Seija Kinnunen toipui yllätyserosta remontoimalla vanhan talon kodikseen ystävien avulla. Asennekin auttoi: voi tuomita teon, ei ihmistä.
"Puolitoista vuotta sitten marraskuussa kaikki kuusi lastani olivat Vaasassa Sofia-tyttäreni luona. Vietin syntymäpäivääni yksin kotona. Olin vastikään saanut rutistettua sairaanhoitajan tutkinnon päättötyön valmiiksi. Sen aiheena oli saattohoito.
"Mieheni tuli kotiin ja kertoi, että hänellä on uusi naisystävä."
Tieto tuli minulle täydellisenä yllätyksenä, en ollut aavistellut mitään. 25 vuoden avioliitto oli hetkessä merkityksetön ja ohi.
Mies lähti vähin äänin hotelliin. Jäin yksin. Koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että kun ihminen voi henkisesti huonosti, niin hän voi myös fyysisesti huonosti. Kouristelin. Olin aivan rikki.
Sunnuntaina kerroin lapsille erosta. Sofia halasi minua ja sanoi: "Äiti, ansaitset paljon enemmän."
Vielä kuukautta ennen eroa olin suunnitellut , miten pidän talossa mummunpäiviä. Haaveilin, miten ihanaa lasten on esitellä omille muksuilleen trampoliini ja pihat kivet, joilla olivat itse leikkineet.
Kaunis kotimme meni kaupaksi viidessä päivässä. Minulle jäi kahdeksan ihmisen tavarat.
"Itkin ja pakkasin entisen elämäni laatikoihin."
Se oli pakko tehdä. Toisaalta tekeminen on minulle terapiaa, jonka kautta käsittelen asioita.
Laskin, että rahani riittäisivät lähiön kerrostalokolmioon, mutta siellä tuli ahdasta. Kun on kuusi lasta ja tyttö- ja poikakaverit, tilaa tarvitaan esimerkiksi jouluna. Matias ja Luukas asuvat kanssani. Lyydia opiskelee Tampereella, Elias ja Sofia asuvat Vaasassa ja Niklas Helsingissä.
Halusin, että lapset tulevine puolisoineen mahtuisivat yöpymään luonani yhtä aikaa. Päätin ostaa edullisen talon ja laittaa sen kuntoon omin käsin, halvalla. Halusin kunnon mummolan. Myös autotalli piti olla, jotta poikani saisi edelleen harrastaa moottoripyöriä.
Ostin talon vuosi sitten maaliskuussa, mutta asuimme aluksi kolme kuukautta vuokralla. Huonekalut olivat kontissa uuden taloni päädyssä. Muutimme kesäkuussa.
"Alussa ei ollut vessaa, keittiötä eikä suihkua."
Mutta pääasia minulle olikin oma katto pään päällä!
Uusi kotini on vuonna 1963 rakennettu 130-neliöinen asuntomessutalo. Se oli kuolinpesä ja täyspommi, mutta sain sen edullisesti, se maksoi 90 000 euroa. Sijainti on täydellinen: talo on Kokkolan keskusta-alueella, lähellä kaikkia palveluita ja työpaikkaani, mutta silti sopivasti kolossa, jossa on oma rauha ja vanhan asuinalueen idylli.
Vaikka katot roikkuivat, terassit olivat kaatuneet ja kellarissa ei ollut lattiaa ollenkaan, näin heti, että tästä saa ihanan kodin. Talon surkea kunto ei minua harmittanut, sillä tykkään suunnitella ja tehdä kaiken itse uusiksi.
Remontti oli mainiota terapiaa. Pakkeloin, hioin ja maalasin.
"Kun revin vanhoja tapetteja, en ehtinyt murehtia."
Myös soran kuskaaminen kottikärryillä nollasi tehokkaasti aivot. Toki välillä istuin portaille itkemään, että tässäkö tämä elämä nyt oli. Kaikki 26 onnellista vuotta nollattiin hetkessä. Mutta sitten taas jatkoin urakkaani.
Olen saanut paljon talkooapua ja tukea. Yksi neljästä pojastani oli kaverinsa kanssa taloprojektissa erityisen vahvasti mukana. He purkivat, paneloivat, levyttivät, tekivät katot ja asensivat ikkunat. Ilman heitä en olisi selvinnyt. Tyttäreni kanssa laitoin lattiat ja listat.
Vesijohto ja viemäröinti uusittiin. Minä purin vessan ja pesutilojen lattiat ja vein satoja kottikärryllisiä maata pois, jotta putkimies pääsi hommiin. Ja toin tietysti uudet sorat tilalle.
Sähkömiehenä hääri poikani kaveri. Koska rahaa oli vähän käytössä, hän tilasi kaikki materiaalit virolaisesta nettikaupasta. Messinginväriset hanat hankittiin Hollannista. Sukulaismies auttoi talon ulkolaudoituksessa ja katon tekemisessä.
Eksän rakennusyrityksen yhteistyökumppanit ovat suhtautuneet minuun aidon myötätuntoisesti. He tukivat projektiani myymällä ikkunat ja kattopellit edullisesti. Olen siitä kiitollinen.
