylkäämällä hänet. Kaipasin kyllä, mutta välttelin.

Ero pysäytti

Uusi työ Turun A-klinikkasäätiössä tuntui mieluisalta, vaikka oma alkoholinkäyttö kuormitti perhe-elämää. Avioliitto kariutui.

– Minä olin se, joka teki lopullisen lähtöpäätöksen. Oli elämäni kovin paikka nähdä ikkunaan liimautuneet lapsen kasvot ja lähteä matka­laukun kanssa bussipysäkille, hän liikuttuu.

Eron jälkeen juominen kiihtyi, ja Seppo hakeutui katkaisuhoitoon. Tulokset eivät kuitenkaan sillä kertaa kantaneet yritystä pidemmälle. Hän ei kyennyt kohtamaan juomisensa todellisia syitä.  

Kuuntelen, en keskeytä

Kun Sepon tytär ja poika olivat aikuisia, hän kutsui heidät kylään ja pyysi kertomaan, miten isän alko­holismi oli heitä haavoittanut.

– Lupasin kuunnella keskeyttämättä. He aloittivat varovasti, mutta kun pääsivät vauhtiin, puheesta ei ollut tulla loppua. Itkimme yhdessä, mutta se oli vasta pitkän prosessin lähtölau­kaus. Rikkoutuneiden välien on turha odottaa korjautuvan kerralla, mutta uskon, että jos vanhempi myöntää virheensä ja pyytää anteeksi, sillä on suuri merkitys aikuisen lapsen hyvinvoinnille.

Suhde omaan isään on ollut huomattavasti vaikeampi käsitellä. Isä oli loppuun asti epävarma, onko Seppo todella hänen poikansa.

– Jossain vaiheessa päätin, että annan isälle anteeksi. Se oli pikemminkin järjen kuin tunteen päätös. Halusin päästä vapaaksi tähän ihmissuhteeseen liittyneestä katkeruudesta.

Puoli vuotta tuon tapahtuman jälkeen Seppo lähti lomalle Malagaan. Siellä hän tunsi lapsuudessa vuodatetun vihan sulavan lopullisesti.

– Tuntui kuin mahastani olisi otettu suuri musta kivi pois. Se oli valtavan vapauttavaa.

Riippuvuuksille altis

Ennen eläkevuosiaan Seppo toimi terapeuttina Turussa. Työllään hän sai viinanhuuruisten vuosien keikauttaman taloutensa tolpilleen.

Yksityisvastaanoton lisäksi hän on ollut vuosikausia myös kysytty puhuja hengellisissä tilaisuuksissa. Usko ja rukous ovat päihteettömän elämän kulmakiviä, mutta Seppo ei halua kaunistella tilannetta. Alkoholisti on alkoholisti raittiinakin, vakaumuksesta riippumatta.

– Huomaan olevani hyvin taipuvainen riippuvuuksiin. Olen saanut itseni kiinni työnarkomaniasta, ja tätä nykyä joudun välttelemään markettien hedelmäpelejä.
Raitistuminen muutti Sepon jumalakäsitystä armollisemmaksi, mutta vain järjen tasolla. Tunne­tasolla hän ei edelleenkään pysty kokemaan Jumalan rakkautta kuin häivähdyksinä.

– Lapsuuden kauhunkokemukset ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi. Koskaan ei ole kuitenkaan liian myöhäistä työstää kokemaansa ja pyrkiä kohti tasapainoa. Huonoinkin päivä selvänä on parempi kuin paras humalassa.
 

Juttu on ilmestynyt ET-lehdessä 15/2014

Seppo Jokinen

Syntynyt Loimaalla, asuu Turussa.
Ammatti Pastori, terapeutti, kirjailija, yrittäjä, eläkkeellä.
Kirjoittanut yli 20 sielunhoidollista kirjaa.
Perhe Naimisissa, kaksi lasta ensimmäisestä avio­liitosta, neljä lapsenlasta.
Harrastukset Koiran­hoito, kirjoittaminen, musiikki sekä sähkö- ja moottoripyöräily.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.