Poikieni kautta olen ollut paljon tekemisissä jääkiekon kanssa. Kokkolassa on paljon poikia, jotka ovat tulleet tänne ulkopaikkakunnalta opiskelemaan ja jääkiekkoa pelaamaan, ja olen aina ollut heille vähän äitihahmo. Eilenkin neljä poikaa istui kanssani, vaikka oma poikani ei ollut vielä edes kotona.
"Nyt jääkiekkojoukkueellinen poikia auttoi minua."
Saunan ja pesuhuoneen purku yksin olisi ollut kahden päivän projekti. Mutta raavaat jääkiekkoilijat purkivat sen kahdessa tunnissa! Parhaimmillaan heitä oli hommissa seitsemän.
Nuorukaiset osasivat suhtautua suruuni paremmin kuin moni aikuinen. Mieleeni jäi erityisesti se, kun yksi 18-vuotias poika kysyi minulta ihan luontevasti, kuinka olen jaksanut.
Minulla ei ollut viime kesänä lomaa lainkaan, koska olin vasta valmistunut sairaanhoitajaksi. Niinpä remppasin työpäivien jälkeen, usein yöhön asti.
Vanhasta kodista luopuminen oli kova paikka, mutta tykkään hirveästi uudesta kodistani. Se on tilava ja kotoisa kaikille.
Olen kahdeksanlapsisen lestadiolaisperheen kolmanneksi nuorin. Äiti asuu aika lähellä, isä kuoli 16 vuotta sitten.
"En haaveillut isosta perheestä."
Halusin monta lasta, mutta myös aikaa hoivata ja keskittyä kaikkiin. Niklas, Sofia, Matias, Elias, sekä kaksoset Luukas ja Lyydia ovat syntyneet tiuhaan tahtiin. Esikoisemme kuoli jo vauvana.
Olen irtaantunut lestadiolaisuudesta, koska arvoni ovat erilaiset. Minulle tärkeintä on se, mitä sydämessämme on ja miten ajattelemme lähimmäisistä. En ajattele mustavalkoisesti. En halunnut lapseni kasvavan siihen yhteisöön.
Irtaantuminen ei ollut helppoa, mutta se kasvatti ja teki meistä vahvempia. Äitini hyväksyi lopulta ratkaisuni. Sisarusteni kanssa olen tekemisissä vain vähän. Ystävistäni on tullut minulle uusi perhe.
"Yllätyserosta toipuminen ei ehkä koskaan ole ohi."
Sen kanssa pitää vain oppia elämään. Mietin, että jos eksäni olisi rakastanut minua ja lapsia, hän ei olisi tehnyt meille näin. Samaan aikaan olen vihainen itselleni ja kyselen, miksi valitsin aikanaan miehen, joka pystyi tekemään tämän lapsilleni. Olimme kuitenkin onnellinen perhe.
Kävin perheneuvolassa juttelemassa siitä, kuinka puhuisin lapsille asioista. Hyvä neuvo oli tämä: tuomitse teot, ei ihmistä. Surun saa näyttää, emme ole koneita jotka kestävät mitä vain. Myös lapset saivat käydä juttelemassa ammattiauttajan kanssa.
En tunne huonommuuden tunteita naisena, sillä en koe uutta naista kilpailijakseni. Se että tulin jätetyksi, ei ollut kiinni minun viehättävyydestäni tai fiksuudestani. Naisena ja kumppanina koen itseni riittävän hyväksi.
Ilman lapsia ja ystäviä en olisi selvinnyt. Minusta huolehdittiin ja tuotiin ruokaa kotiin. En ollut päivääkään pois töistä, sillä sain siellä muuta ajateltavaa.
"Jos olisin jäänyt kotiin itkemään, järkihän siinä olisi lähtenyt."
Lapsillekin neuvon, että murhe ei pienene sillä, että sitä märehtii kotona loputtomiin. Kun päättää surra vain tunnin, lopun aikaa voi kerätä voimia tulevaisuuteen.
Tulevaisuudenhaaveeni liittyvät lapsiini. Toivon, etteivät he menetä luottamusta aikuiseen, toiseen ihmiseen ja rakkauteen. Unelmoin lapsenlapsista ja tulevaisuudesta luotettavan, turvallisen ihmisen lähellä.
Elämääni kuuluu vaasalainen miesystävä, mutta olen aika varovainen. Minulla ei ole vielä kauheasti annettavaa toiselle. Minun täytyy saada olla aivan omana itsenäni toisen kanssa, ilman miellyttämispakkoa. Mutta uskon, että olen parantunut ja pikkuhiljaa valmis uuteen suhteeseen.
Jos elämäni ei olisi mennyt näin, en olisi ehkä koskaan saanut selville, kuinka paljon sisälläni on käyttämättömiä voimavaroja. En olisi voinut kuvitellakaan, että selviän yksin kahdeksan hengen tavaroiden muuttamisesta, omakotitalon ostosta, remontoimisesta ja päivittäisestä arjesta. Mutta olen selvinnyt ja ylpeä siitä!”
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2016
